GIL-GALADIN HARMAA KAUPUNKI

Vihdoinkin, ritari mietti nähdessään edessään suuren metalliportin ja sitä ympäröivät korkeat tornit ja kaksi bastionia. Mithlond! Siitä oli monta vuotta, kun Hallas oli viimeksi käynyt Gil-galadin harmaassa kaupungissa. Hän ei viihtynyt kaupungeissa. Ei edes niin kauniissa ja kotoisassa kuin Mithlond. Hallasin harmaa kaapu oli pahasti ryvettynyt lukemattomien kilometrien matkalla. Kuka tahansa muu olisi tuntenut väsymystä retken ollessa nyt lähes ohi, mutta harmaahaltian olemus oli vielä ryhdikän ja energinen. Hänen lyhyet tummat hiuksensa olivat sekaiset ja sinisissä silmissä tarkkaavainen katsoja olisi saattanut havaita häivähdyksen väsymyksestä.

Kymmenen hengen ryhmä Mithlondin kaartilaisia seisoi vartiossa avoimella portilla ja katsoi tarkkaavaisesti lähestyvää haltijaa. Hän kantoi lyhyttä taistelukeihästä ja selässä oli jousi ja nuoliviini. Kupeella roikkui kahdenkäden miekka. Harmaaseen kaapuun vasemman rinnan kohdalle oli kirjailtu kultainen kukka. ”Tervehdys, kaartilaiset”, huudahti Hallas ja pysähtyi heidän eteensä. ”Olen Sir Hallas ja porttien tunnussanat ovat minulle tutut”, hän sanoi virallisesti. Vartion päällikkö nyökkäsi. ”Tunnemme toki nimenne, ritari. Menkää, ja olkoot uutisenne hyviä”. Ehkä ovatkin, ajatteli Hallas kävellessään sisään porttikäytävän läpi.

Vaikka hän ei käynyt usein kaupungissa, olivat kadut hänelle tutut. Pian Hallas saapui Kultaisen Kukan ritarikunnan kaksikerroksisen päähuoneen eteen. Se oli leveän sivukadun varrella vain korttelin päässä keskustorista. Kultaisen kukan ja Lähteen huoneen vaakunat koristivat suuren talon etusivua. Talon edessä oli korkeiden pylväiden varassa katos, ja keskellä olivat matalat mutta leveät portaat suurelle metalliovelle. Talo oli rakennettu harmaasta kivestä, kuten suuri osa Mithlondin taloista. Siinä asui Harmaametsän Gunwe ”Yksinäinen”, ritarikunnan viides päämies. Kolmannen ajan alusta asti rakennus oli toiminut ritarikunnan päähuoneena. Hallasin mielestä se oli kolkko ja kylmä rakennus, mutta monet ritareista pitivät sitä kotinaan. Sieltä käsin toimivat sekä päämies Talwen Läntinen Ryhmä, että päämies Gundarin Mithlondin Ryhmä.

Ilmeettömänä hän käveli ovelle ja avasi sen. Suuri aula oli aina ollut Hallasin mielestä kaunis. Suoraan ovea vastapäätä lähtivät punaisen maton peittämät portaat yläkertaan. Seinät oli koristeltu patsain ja tauluin. Yksi seinä oli täynnä vaakunoita. Lähteen huoneen ja Kultaisen kukan huoneen vaakunat, Dilwen huoneen vaakunat, Noldorin kuninkaallisen huoneen vaakuna, Ereinion Gil-galadin ja Lindonin vaakunat. Hallas veti katseensa pois niistä ja käveli yhdelle sivuovista. Vasemmalla aulasta oli ritarien päivystyshuone, jossa yleensä oli aina joku. Hallas koputti ja avasi oven. Mukavalla sohvalla kirjaa lukeva haltia nosti katseensa. ”Hallas”,hän huudahti hämmästyneenä. Hallas tunnisti heti Sir Ilederin, joka hoiti Gunwen avustajana päähuoneen asioita. Ileder oli ainoa ritareista, joka saattoi sanoa olevansa Gunwen ystävä.

”Tervehdys, Ileder”, vastasi Hallas. Vanhempi ritari nousi seisomaan. ”Olet tullut saarron läpi? Melkoinen temppu. Mitä uutisia tuot Imladrisista”? Hallas pudisti päätään. ”Minulla ei ole nyt aikaa puhua siitä. Onko Gundar täällä? Minun pitäisi puhua hänen kanssaan heti! Tärkeitä asioita on tapahtunut”. Ileder oli hetken hiljaa, ennen kuin vastasi. ”Ruhtinaat kokoontuvat tänään sotaneuvotteluun. Gundar on todellakin paikalla, mutta hän on mennyt neuvostoon Gunwen kanssa. Sinun kannattaa sitten mennä sinne heti ilmoittamaan asiasi”. ”Niin teenkin”, vastasi Hallas. ”Mitä laivoja satamassa oli? Näin ne kukkuloilta, ja niitä oli paljon”. Ileder hymyili tietäen, että sai olla ensimmäinen hyvien uutisien kertoja Hallasille. ”Ne ovat Gondorin laivaston aluksia. Saapuivat viime viikon lopussa Pelargirista. Gondorin armeija tuli niiden mukana. He aikovat marssia Angmarin voimaa vastaan pian”. Hallas nyökkäsi. Siinä tapauksessa hänen uutisensa tulisivat juuri ajoissa. Hän kääntyi kannoillaan ja lähti kohti Ereinion Gil-galadin linnaa.

Kuninkaan linna kohosi majesteetillisena Lhunin vuonon rannalla. Sen keskusrakennuksesta kohosi korkea torni kaupungin yläpuolelle. Linnaa ympäröivät matalat muurit, joita oli vaikea puolustaa. Mutta vihollinen ei ollut koskaan päässyt tunkeutumaan kaupungin korkeiden ympärysmuurien yli, tai edes muurien edustalle asti. Linnan edustalla oli suuri tori, Kuninkaantori. Sitä ympäröivät kaupungin merkittävimmät rakennukset. Keskellä toria kohosi korkea suihkulähde, jota pidettiin yhtenä Keskimaan kauneimmista. Dilwen kartanon jyhkeä hahmo erottui muista taloista kauneutensa ja kuuluisan puutarhansa ansiosta. Hallas tiesi, että siinä asui nykyään Eglarestin Maldar, Glorfindelin sukulainen, ja hänen pojanpoikansa Duall Faelion. Hallas oli usein puhunut Duallin kanssa, joka oli älykkään tuntuinen haltia, jolla oli suuri tulevaisuus edessään. Eglarestin Maldar oli yksi niistä vanhemmista Falasin haltioista, joille kasvoi parta. Hänet tunnettiin arvokkaana ruhtinaana, jonka neuvoja kannatti kuunnella.

Hallas pääsi sisään linnaan ilman hankaluuksia ja astui pian varovasti oven raosta sisään neuvoston saliin. Neuvottelu oli jo käynnissä. Oven vasemmalla puolella varjoissa seisoi tuttu hahmo, jonka luokse Hallas siirtyi. ”Geladin”, hän kuiskasi. Kultaisen kukan Sir Geladin tunnisti heti Hallasin. Pian he keskustelivat matalilla äänillä. Geladin esitteli neuvoston pöydän ääressä istuvat. Cirdan istui omalla paikallaan arvokkaan ja viisaan näköisenä. Hänen poikansa Falasdil, pitkä tumma haltia jonka silmissä asui kiivas tuli, oli isänsä vieressä. Falasdil, jolle suuri osa noldorin ruhtinaista kantoi kaunaa. Harmaahaltioita edusti ruhtinas Emrys, hiljainen lyhyt haltia Harlondista. Hän oli kuuluisa siitä, että tuli toimeen ruhtinas Erendurin kanssa. Erendur ei muuten ollut neuvostossa mukana, vaan vetäytyi yhä enemmän yksinäisyyteen, kertoi Sir Geladin. Myös Guilin oli jäänyt saapumatta, kertomatta syitään. Laiquendin päämies Älwe edusti kansaansa, kuten yleensäkin. Vaikka kaksi noldorin suurista ruhtinaista oli poissa, oli heidän kansansa hyvin edustettuna. Prinssi Ingoldo Fingonin huoneesta, Ereinionin serkun poika äidin puolelta, istui loistavassa puvussaan omalla paikallaan. Hallas ei juuri tuntenut Ingoldoa, mutta tämä näytti suureelliselta kaunopuhujalta, joka ei ollut suuria tekoja tililleen hankkinut. Ingoldon vieressä oli toinen ylhäisen näköinen jäykkäselkäinen ruhtinas. Hän oli Salmarindil Noldorin Välwen huoneesta. Salmarindil ei arvokkuudessa tai sen tiedostamisessa jäänyt ainakaan jälkeen vieruskumppanistaan. Hän oli ruhtinas, jolla oli aina oma lehmä ojassa, oli kyse sitten mistä tahansa.

Jos kaksi noldorin ruhtinaista oli ylhäisiä tyhjäntoimittajia, kuten Hallas ajatteli, kaksi seuraavaa olivat sitten sitäkin laadukkaampia. Mithlondin Gildor Inglorion istui ajatuksissaan pöydän ääressä. Hallas tiesi, että häneen saattoi luottaa kun piti tehdä viisaita päätöksiä nopeasti. Hieman Gildoria lyhyempi noldo hänen vierellään ei jäänyt kuitenkaan Gildoria huonommaksi. Hänen silmänsä olivat rauhalliset, katseensa ystävällinen ja eleensä hillityt. Silti koko olemus uhkui voimaa ja päättäväisyyttä. Vihersataman Gellanin siniset silmät säihkyivät ja tummat hiuksensa loistivat valossa hänen puhuessaan Eriadorin tapahtumista. Hänen puheensa oli huoliteltua ja tarkkaan harkittua. Jokainen sana lausuttiin kauniisti loppuun asti ääntäen ja painottaen. Hän nyökkäsi nopeasti Hallasille, kertoen näin huomanneensa tämän saapumisen, ja jatkoi puhettaan. Ruhtinas Gellan oli kuin viini, joka parani vanhetessaan. Poissa oli entinen kiivaus ja oman edun tavoittelu. Tlalle oli tullut aimo annos viisautta ja harkintaa. Hän oli Vihersataman ruhtinas Gellan, entinen prinssi Galendilin aliruhtinas, joka nyt suurten ruhtinaiden poistuttua näyttämöltä oli valmis astumaan politiikan eturintamaan ja ottamaan suuren osan näytelmässä. Hän oli nouseva voima laskevien keskellä. Juuri Gellanin asioihin puuttuminen oli saanut Lindonin auttamaan Arthedainia edellisen Angmarin suuren invaasion torjumisessa.

Gellanin vieressä istui harmaansiniseen vaelluskaapuun pukeutunut haltia. Hän oli Kultaisen kukan neljäs ritari sir Candon. Candon oli pitkä viherhaltia, jonka pitkät tummat hiukset ja harvinaiset vihreät silmät kiinnittivät helposti muiden huomion. Hän oli saanut kuuluisuutta ainoana ritarikuntaan liittyneenä viherhaltiana. Candon kuului päämies Talwen Läntiseen Ryhmään, joka oli aiemmin samana vuonna marssinut koko voimallaan Imladrisiin auttamaan Rhudaurin piiritystä vastaan. Sir Candon oli kuitenkin lähetetty yksinään takaisin viemään viestiä Gundarille. Candonin vieressä istui Harmaametsän Gunwe, joka olisi Hallasin miestä tarvinnut osan sir Candonin päättäväisyydestä. Gunwe oli hyvä puhuja ja diplomaatti, mutta muita ritarien kunnioittamia taitoja hänellä ei juuri ollut. Sir Gundarin sen sijaan ei tarvinnut kunnioituksen puutteesta olla huolissaan. Hän istui ryhdikkään ja voimakkaan näköisenä Gunwen vieressä jättäen tämän täysin varjoonsa. Sir Gundar oli Kultaisen kukan kolmas päämies ja Mithlondin ryhmän komentaja. Gundarin hiukset olivat ruskeat ja hänen hartiansa olivat huomiotaherättävän leveät. Gundarin vieressä oli vielä yksi Kultaisen kukan ritari. Hän oli selvästi Gundaria hoikempi tummatukkainen haltia, jonka silmät loistivat poikkeuksellisen innostuneina. Ritari oli pukeutunut keltaiseen pukuun. Hän oli viides ritari sir Geldar, Länsirannan ruhtinas Lingirin poika. Kaikista huoneessa olevista ritareista Hallas tunsi huonoiten juuri Geldarin.

Enemmän häntä kiinnostivat läsnä olevat ihmiset, jotka Sir Geladin esitteli innokkaana. Kaikki kolme kuningas Arveduin poikaa olivat läsnä. Pitkiä voimakkaita miehiä, joiden tuska näkyi heidän kasvoillaan. He olivat lyhyessä ajassa menettäneen maansa, suuren osan kansaansa, ja isänsä. Poikien vieressä oli outoon asuun pukeutunut vaaleatukkainen mies, jonka silmissä paistoi ylpeys. ”Hän on Eotheodin ruhtinas Forthgar”, kuiskasi Geladin. Hallas nyökkäsi. Hän ei ollut ikinä tavannut Anduinin laakson hevosmiesten ruhtinasta, mutta tunsi kyllä nämä Gondorin muinaiset liittolaiset hyvin. Myös he olivat huolissaan Angmarin kasvavasta vallasta, kuten Hallas hyvin tiesi. Kolmesta gondorilaisesta vanhin oli kenraali Aldir. Kokemus paistoi hänen olemuksestaan, mutta Hallas luuli näkevänsä myös annoksen väsymystä ja kyllästyneisyyttä. Kaksi nuorempaa miestä sen sijaan tekivät vaikutuksen kehen tahansa. Gondorin prinssin Eärendur oli pitkä ja voimakasrakenteinen mies, jonka silmät olivat kiivaat ja kasvot ylpeät. Hänen tummat hiuksensa oli leikattu lyhyiksi. Koko olemus uhkui voimaa ja auktoriteettia. Prinssin vieressä oli suunnilleen saman pituinen mutta paljon sopusuhtaisempi mies. Hänen tummat hiuksensa olivat puolipitkät. Prinssi oli pukeutunut kevyeeseen haarniskaan ja näytti sotaiselta. Vierustoveri taas oli pukeutunut Gondorin vakinaisten harmaaseen univormuun ja siniseen viittaan. Hän näytti levolliselta ja ystävälliseltä. Koko olemus oli innokas, kuin hän olisi yrittänyt nähdä ja kuulla kaiken. Miehen silmissä asui viisaus ja rauhallisuus. Siinä oli mies, joka oli tyytyväinen osaansa, tajusi Hallas. Hän oli sovussa itsensä ja koko maailman kanssa. Siinä oli mies, jonka kanssa asioista voitaisiin sopia. Hän on Belfalasin ruhtinas Adrahil, kuiskasi Geladin.

Gundar kääntyi paikaltaa ja vilkaisi Hallasiin. Hänkin oli huomannut nuoren ritarin sisääntulon. Samoin Adrahil, joka katsoi uteliaana vastatulleeseen. Gellan puhui rauhallisesti loppuun asti, ja sanoi sitten Cirdaniin päin. ”Herra, jos jollakulla on tuoreempia uutisia kuin minulla, niin kuulisin niitä mielelläni”. Näin sanoen Gellan nyökkäsi Hallasiin päin. ”Päämies Gundar”, sanoi Cirdan. ”Onko teillä uusia tietoja tilanteesta Eriadorissa”? Gundar vilkaisi Hallasiin. ”Sir Hallas on juuri saapunut saartolinjan läpi, ja meidän kannattaisi kuulla mitä hänellä on kerrottavana”, totesi Gundar. Cirdan katsoi Hallasiin. ”Sir Hallasilla on nyt puheenvuoro”, hän viittasi nuorekasta ritaria astumaan pöydän ääreen.

Hallas otti hermostuneesti askeleen eteenpäin. Hän ei pitänyt huomion keskipisteenä olemisesta, etenkään jos joutui puhumaan oudoille henkilöille. Hallas oli tuskallisen tietoinen, että vaikka hän oli oppinut Westronin kielen lähes täydellisesti, hän yhä usein puhui liian juhlallisesti ja toisinaan laittoi sanajärjestyksen hieman väärin. Hermostuneesti hän aloitti kertomisen, hypistellen vyötään. ”Herrat, olen todellakin tullut läpi Eriadorin, Elrondin toivomuksesta ja Kultaisen kukan Glorfindelin käskystä. Monet olivat tehtäväni, eikä niitä kannata sen enempää kuvailla. Kuljin läpi piirityslinjasta, jonka Rhudaurin armeijan on Imladrisin ympärille asettanut. Löysin tuhotun maan, jonka läpi vihollinen on edennyt. Koko maa huusi vieläkin tuskaansa ja eläimet kertoivat hurjia tarinoita tulesta ja tuhosta”. Hallasin silmät olivat täynnä surua hänen puhuessaan, ja huomaamattaan hän unohti jännittää. ”Amon Sulin kerran niin loistava torni oli nyt vain kivikasa. Vain kuukausi ennen saapumistani se oli tapahtunut. Sieltä menin Briihin ja näin vuorilaiset ja rhudaurilaiset kaupungin eteläpuolella. Vihreä Prikaati Tharbadista, Gondorin eliittijoukkoja, oli murtanut heidän linjansa Pitkässä nousussa, Andrathissa, ja marssi kohti Briitä. Kultaisen kukan Imladrisin ryhmä päämies Haldurionin komennossa oli Vihreän Prikaatin kanssa. Rhudaurin miehiltä oli rohkeus poissa. Teidän sivustanne on siis turvattu, jos marssitte pohjoiseen. Sillä sieltä minä löysin vihollisen pääarmeijan. Se on suuri ja keskitetty Eteläsolan pohjoispuolelle”. Tässä vaiheessa ruhtinas Gellan keskeytti Hallasin. ”Sir Hallas, mitä vihollisen pääarmeija tekee. Ovatko he valmistelemassa marssia tänne”? Hallas pudisti päätään. ”Vihollisen viha Eriadoria kohtaan on suuri. He eivät ole tulleet maillemme valloittamaan vaan tuhoamaan. Yhä viipyy Angmarin armeijan Evendimellä, hävittäen talo talolta ja pelto pellolta viljavia Arnorin maita. Joillakin alueilla tuho on täydellinen, mutta toisaalla poltettavaa vielä riittää. He ovat osittain hajaantuneet tuhoamispartioiksi”.

Hallas piti lyhyen tauon ennen kuin jatkoi. ”He vartioivat pääsolaa etelään vahvoin voimin, tietäen ettei heitä voida nyt yllättää. Sillä he tietävät Gondorin armeijan saapumisesta. He tietävät, eivätkä pelkää. Pääarmeija ja noitien herran leiri on aivan solan pohjoispuolella. Nopeasti he saavat voimansa keskitettyä sinne”. ”Miten tiedät tämän kaiken, jos saan kysyä”, sanoi kenraali Aldir, lausuen julki monien mietteen. ”Minä näin heidät”, sanoi Hallas. ”Näin ja kuulin. Suuresti kerskuvat Angmarin miehet liittolaisineen, miten Gondorin armeija pyyhkäistään mereen, ja he vielä juhlivat Gil-galadin kultaisissa saleissa. Kuinka monta heitä on, en tiedä. Mutta enemmän kuin meitä, varmasti. Tietäkää myös tämä, ruhtinaat, että herrani Glorfindel ja Imladrisin joukot valmistautuvat murtautumaan ulos piirityksestä näinä viikkoina. Uskon, että he onnistuvat siinä”. Hallas kumarsi ja vetäytyi huojentuneena pois pöydän luota. Adrahil ja monet muut katsoivat häntä ällistyneenä. Nuori haltia oli rauhallisen juhlallisesti kertonut juuri kulkeneensa vihollisen piirityslinjan läpi, koko vihollisen miehittämän maan halki, ympäri yhden vihollisarmeijan ja läpi toisen, ja läpi tarkoin vartioidusta solasta ilman mitään vaikeuksia ja kiinnittämättä siihen sen enempää huomiota tai asialla kerskumatta. Ei yhtä ainoaa mainintaa vaarasta tai vaikeuksista. Oli kuin se olisi ollut itsestään selvää, että hän tekisi sen.

Hetken oli hiljaista. Sitten prinssi Eärendur alkoi puhua kiihkeän innokkaalla äänellä. ”Eikö tämä ole juuri se uutinen jota olemme toivoneet”, hän kysyi painokkaasti. ”Sivustamme on turvattu, Rhudaurin armeija osittain paossa ja osittain pian haltioiden hyökkäyksen kohde. Nyt on meidänkin aika iskeä. Liian monta päivää olemme vain odottaneet mitä tapahtuu. Meillä on voimaa ja taitoa. Marssitaan heti Eteläsolaan ja ryhdytään taisteluun”. Hallas ei ollut ainoa, joka huomasi miten sana taistelu lausuttiin lähes kiihkon vallassa. Eärendurin mieli oli jo taistelukentällä ja sankariteoissa. Ruhtinas Adrahil liikahti vaivautuneesti. ”Niin, kieltämättä meidän täytyy nyt toimia”, hän sanoi diplomaattisesti. ”Mutta ehkä suora marssi Eteläsolaan ei kuitenkaan ole paras vaihtoehto. Voimakkaasti puolustetusta solasta läpi tunkeutuminen voisi maksaa enemmän kuin haluamme ja vihollisella olisi kaikki edut puolellaan. Emme tiedä, kuinka paljon heitä on, joten jonkinasteinen varovaisuus on nyt paikallaan”.

”Emme voi odotella pidempään”, sanoi Arveduin vanhin poika hiljaisella äänellä. ”Jos odotamme vielä, ei jäljellä ole pian mitään pelastettavaa. Kuulitte mitä ritari sanoi. He hävittävät talo talolta maamme. Aivoni kehoittavat kuuntelemaan ruhtinas Adrahilia, mutta sydämeni on prinssi Eärendurin mukana. En suostu odottamaan enää”. Sir Candon katsoi nuoreen prinssiin vakavana. ”Ymmärrän ajatteluanne, herran, mutta se ei muuta tosiasioita. Meidän pitää toimia, kyllä, mutta ei hätiköiden. Sillä jos odottelu aiheuttaa lisää hävitystä Eriadorin maille, hätiköimisen aiheuttama katastrofi merkitsisi lopullista tuhoa koko maalle”. Monet ruhtinaista nyökkäilivät hyväksyvästi. Viimein Cirdankin avasi suunsa. ”Gellan, mitä sinä ajattelet”, hän kysyi katsoen rauhallisilla silmillään Vihersataman ruhtinaaseen. Gellan mietti hetken ennen kuin vastasi. ”En haluaisi marssia suoraan päin odottavaa vihollista, tietämättä heidän tarkkaa lukumääräänsä tai suunnitelmiaan. Heitä ei johda mikään örkki-päällikkö, vaan taitava sotapäällikkö. Luulen että hän odottaa meitä itse valitsemassaan paikassa. Meidän ei pidä pelata hänen peliään, sen verran tiedän varmasti”. ”Suuri sotapäällikkö on Darchas ”pimeänhaltija”. Hän odottaa meitä valmistautuneena”, sanoi Gundar kirkkaalla äänellään. ”Parempia sotapäälliköitä on meillä, ”hän jatkoi katsoen Adrahiliin ja Gellaniin, ”mutta riittääkö se jos pelaamme hänen ehdoillaan. Ehkä ei. Jotakin muuta on keksittävä, jotta pahuuden herra ja Darchas joutuvat jättämään valitsemansa kentän ja suunnitelmansa”. Gellan nyökkäsi. ”Minun ajatukseni juurikin. Meidän ei pidä marssia heidän vartioimaansa solaan ja taistella tietämme siitä läpi. Mutta jotakin on tehtävä, siinä kaikki ovat oikeassa. Ja jotakin on tehtävä nopeasti. Angmarin joukot on vedettävä pois solan luota”.

”Mitä kautta heidän huoltonsa tulee”, kysyi prinssi Eärendur, osoittaen että hänelläkin oli älyä päässään. ”Jos saisimme heidän huoltonsa katkaistua, heidän olisi pakko marssia huoltoreittä avaamaan. Hävityssodan ongelma on se, että kun maa on hävitetty ei omakaan armeija voi elää siitä”. ”Ainoa sola on vihollisen hallussa ja heidän pääarmeijansa sen lähistöllä”, vastasi Cirdan. ”Jos kierrämme Lhunin laakson tai Briin kautta menee hurjasti aikaa ja vihollinen varmasti huomaa puuttumisemme, ja saattaisi jopa ehtiä huomaamattamme Mithlondiin kun olemme kaukana poissa”. ”On toinenkin sola”, sanoi Arnorin prinssi Aranarth, Arveduin vanhin poika. ”En tiedä missä kunnossa se on, tai voiko armeija marssia sen läpi. Konnun solaksi sitä kutsutaan. En ole ikinä kulkenut siitä läpi, mutta se vie kukkuloiden läpi Annuminasista etelään, Kontuun”. ”Konnun sola todellakin”, huudahti Gundar. ”Hallas, missä kunnossa se on? En ole itse käyttänyt tuota solaa, mutta tiedän missä se on”. ”Konnun sola ei sovellu vankkureille. Se on liian vaikeakulkuinen. Mutta saisimme kyllä muuten siitä armeijan läpi vailla vaikeuksia”. Kaikki katsoivat nyt Gellaniin, sillä hänen silmänsä välkkyivät innosta. ”Sir Gundar, jos jättäisimme vankkurit pois, miten hoitaisimme huollon”? ”En usko että se tuottaa ongelmia”, vastasi kokenut Gundar. ”Tekisimme kuormaston poneista ja muuleista. Ne voivat kantaa yllättävän painavia taakkoja ja ovat paljon nopeampia kuin vankkurit. Haltiat eivät tarvitsisi niin paljon, sillä suurelta osin söisimme vain Lembasia”.

Gellan nyökkäsi. ”Siinä tapauksessa ehdotan, että korvaamme vankkuri-kuormaston poneilla ja muuleilla. Marsimme niin pian kuin mahdollista Konnun solaan ja siitä läpi. Jos onnistumme tekemään tämän vihollisen huomaamatta, ehtisimme marssia Annuminasiin ennen vihollista. Näin olisimme täsmälleen heidän huoltotiensä päälle, ja heidän huoltonsa olisi katkaistu. Voisimme itse valita kentän jossa taistella ja heidän pitäisi hyökätä”. Ruhtinas Adrahil kiinnitti nyt huomion itseensä. ”Suunnitelmanne on hyvä, ruhtinas Gellan. Siinä on vain kaksi heikkoutta. Ensinnäkin onnistuisimmeko marssittamaan koko armeijan vihollisen mahdollisien partioiden huomaamatta? Ja toiseksi, onko tämä Konnun sola vartioimaton”? Ennen kuin Gellan ehti sanoa mitään, Gundar vastasi. Adrahil ja Eärendun vilkaisivat toisiinsa, ällistyneenä heidän nähdäkseen alempiarvoisen haltian keskeyttäessä Gellanin. ”Huolenne ovat oikeutettuja, ruhtinas Adrahil. Minä kuitenkin uskon, että saisimme armeijan Konnun solalle vihollisen huomaamatta. Sotureideni taidot eivät ole aivan olemattomia, ja Anduinin laakson ratsumiehet voisivat partioida armeijan lähistöllä. Heidän maineensa tarkkasilmäisinä miehinä on suuri. Mitä tulee solaan, sen vartioimisesta emme tietenkään tiedä mitään nyt, mutta asia korjaantuu varsin pian. Hallas, jaksatko lähteä Konnun solaa tarkastamaan”? ”Ei, minä menen”, sanoi Sir Candon. ”Olen käynyt siellä useammin ja Hallas tuli juuri vaarallisesta tehtävästä”. Gundar nyökkäsi hyväksyvästi.

Cirdan otti nyt tilanteen hallintaansa ja kehoitti komentajia valmistamaan joukkonsa marssille. ”Sir Gundar, sinä organisoit kuormaston”. ”Asia selvä”, vastasi Gundar. ”Yksi asia vielä”, sanoi kuuluva ääni pöydän äärestä. Se oli Länsirannan Geldar, joka nyt avasi ensi kertaa suunsa kokouksessa. ”Meidän pitää lähettää virallinen pyyntö Kontuun, jotta he kokoaisivat oman joukon osallistumaan sotaretkelle. Kontu on lähellä solaa, joten heidän pitäisi ehtiä ajoissa vaikka me marssimmekin paljon nopeammin”. Useat haltijat naurahtivat. ”Miksi me haluaisimme hobitteja mukaamme”, kysyi Salmarindil Noldorin halveksivalla äänellä. ”He olisivat vain tiellä. Sotureillamme on muutakin tekemistä kuin toimia lapsenvahteina puolituisille”. Geldar nosti katseensa ja katsoi Salmarindilia suoraan silmiin. ”Koska tämä on koko Eriadorin ja liittolaisiemme sota. Koko Eriador ei ole siellä, jos meillä ei ole hobitteja. Sen ei tarvitse olla suuri joukko, mutta joitakin pitää olla paikalla. Niin on oikein”. Gundar nyökkäsi. ”Lähetän sananviejän Kontuun. Ehkä he saavat jonkin joukon jalkeille ajoissa. Ainakin heidän jousimiehensä ovat tarkkoja ja nopeita ampumaan. Ei heistä ainakaan haittaa olisi”.

Kokous hajaantui ja Gellan, Aranarth ja Adrahil kiiruhtivat valmistelemaan joukkojaan. Myös Gundarilla oli kiire pois, ja hän katosi heti paikalta. Sir Candon lähti hakemaan aseitaan. Hänellä oli nyt tärkeä tehtävä suoritettavanaan. Hallas ja Geladin kävelivät kasarmeille katselemaan mitä tapahtui. Gondorin armeija valmistautui kuumeisesti marssille. Koko leiri oli kuin muurahaispesä. Joukko Kultaisen kukan ritareita seisoi muurilla katselemassa toimintaa. Hallas näki ruhtinas Adrahilin ryhdikkään hahmon joukkojen keskellä käskyjä jakamassa ja organisoimassa. Sotaruhtinaan kultaiset arvomerkit kimalsivat auringon valossa. ”Siinä on totisesti tarmokas ja kyvykäs mies”, totesi Sir Geladin katsellen Adrahilia. ”Hän on haltiamieli”, totesi Geldar. ”Tai ainakin tulee olemaan”. Hallas nyökkäsi. Adrahilissa oli todellakin jotakin haltiamaista. Hän katsoi Geldaria, jota ei tuntenut kovin hyvin. Tämän ilme oli tutkimaton, mutta silmät välkehtivät innostuneesti. Sir Targan, joka oli Candonin pari, oli Geldarin kanssa. Myös viides ritari oli paikalla. Hän oli Sir Falmei. Miekkaa rakastava, ajatteli Hallas hänen nimeään. Se oli osuva nimi. Jos Targan oli diplomaattisimpia ritareita, oli Falmei hänen täydellinen vastakohtansa. Hän oli kiivasluontoinen ja taisteluissa viihtyvä ritari. Sir Falmei rakasti mitellä miekkataitojaan muiden kanssa, ja etsiytyi mielellään taisteluihin. Hän oli kokenut soturi, joka käsitteli miekkaansa taitavasti. Nuoremmiltaan hän odotti kunnioitusta ja ihailua. Falmei oli niitä harvoja ritareita joiden kanssa Hallas ei tullut kovinkaan hyvin toimeen.

Hallas katseli ihaillen Gondorin joukkoja. Leiri oli Eriadorin mittapuilla valtava. Sen järjestys oli vakinaisten joukkojen maineen arvoinen. Myös Anduinin laakson vaaleatukkaiset ratsumiehet olivat vaikuttavia. Mutta heidän maillaan Hallas oli kulkenut useinkin ja tunsi monia henkilökohtaisesti. ”Kuinka suuren armeijan Gondor onkaan lähettänyt”, hän sanoi. ”En haluaisi olla Angmarin miesten housuissa juuri nyt”, ”Suuri armeija”, tuhahti Falmei. ”Nuori ritari on taas kerran täysin väärässä. Suuri armeija muka. Pelkkä vaivainen varjo Gondorin suuruuden päivien voimasta. Kertoo hyvin sen maan rappiosta. Opettele lisää maailman asioista ennen kuin avaat suuri, nuori ritari, kun paikalla on niitä jotka tietävät”. Hallas otti askeleen taaksepäin, ällistyneenä toisen huonoista tavoista. ”Riittää, Sir Falmei”, sanoi Geldar tiukasti. ”jos teillä ei ole mitään hyvää sanottavaa, olkaa sitten hiljaa”. Geldar syöksyi päättäväisesti nuoremman ritarin tueksi, katsellen jäätävin ilmein Falmeita. ”Suurelta armeijalta se näyttää minustakin”, hän sanoi. ”Eikä kaikkien tarvitse tietää Gondorista niin paljoa. Hallas tuskin tarvitsee sellaista tietoa erämaassa”. ”Totta”, vastasi Falmei sovittelevasti. Kiivaudestaan huolimatta hän ei halunnut suututtaa komentajaansa Geldaria! ”Mutta ehkä hänen kannattaisi lisätä tietoaan nyt kun täällä on gondorilaisia paikalla”. ”Sen aionkin tehdä”; vastasi Hallas ja poistui paikalta mennen keskustelemaan Gondorin armeijan upseereiden kanssa.

”Miksi sinun pitää aina reagoida niin kiivaasti”, huokasi Geldar. ”Tuo oli täysin tarpeetonta”. Falmei ei vastannut vaan katseli sotilaita alhaalla leirissä. ”Mitä yksiköitä gondorilaiset ovat tuoneet mukanaa”, kysyi Geladin pyrkien pääsemään eroon kiusalliseksi käyneestä hiljaisuudesta. Tämä sai hymyn Geldarin kasvoille. ”Monia eri yksiköitä, mutta yksi niitä on paras mahdollinen. Nuo kirkkaanpunaisiin univormuihin pukeutuneet sotilaat ovat 2.Kaartinprikaatin miehiä. Heitä parempaa yksikköä ei Gondorin armeijasta löydy”. Falmei nyökkäsi. ”Se todellakin on Gilankilin prikaati, tosin vain sen 1.pataljoona on saapunut. Harmaapukuiset ovat Gondorin 2.Vakinaisen prikaatin joukkoja. Lisäksi avuksemme ovat saapuneet 2.Arnachin prikaati, 3.Ithilienin prikaati, 3.Meriprikaati ja yksi pataljoona ratsuväkeä. Anduinin ratsumiehiä on lisäksi 1200 soturia”. ”Paljonko se tekee yhteensä”, kysyi Geldar, joka ei ollut yhtä hyvin perillä Gondorin armeijasta kuin Falmei. ”Luulisin että 7200 miestä”. ”Niin vähän”, hämmästyi Geladin. ”Luulisi että mahtava Gondor olisi voinut lähettää enemmän”. Hän vilkaisi varovaisesi Falmeihin, puoliksi odottaen uutta purkausta. Mutta sitä ei tullut. ”He ovat kärsineet suuria katastrofeja viime vuosina”, Falmei totesi. ”Puhuin joidenkin upseerien kanssa. He kertoivat, että vaunumies-sodan katastrofi oli paljon pahempi kuin olemme luulleetkaan. Se oli melkein Gondorin armeijan loppu. Sen jälkeen he ovat lisäksi käyneet raivoisan sodan vuorilaisia vastaan länsirajallaan”. ”Sen vuoksi he reagoivat niin nopeasti avunpyyntöihimme”, huomautti Geldar. ”Jos uusi vihollinen saisi jalansijan täällä Eriadorissa, merkitsisi se Gondorille rintamaa myös pohjoiseen, ja siitä he eivät enää selviäisi. Tämä on Gondorille elämän ja kuoleman kysymys yhtä paljon kuin meillekin”.

”Tuolla menee isäsi”, sanoi Geladin äkkiä Geldarille, osoittaen vasemmalle. Geldar kääntyi katsomaan. Tuttu hahmo käveli kadulla arvokkaassa univormussa ylpeän näköisenä. Juuri sellaisena Geldar aina muisti isänsä. Arvokkaana ja jäykkänä aatelisena. ”Niin menee”, hän vastasi hiljaa. ”Menköön. Epäilemättä hän on lähdössä mukaan tälle sotaretkelle. Mikä voisi olla parempi tapa ansaita kunniaa likaamatta liiaksi käsiään”. Hän ei ollut puhunut isälleen vuosisatoihin, viimeisen pahan riidan jälkeen. ”Et ole enää poikani”, oli isä huutanut, ”mene erämaahan kerjäläisveljeskuntasi kanssa, jos niin haluat. Mutta takaisin ei ole tulemista”. ”En oli ikinä halunnut takaisin”, sanoi Geldar vaimeasti. ”Minusta sinun pitäisi mennä puhumaan hänelle”, sanoi Geladin. ”Ei ole luonnollista olla riidoissa oman isänsä kanssa. Voit katua sitä pahasti jonakin päivänä”. ”Tiedän”, vastasi Geldar. ”Mutta minulla ei ole mitään sanottavaa. Ei mitään mitä en olisi jo sanonut. En kadu mitään, ja tiedän ettei hänkään kadu. Mitä siitä jos minusta ei tule ikinä Länsirannan herraa! Ritarikunnassa olen ainakin hyödyksi, enkä vain muiden työnteolla elävä aatelinen”. Hetken Geldar vielä katseli eteenpäin kävelevää isäänsä. Hän tunsi äkillistä halua mennä alas ja puhua sittenkin hänen kanssaan. Yrittää vielä kerran selittää omaa näkökulmaansa. Omaa turhautumistaan aatelisten ylpeyteen ja laiskuuteen. Miten joku ei voinut tajuta, että hän halusi oikeasti olla hyödyksi ja tehdä jotakin positiivista? Mutta ei, hän tunsi isänsä. Tämä ei ikinä muuttuisi, ja oli tarkoittanut joka sanaa. Äkkiä hän tajusi, että tämä olisi luultavasti viimeinen tilaisuus puhua isänsä kanssa. Viimeinen tilaisuus ikinä. Sitten hän pudisti päätään ja oli jälleen Länsirannan Geldar, Kultaisen kukan vanhempi ritari. Riippumaton ja päättäväinen. ”Minä en enää välitä”, hän sanoi Geladinille ja tiesi että se oli totta. Ilmeettömänä Geldar poistui etsimään pariaan Sir Helania.

MARSSI KONNUN SOLAAN

Kaunis auringonpaiste tervehti marssivia joukkoja. Ruhtinas Adrahil istui ratsunsa selässä matalalla kummulla. Sir Gundar oli hänen vieressään oman hevosensa satulassa. ”Kaunis ilma”, sanoi Gundar kepeästi. Hän ei ollut oikein vielä päässyt perille Adrahilin persoonasta. ”Todellakin, mutta katso pohjoiseen. Tummat pilvet ovat olleet siellä jo päiväkausia”. Gundar käänsi katseensa pohjoiseen, kohti Emyn Uialin kukkuloita. Hän huokasi. ”Pimeys lepää synkkänä pohjoisten maiden päällä. Noitien ruhtinas voi vaikuttaa säähän, sanotaan. Tummat pilvet peittävät auringon, joten hänen örkkinsä voivat toimia päivälläkin. Ei se voi olla vain sattumaa”. ”Gondorissa me emme oikeastaan enää usko noituuteen”, totesi Adrahil. ”Mitä on noituus”, sanoi Gundar vakavana. ”Ehkä sitä ei voi opettaa toisille, vaan se vaatii suuria henkisiä voimia. Tai jonkin esineen jonka kautta ne voimat saa. En tiedä. Mutta outoja asioita noitien herra saa aikaan”. Adrahil hymyili hieman. ”Minä en ymmärrä tätä maata”, hän totesi. ”Miten ruhtinaat voivat seurata ritarin ohjeita. Gondorissa se ei tulisi kysymykseenkään. En ymmärrä, mutta haluaisin oppia. Viisas mieli ei tuomitse vaan tarkkailee ja oppii”. ”Niin todellakin”, vastasi Gundar. ”Meillä haltioilla on sanonta, joka menee käännettynä jotenkin niin, että ”jos sinulla on opas mukana, on parasta kuunnella hänen ohjeitaan”. Muuten voi joutua pahasti harhaan”. ”Sinä olet siis oppaamme, jota meidän tulee kuunnella”, kysyi Adrahil hymyillen. ”Joissakin asioissa”, vastasi Gundar. ”Minä ja ritarini tunnemme nämä maat ja vihollisen. Suurista taisteluista emme tiedä paljoa. Silloin me tarvitsemme suuria ruhtinaita ja kenraaleita. Katso, sir Candon palaa nyt tiedustelemasta”. Gundar osoitti marssirivistön etupäähän, jossa yksinäinen hahmo käveli kohti kumpua.

Pian oli sir Candon kaksikon edessä. Myös Vihersataman Gellan ratsasti paikalle kuulemaan uutisia. Cirdan johti haltioiden joukkoja, mutta kenellekään ei ollut epäselvää kuka oli haltioiden oikea johtaja. ”Mitä uutisia pohjoisesta”, kysyi Gundar. ”Konnun sola on vapaa vihollisista. Kuljin sen läpi Nenuialin puolelle asti, eikä vihollisia ollut lähistöllä”, sanoi Candon. ”Kävin myös Eteläsolan edustalla. Vihollinen on siellä vahvoin voimin. Ainakin prikaati varmistaa solaa. En nähnyt merkkejä partiotoiminnasta Uialin eteläpuolella, mutta se ei merkitse sitä etteikö sitä olisi”. ”Oikein hyvä”, totesi Adrahil ääni hivenen innostuneena. ”Nyt meidän pitää kiiruhtaa solaan, niin olemme vahvoilla”. ”Vielä yksi juttu”, totesi Candon. ”Hobittien nostoväki on marssilla pohjoiseen Konnusta. Lähetin sir Brindinin ja sir Relwen heitä opastamaan. He ehtivät luullakseni solan luokse samoihin aikoihin kuin mekin”. ”Kuinka monta yhteensä”, kysyi Gellan kiinnostuneena. ”Heitä oli vain 200, ja Nevan Bucca johti heitä”. ”Kuka hän on”, kysyi Adrahil. ”En tiedä”, vastasi Gundar. ”Pitää kysyä Sir Hallasilta, hän kyllä tietää”.

Marssi jatkui joutuisana halki kumpuilevan maaston. Kummut suojasivat heitä vihamielisiltä silmiltä. Lisäksi armeijaa ympäröivät ratsumiesten partiot. Myös Kultaisen kukan ritareita kulki ympäristössä varmistaen, ettei armeija törmäisi vahingossa vihollisen partioihin. Gundarin tiukassa valvonnassa, Adrahilin, Gellanin ja nuoren Aranarthin komennossa marssi eteni nopeasti ja vailla vastoinkäymisiä. Mitään ei tapahtunut, ennen kuin lähestyttiin Emyn Uialin kukkuloita. Silloin ratsasti Eotheodin ratsumies vauhdikkaana Adrahilin ja Gellanin luokse. ”Kohtasimme vihollisen partion”, huudahti mies hengästyneenä. ”Ainakin kymmenen pääsi pakoon ylävälle maalle, johon emme ratsain voineet seurata”. ”Miten kaukana”, kysyi Gellan ääni jännittyneenä. ”Kilometrin päässä täältä. Se tapahtui vain kymmenen minuuttia sitten luoteessa”. Gundar, joka oli kuunnellut tarkkaavaisesti, käännähti ja huusi. ”Sir Candon, tapa heidät”. Sanaakaan sanomatta Candon lähti juoksemaan suuntaan, josta ratsumies oli tullut. Targan ja Helan liittyivät mukaan keihäät käsissään. Sir Hallas ja kaksi muuta ritaria tulivat juosten kolonnan kärjestä samaan suuntaan, ja kaksi ritaria kolonnan hänniltä. Jostain vasemmalta ilmestyi vielä yksi ritari. Candon näytti merkkejä käsillään ja kaikki pinkaisivat juoksuun. Keihäiden kärjet välkkyivät auringossa. ”Lähetänkö ratsupartioita avuksi”, kysyi Adrahil. ”Ei tarvitse”, totesi Gundar. ”Se partio ei pääse pakoon”. Pian ritarit katosivat näkyvistä juosten.

Keskiyön aikaan ritarien partio palasi. Kaikki olivat mukana. Sir Candon ilmestyi tyynen näköisenä komentoteltan edustalle. ”Tehtävä suoritettu”, hän totesi. ”Aika juoksun he meille kyllä järjestivät. Eivät olleet mitään turhia poikia”. ”Saitteko kaikki”, kysyi Gundar. ”Kyllä, yksikään ei päässyt pakoon”, vastasi Sir Candon. ”Varmistin sen henkilökohtaisesti”. ”Hyvin toimittu”, kiitti Gundar. ”En unohda tätä”. Sir Candon kääntyi ja poistui paikalta. Hallas käveli hänen kanssaan kohti ritarien leiripaikkaa. ”Toivottavasti ei unohda”, sanoi Candon vaimeasti. ”Miten niin”, kysyi Hallas. ”Et tiedä miten vaikeaa minun on päästä eteenpäin”, vastasi Candon. ”En ole noldo tai sinda, joten minulla ei ole liittolaisia. Minun pitää tehdä töitä kaksinverroin kovempaa kuin muut, tullakseni huomatuksi ja saadakseni mainetta”. Candon oli koko ritarikunnan ainoa laiquendi ja kiinnitti siihen Hallasin mielestä itse aivan liikaa huomiota. ”Senkö takia sinä otit tänään niin kovia riskejä”, kysyi Hallas. ”Hyökkäsit yksin niiden kolmen miehen kimppuun, mikä ei ollut oikein viisasta”. Candon hymyili surumielisesti. ”Sinä et voi sitä ymmärtää, Hallas, koska olet tyytyväinen siinä missä olet. Minä tahdon päästä johonkin ja olla jotakin. Jonakin päivänä nimeni vielä muistetaan ja siitä tehdään lauluja. Päämiehenä pääsee legendaksi ja ruhtinaaksi. Siellä minäkin aion olla jonakin päivänä. Mitä merkitsevät riskit sen rinnalla”? ”Minä luulin, että sinä olit jo jotakin”, sanoi Hallas. ”Kyllä minä tiedän ettet ymmärrä”; vastasi Candon. ”Mutta nuo olet jo jotakin jutut on tarkoitettu lapsille. Jokainen on toki jotakin, mutta toisilla on potentiaalia nousta joksikin paljon suuremmaksi. En voisi ikinä olla tyytyväinen itseeni, jos en yrittäisi kaikkeani sen saavuttamiseksi”. Sen sanottuaan Sir Candon poistui. Mutta Hallas katseli vielä pitkään hänen jälkeensä. ”Ehkä ne jutut ovat lapsille tarkoitettuja”, hän sanoi hiljaa. ”Mutta ei se tee niitä epätosiksi”.

Viimein he saapuivat Konnun solan edustalle ja johtajat kokoontuivat neuvonpitoon. ”Miten kuljemme solasta”, kysyi Cirdan. ”Minä lähetän partion tarkistamaan, että sola on edelleen tyhjä”, sanoi Sir Gundar. ”Haluan, että hieman heidän jäljessään marssii yksi pataljoona gondorin vakinaisia. Kun partio havaitsee solan tyhjäksi, saamme sinne heti osaston pitämään sen auki myös jos joku vihollisosasto ilmestyy sen jälkeen. Sitten voimme pataljoonan suojaamana marssittaa joukot ja kuormaston läpi solan. Jalkamiehillä ei pitäisi olla mitään ongelmia, mutta etenkin kuormasto ei tule etenemään kovinkaan nopeasti. Siksi tarvitsemme varmistuksen”. Eärendur ja Adrahil nyökkäsivät hyväksyvästi. ”Minä tulen pataljoonan mukana”, sanoi Adrahil. ”Siltä varalta että jokin menee pieleen”. ”Onko mitään muuta asiaa”, kysyi Gellan. ”On”, totesi sir Candon. ”Hobitit ovat leiriytyneet solan edustalle. Pistäkää sana kiertämään joukkojen parissa, että he ovat meidän puolellamme”.

SOLAN KAHAKKA

Sir Geldar käveli joukon etummaisena. Hänen askeleensa olivat varovaisia ja silmät tarkkailivat ympäristöä. Edellä kulkeva ritarien partio kyllä näkisi mahdolliset viholliset, mutta silti ei voinut olla liian varovainen. Pataljoona marssi Geldarin ja viisimiehisen sotilaspartion takana kahdessa jonossa. Sotilaiden punaiset univormut erottuivat liiankin hyvin maaston keskellä. Gilankilin prikaatin miehet marssivat ääneti ja jalkojaan varovaisesti siirrellen, päästäen mahdollisimman vähän ääniä. Kokemus ja itsevarmuus paistoi miesten olemuksesta. Geldar näki heti, että siinä oli pataljoona joka oli ollut monessa mukana ja selvinnyt joka kerta. Pataljoonan komentaja, komentaja Faldon, ja Belfalasin Ardahil kävelivät rinnatusten kahden jonon välillä. Adrahilin sotaruhtinaan univormu ja töyhtökypärä erottuivat liiankin hyvin ympäröiville rinteille tehden hänestä loistavan maalin. Geldar oli ottanut jousensa esiin ja käveli se ampumavalmiina, kaikki aistit äärimmilleen valmiina. Heidän ympärillään kohosivat jyrkät rinteet ylös kohti Emyn Uialin huippuja. Jalkamies voisi ne ylittää, mutta ei kantaen raskaita kantamuksia. Hevoset pystyivät kulkemaan vain solaa myöten. Se oli leveä sola, täynnä pieniä kumpuja, selänteitä ja metsiköitä. Niihin saattoi kätkeytyä liiankin hyvin. Mutta ainakaan Geldarin silmiin ei osunut tuoreita jälkiä, eikä sir Candonin partio kärjessä ollut havainnut vielä mitään. Sola näytti olevan tyhjä.

He lähestyivät jo solan pohjoista päätä ja kaikki meni hyvin. Äkkiä Geldar pysähtyi. Hän oli matalan harjanteen laella ja näki edessään Nenuialin alavat maat aina järvelle asti. Mutta jotakin oli pielessä. Candonin partiota ei näkynyt missään. Sitten hän havaitsi Sir Targanin parikymmentä metriä edellään, vasemmalle nousevassa rinteessä matalan pensaan takana. Tällä oli jännitetty jousi kädessään, ja hän näytti vaara merkkiä Geldarille. ”Matalaksi”, kuiskasi Geldar sotilaille. Nämä maastoutuivat harjanteen taakse. Geldarin katse haravoi maastoa edessään etsien maalia. Hän ei nähnyt mitään. Mutta sir Candon ja sir Hallas olivat rinteessä vasemmalla jännitetyt jouset käsissään ja odottivat rauhallisen näköisinä. Ei siis mitään hätää, ajatteli Geldar. Hän vilkaisi taakseen. Pataljoona oli etsiytynyt näkösuojiin pensaiden sekaan. Ruhtinas Adrahil ja komentaja Faldon ponnistelivat harjanteen laelle ja maastoutuivat Geldarin viereen. ”Mitä tapahtuu”, kysyi Faldon ääni kireänä. ”Pitkäkö matka meillä on vielä solan päähän”. ”Me olemme solan päässä”, vastasi Geldar lähes kuiskaten. ”Mutta partio on nähnyt jotakin. He ovat piiloutuneet ja odottavat”. ”Mitä meidän on sitten tarkoitus tehdä”, kysyi Faldon. ”Odotamme myöskin”, vastasi Geldar. ”Jotakin tapahtuu pian”. ”Eikö marssittaisi voimalla solan edustalle”, kysyi Faldon. ”Ei. Candon kyllä tietää mitä tekee. Hän antaisi merkin marssia, jos se olisi viisasta”, vastasi Geldar. Candonissa saattoi olla joitakin huonoja puolia, mutta kun oli toiminnan aika häneen saattoi luottaa.

Samassa Geldarin harjaantuneet silmät näkivät liikettä edessä. Yksinäinen mustaan univormuun pukeutunut mies ilmestyi näkyviin. Hänellä oli kypärä päässään ja keihäs kädessä. Hän viittasi taakseen ja kymmenen miestä lisää ilmestyi. ”Angmarin sotilaita”, kuiskasi Geldar. ”Annanko merkin sotilailleni hyökätä”, kysyi Faldon. ”Ei”, Geldar pudisti päätään. ”Niitä on vain 11. Candon hoitelee ne”. Adrahil ja Faldon vilkaisivat hivenen epäuskoisina Geldariin, mutta eivät puhuneet. Angmarin sotilaat lähestyivät huomaamatta mitään. Candon antoi käsimerkein ohjeita miehilleen. Sitten hän jännitti oman jousensa. Hallasin jousi helähti ja Angmarin sotiladen johtaja kaatui ääntäkään päästämättä maahan. Viisi jousta lisää helähti ja yhtä monta sotilasta kaatui. Kaksi suojautui kivikkoon, mutta muut kolme henkiinjäänyttä kääntyivät ja juoksivat takaisinpäin. Kaksi jousen helähdystä lisää kuultiin ja kaksi sotilasta lisää kaatui. Samassa Candon oli pystyssä ja loikki alas rinnettä. Hän ryntäsi kivikkoon miekka paljastettuna. Candon torjui yhden sotilaan miekan iskun ja sitten hänen oma miekkansa heilahti. Toinen sotilas kaatui maahan huutaen. Ensimmäinen hyökkäsi uudelleen, mutta Candon torjui hänen iskunsa, potkaisi miehen taaksepäin ja upotti miekkansa hänen vatsaansa. Se kävi kuin harjoitusradalla. Vain yksi mies oli enää elossa. Hän katosi pensaikkoon ja juoksi sen suojassa ylös rinnettä. ”Perään, hän pääsee pakoon”, huusi Adrahil. Mutta yksikään ritari ei liikahtanut. He kaikki katsoivat Hallasia, joka jännitti jousensa ja tähtäsi. Hän tähtäsi pitkää. Miestä ei näkynyt aluskasvillisuuden seasta, mutta jalkojen kopina kiviseen maahan kuului selvästi. Hallas päästi nuolen liikkeelle. Se lähti suhahtaen ja sitten kuului huuto. Muutaman sekunnin kuluttua viimeisen sotilaan ruumis kieri alas rinnettä katselijoiden näköpiiriin. ”Se näytti todella helpolta”, totesi Adrahil ihailevalla äänellä. ”Niin se olikin”, vastasi Geldar. ”He kävelivät suoraan ansaan. Ei tuollaisesta voi selvitä hengissä”.

Faldon toi pataljoonansa asemiin matalan harjun laelle, josta he hallitsivat solan suuta. Ritarit hajaantuivat tiedustelemaan etumaastoa. Kaikki paitsi Hallas, joka käveli paikkaan jossa Adrahil, Geldar ja Faldon seisoivat. ”Hyvin osuttu”, sanoi Geldar ystävällisesti tietäen, että moinen laukaus olisi hänelle itselleen mahdoton. ”Sir Hallas, kuinka pystyitte osumaan häneen vaikka mies ei ollut enää näkyvissä”, kysyi Adrahil. ”Ei se ole kovin vaikeaa”, vähätteli Hallas. ”Hän on periaatteessa joka hetki samassa paikassa, näkee hänet tai ei. Pitää vain laskea mikä se paikka on, jossa hän juuri juoksee. Askeleet kuuluivat niin selvästi, ettei se ollut läheskään niin vaikeaa kuin miltä ehkä näytti”. ”Aika monelta se laukaus olisi jäänyt tekemättä”, sanoi Adrahil. Mutta Hallas ei enää kuunnellut, sillä hän oli kääntynyt Geldarin puoleen. ”Näetkö tuon tumman pilven kaukana lännessä”, hän kysyi vanhemmalta haltialta osoittaen taivaanrantaan. ”Näen”, vastai Geldar. Myös Adrahil ja Faldon siristivät silmiään. ”Mikä se on”, kysyi Geldar. ”Tuo ei näytä tavalliselta pilveltä”. ”Ei se olekaan”, vastasi Hallas. ”Ne ovat pieniä mustia lintuja. Pikimustia kuin yö, ja ne ovat kaikki kerääntyneet Emyn Uialin edustalle valtavaksi parveksi. Mitä arvelet siitä”? ”Mitä itse arvelet”, kysyi Geldar. ”Juuri tuolla on Eteläsola”, vastasi Hallas. ”Nuo ovat noitien herran lintuja. Hän on kutsunut ne. Eivät linnut luonnostaan kokoonnu noin suuriksi parviksi”. ”Mitä hän tekisi linnuilla”, kysyi Adrahil kummastuneena. ”Ne ovat hänen silmänsä”, vastasi Hallas. ”Kertovat mitä maassa tapahtuu. Ne eivät ehkä ymmärrä kaikkea, eivätkä aina tiedä nähneensä jotakin tärkeää, mutta hyödyllisiä silti. Mutta miksi hän on ne kutsunut, en tiedä”.

”Hän tietää”, sanoi Geldar äkkiä. Vanhempi ritari oli ollut vähän aikaa hiljaa, kuin muissa maailmoissa. Nyt hänen silmiinsä syttyi outo tuli. ”Hän tietää että me olemme marssilla. Hän tietää ja etsii meitä”. ”Miten voit tietää sen”, kysyi Adrahil epäillen. Geldar kääntyi katsomaan häneen. ”Tunnen hänen ajatuksensa ja katseensa, kun se kulkee halki maan meitä etsien. Mutta hän ei pysty löytämään, sillä hänen voimansa eivät ole läheskään niin suuret kuin luullaan. Hän on kutsunut linnut ja lähettää ne kaikkiin ilmansuuntiin, sillä hän ei tiedä missä olemme. Mutta hän tietää että olemme jossakin täällä”. Adrahil katsoi ritaria, ja äkkiä tajusi että tämä puhui totta. Hän nyökkäsi. ”Meidän on parasta lähettää joku hoputtamaan armeijaa. Heidän pitäisi olla jo solassa, mutta nuo linnut löytävät meidät vielä tänään ja sitten siitä tulee kilpajuoksu Annuminasiin”. ”Minä menen itse”, sanoi Geldar ja poistui juosten takamaastoon. ”Sir Hallas, miten hän voi tietää”, kysyi Adrahil nuoremmalta haltialta. Tämä kohautti olkapäitään. ”Herra, hänen feänsä on erittäin voimakas. Hänen mielensä. Hän näkee ja tietää joskus asioita joita muut eivät näe tai tiedä. Se vain tapahtuu. Joillakin haltioilla on se lahja, tai kirous. Usein he eivät näyistään puhu, mutta kun he puhuvat, niin kannattaa todellakin kuunnella tarkkaan”. Komentaja Faldon hymyili. Jos hänen sotaruhtinaallaan oli heikkoja puolia, yksi niistä ei ollut ainakaan hänen kykynsä kuunnella ja ymmärtää.

ANNUMINASIN TAISTELU

Hallas harppoi eteenpäin katsellen tarkkaavaisesti ympärilleen. Hän saattoi nähdä Annuminasin kaupungin vasemmalla järven rannassa. Aikoinaan näkymä olisi ollut kaunis, mutta nyt se oli vain surullinen ja masentava. Kaupunki, tai mitä siitä oli jäljellä, savusi yhä valtavien tulipalojen jäljiltä. Ennen niin kaunis muuri oli revitty maantasalle ja korkea torni, jonka itse Elendil oli rakennuttanut, oli romahtanut kasaan. Kaupunkia ympäröineet viljavat pellot oli poltettu. Missään ei näkynyt elämää. Lännen tie kulki kaupungin editse kohti Eteläsolaa ja Mithlondia. Sitä ei oltu juurikaan käytetty viime aikoina, ja tie oli huonossa kunnossa. Silti juuri sitä myöten piti huollon kulkea Angmarin armeijalle. Heti kaupungin itäpuolella tie kohosi loivasti ylös kohti matalan harjanteen lakea. Loivaa nousua riitti puolen kilometrin matkalle, ja tien molemmin puolin oli aukeaa maata. Aukean eteläisellä laidalla oli tiheä metsä, ja pohjoisessa rantaniityt ja järvi. ”Luulen että haluamme taistella tässä”, hän sanoi iloisesti toverilleen Sir Geladinille. Tämä nyökkäsi. ”Ainakaan näköpiirissä ei ole parempaa paikkaa. Tappotannerta riittää ja ratsuväelle riittää tilaa rynnäköidä”. ”Molemmat sivustat ovat myös suojatut”, lisäsi Geldar, joka seisoi kaksikon takana. ”Tässä se tapahtuu”.

Samassa kaksi ratsumiestä saapui paikalle marssivien joukkojen kärjessä. Ruhtinas Adrahil ja vihersataman Gellan pysähtyivät ja katselivat ympärilleen. ”Ehdotan että taistelemme tässä”, sanoi Sir Geldar kääntyen heidän puoleensa. ”En usko että löydämme parempaa paikkaa, vaikka marssisimme vielä eteenpäinkin. Ja vihollinen voi olla jo lähellä”. ”Eivät vielä”, sanoi Gundar joka myös oli ratsastanut paikalle. ”Mutta tämä on paras kenttä mitä voimme löytää. Myös prinssi Aranarth oli sitä mieltä, kun puhuin hänen kanssaan. Taistellaan tässä”. Gellan nyökkäsi. ”Tule, ruhtinas Adrahil. Mennään suunnittelemaan taistelua prinssi Eärendurin ja Aranarthin kanssa”. Kaksikko poistui paikalta rauhallisesti ratsastaen. Gundar jäi vielä muiden luokse ja katseli surumielisen näköisenä Annuminasin raunioita. ”Kerran tuolla oli kaunis kaupunki”, hän sanoi. ”Me epäonnistuimme, kun emme pystyneet sitä suojelemaan. Mutta ehkä voimme vielä pelastaa jotakin”. Geldar katsoi Kultaisen kukan päämieheen. ”Ainakin voimme pelastaa Eriadorin, jos emme enää Arthedainin valtakuntaa”, hän totesi. ”Tänään meidän on oltava kovempia ja taitavampia kuin koskaan. Suokoon Eru onnea aseillemme”. Gundar nyökkäsi. ”Moni hyvä mies kuolee tänään. Mutta sitä ei voi välttää. Joskus en voi olla ajattelematta, olisiko kaikki voinut käydä erilailla Darchasin suhteen. Olisiko hänet voinut pelastaa jossakin vaiheessa”? Geldar pudisti päätään. ”Minä tunsin hänet jotenkuten aikoinaan. En usko että mikään olisi voinut käydä toisin. Hänen kunnianhimoaan ei olisi voinut sammuttaa sillä mitä Lindonissa oli tarjota. Hänen täytyi päästä lentämään korkealle. Aina vain korkeammalle, kunnes paluuta maahan ei enää ollut”. ”Ehkä me palautamme hänet tänään maanpinnalle”, vastasi Gundar hymyillen vaarallisesti. Sitten hän kääntyi ja ratsasti takaisin Adrahilin ja Gellanin perään.

Armeijan komentajat kokoontuivat pian sen jälkeen suunnitellen ryhmitystään. ”Taistelemmeko siis täällä”, kysyi Cirdan katsellen ympärilleen. Hän näytti hieman väsyneeltä. Gundar huomasi ajattelevansa miten vanha Cirdanin täytyi Silti hän oli vieläkin mukana kun vaara uhkasi. ”Tämä on paras paikka mitä voimme löytää”, sanoi Gundar. ”Tämä on se paikka missä taistelemme”. Muut eivät vastustelleet vaan hyväksyivät Gundarin päätöksen. ”Tiedämmekö me milloin”, kysyi prinssi Eärendur katsoen Gundariin. ”Luulen että huomenna aamulla tai aamupäivällä”; vastasi Gundar. ”Vihollinen on vähemmän kuin päivän marssin päässä lännessä ja tie on hyvä”. ”Voisivatko he yrittää yöhyökkäystä”, kysyi Adrahil kiinnostuneena. ”Tuskin”, sanoi Gundar. ”Heidän joukkonsa eivät suurelta osin ole niin hyvin koulutettuja, että sellainen operaatio voisi sujua hyvin. Lukemattomat asiat voivat mennä yöhyökkäyksessä pieleen, kuten kaikki hyvin tietävät”. Komentajat nyökkäilivät. ”Miten haluatte sijoittaa joukot”, kysyi Cirdan. Gundar katsoi jälleen vanhaa haltiaa kiinnostuneena. Tämän parran alta ei ilmettä kyennyt helposti tulkitsemaan. Hän tuntui kuitenkin oudon kaukaiselta, kuin koko asia ei oikeasti kiinnostaisi häntä. Mikä ero Cirdanin ilmeellä oli belfalasin Adrahiliin, jonka kasvot hehkuivat nuorekasta innokkuutta ja samalla kuumeista keskittymistä. Adrahil käänsi tarkkaavaiset silmänsä Gellaniin. ”Ruhtinas Gellan, mitä sanotte jos sijoittaisin Arthedainin joukot keskustaan, Lännen tielle, ja Gondorin prikaatit heidän molemmille puolilleen. Haltiat voivat pitää sivustat”. ”Kuulostaa hyvältä”, vastasi Gellan mietteliäänä. Arthedainin miehillä oli kenties eniten pelissä, joten he luultavasti taistelisivat kaikkein hurjiten. ”Meidän kannattaa marssia hieman alamäkeen, jotta voimme sijoittaa jousimiehet harjanteen laelle. Ratsumiehet kannattaa pitää reservinä. Avataan sitten sopivalla hetkellä rintama ja heitetään heidät vastaiskuun alamäkeen”. Prinssi Eärendun näytti nyt innokkaalta. ”Minä otan ratsuväen komentooni”, hän sanoi kiihkeästi. ”Me pyyhkäisemme kentän tyhjäksi, kun sopiva hetki tulee”. ”Siitä olen varma”, vastasi Gellan hymyillen. ”Onko muuta”, hän jatkoi. Gundar korotti nyt ääntään ja kiinnitti huomion itseensä. ”Sijoitetaan hobittien jousimiehet tuonne vasemman laidan metsään vartioimaan sivustaamme. He pystyvät metsästä jopa ampumaan osittain etenevän vihollisen sivustaan, jos uskaltavat edetä puiden suojissa hieman pidemmällä. Pistän kaksi ritariani heidän mukaansa kaiken varalta. Mitä etenemiseen tulee, meidän kannattaisi edetä hieman enemmän rinnettä alas kuin luulen Gellanin tarkoittaneen. Jos menemme puoliväliin rinnettä, voimme sijoittaa osan jousimiehistä matalille kummuille heti linjamme taakse. He pystyvät ampumaan siitä hyvin suoria maaleja. Jousimiesten pääjoukko jääköön edelleen harjanteen laelle ja ampukoon sieltä epäsuorasti linjamme yli vihollisen pääjoukkoa”. ”Kuulostaa hyvältä”, totesi Adrahil, joka oli hetki hetkeltä vaikuttuneempi Gundarin kyvyistä ja älystä. ”Minä asetan lisäksi Kaartin pataljoonan keskustaan reserviksi. Heidän pitäisi pystyä selvittämään mikä tahansa tilanne mikä voi syntyä”. Niin neuvonpito päättyi ja komentajat kiirehtivät järjestelemään joukkojaan ja marssittamaan niitä oikeille paikoilleen. Gundar kiiruhti jakamaan ohjeita ritareille tietäen, että heidän suorituksensa seuraavana päivänä tulisi olemaan elintärkeä. Pelissä ei ollut vain yhden taistelun voittaminen, vaan koko Eriadorin ja Gondorinkin tulevaisuus.

Illan jo pimentyessä joukot siirtyivät alas loivaa rinnettä niille osoitettuihin asemiin. Sir Gundar kulki siellä täällä asettelemassa ritareitaan haluamilleen paikoille. ”Entä jos vihollinen ei hyökkääkään aamulla”, kysyi Sir Candon. ”Sitten me leiriydymme tähän ja odotamme”, vastasi Gundar lyhyesti. ”Mutta he tulevat aamulla. Me olemme heidän huoltotiellään ja jos saamme aikaa alamme linnoittaa asemiamme. Noitien herra ja Darchas haluavat kenttätaistelun, joten he hyökkäävät aamulla”. Candon nyökkäsi. Gundar puhui vakuuttavasti, kuten aina. Matalalle kumpareelle aivan tien viereen Gundar asetti Hallasin ja Geladinin. He olivat kumpikin hyviä jousimiehiä ja siksi paras ammuntapaikka kuului heille. Sir Falmei kuitenkin esitti heti epäilyksensä. ”Hallas on pehmeä”, hän väitti. ”On riski laittaa hänet tärkeimmälle paikalle. Hän on ehkä lämminsydäminen henkilö niin kuin kaikki sanovat, mutta se tuskin auttaa taistelussa”. ”Tulet vielä yllättymään”, vastasi Gundar. ”Siinä harmaahaltiassa on paljon enemmän kuin vain suuri sydän”. Sir Geldar hymyili hieman ja nyökkäsi. ”Eikä hyvän ritarin tarvitse olla kova kuin kivi, tai rakastaa taistelua”, hän sanoi ja katsoi pitkään Falmeita. Tämä vastasi katseeseen, mutta kääntyi sitten pois. ”Mihin haluat minut”, kysyi Geldar katsellen sotilaiden linjaan päin. ”Mene Salmarindilin mukana vasemmalle. Ruhtinas Gellan pystyy kyllä hoitamaan oikean sivustan, mutta Salmarindil voi kaivata apua”.

Jossakin paksujen tummien pilvien takana aurinko kohosi hitaasti taivaanrannan takaa. Hallas ja Geladin istuivat kovassa maassa nojaten suureen kiveen. Kummankin kasvot olivat hivenen jännittyneet. ”Mahtavatko he todellakin hyökätä”, mietti Hallas ääneen. ”Se olisi aika itsevarmaa, nyt kun Gondorin armeija on saapunut”, hän jatkoi. ”Mitä vaihtoehtoja heillä on”, tuumi Geladin. ”He voisivat tietysti yrittää marssia Evendimen ympäri pohjoisen kautta, mutta se merkitsisi koko sotaretken ja sen saavutusten hylkäämistä. Siihen ei noitien valtias suostu. Ei nyt kun lopullinen voitto on niin lähellä”. ”Totta puhut”, vastasi Hallas. Hän oli iloinen Sir Geladinin seurasta. Tämä oli hyväntuulinen ja vilpitön haltia, jolla oli loistava tulevaisuus edessä. Ei niitä turhan ylpeitä ja jäykkiä ritareita joita myös löytyi. ”Tunsitko sinä ikinä Darchasta”, kysyi Geladin uteliaana. Hallasilla oli omituinen taianomainen taipumus tuntea kaikki ainakin jollakin tavalla. ”En kovin hyvin”, vastasi Hallas. ”Tapasin hänet muutaman kerran Viimeisen liiton aikana, kun hän hoiti joitakin asioita päämajassa prinssi Galendilin puolesta. Hän oli silloin jo hieman kärsimätön ja äkkipikainen, mutta ei missään tapauksessa paha. Sitten näin hänet uudelleen, kun hän haki ritarikuntaan. En puhunut silloin hänen kanssaan mitään, sillä Darchas ei ollut sen näköinen mies, jolle voi noin vain mennä juttelemaan. Hän oli muuttunut ainakin ulkoisesti. Silmissä oli omituinen palo ja koko olemus oli täynnä ylpeyttä. Sellainen kopeus ja asenne. Ecthelwion raakkasi hänet pois heti kättelyssä. Vanha kunnon Ecthelwion ei ikinä sietänyt sellaista käytöstä”. Myös Geladin naurahti ajatellen Ecthelwionin ja Darchaksen kohtaamista.

Hallas katseli ympärilleen. Armeija oli linjassa rinteessä sijoittuneena juuri Adrahilin ja Gellanin suunnittelemalla tavalla. Kaartin pataljoona oli tien eteläpuolella aivan Hallasin ja Geladinin edessä ja ympärillä. Komentaja Faldon seisoi vain kymmenen metrin päässä ritareista. Kaartin jousikomppania oli kuitenkin muiden jousimiesten kanssa harjanteen laella. Ratsuväki oli tien molemmin puolin ylempänä harjanteella. Hallasin tarkat silmät erottivat prinssi Eärendurin hahmon joukkojen edessä. Nuori prinssi näytti malttamattomalta. Hänen vierellään oli Eotheodin Forthgar huomattavasti rauhallisempana. Päämaja oli harjanteen laella matalalla kumpareella. Sinne oli pystytetty Lindonin, Gondorin ja Arthedainin viirit. Ne liehuivat ylpeästi heikossa tuulenvireessä. Viirien edessä seisoi loistavassa sotaruhtinaan sotisovassa korkeatöyhtöinen kypärä päässään belfalasin Adrahil. Hänen ilmeensä oli oudon onnellinen ja innokas. Kuin hän olisi nauttinut tilanteesta. Cirdan ”laivanrakentaja” seisoi muinaisessa falathrimin sotisovassa Adrahilin vierellä vanhana ja arvokkaana. Myös hänen päätään suojasi kypärä. Kenraali Aldir oli heidän kanssaan. Kolmikon vieressä seisoi kultaisen kukan päämies Gundar. Hän oli kääriytynyt harmaaseen kaapuun ja tummat hiukset liehuivat äkillisessä tuulen vireessä. Gundar näytti rauhalliselta ja päättäväiseltä. Hän uhkui voimaa. Päämiehen kädessä oli pitkä keihäs ja vyöllä kahdenkäden miekka. Sir Candon, kultaisen kukan neljäs ritari, seisoi Gundarin takana hymyillen pahaenteisesti. Hänenkin kädessään oli keihäs. Candonin pari Sir Targan oli heidän kanssaan, samoin nuori sir Gwardur. Gwardur oli Gundarin pari.

Hallas etsi katseellaan muita ritareita. Sir Geldar ja sir Helan olivat Salmarindilin Noldorinin kanssa vasemmalla sivustalla. Salmarindil komensi haltioista koostuvaa vasenta sivustaa. Sir Perendur näytti olevan Ithilienin 3.Prikaatin miesten mukana Hallasin edessä, tien eteläpuolella. Kokenut Perendur oli Kultaisen kukan kuudes ritari. Aranarth komensi keskustaa ja Sir Falmei oli hänen kanssaan. Kaksi ritaria oli ruhtinas Gellanin joukkojen mukana oikealla sivustalla. Sir Merdal, Kultaisen kukan vanhempi ritari, oli prinssi Eärendurin luona, samoin yksi nuorempi ritari. Lisäksi äärimmäisenä vasemmalla sivustalla sijaitsevassa metsässä olivat hobittien jousiampujia auttamassa ja neuvomassa Sir Brindin ja sir Relwe. He olivat kumpikin nuoria ja vielä melko kokemattomia ritareita joita Hallas ei tuntenut kovinkaan hyvin. Joitakin ritareita oli myös hajasijoitettu sinne tänne pitkin linjaa.

”Katso”, huudahti Geladin ja osoitti eteenpäin. Aukealle alkoi työntyä joukkoja. Loputtomilta näyttävät rivistöt marssivat kohti Eriadorin ja Gondorin joukkojen rintamaa. ”Sieltä ne tulevat, aivan niin kuin Gundar sanoi”. ”En olekaan nähnyt marssivia armeijoita sitten Viimeisen liiton päivien”, totesi Hallas ja katseli lähestyviä joukkoja tarkkaavaisesti. Pian ne olivat niin lähellä, että hänen tarkat silmänsä pystyivät erottamaan yksittäisiä henkilöitä. Sitten Hallas näki mitä etsi.

Mustaan univormuun pukeutunut pitkä hahmo istui mustan hevosen selässä ja tarkkaili Eriadorin linjaa. Hänen päälakeaan kiersi kultainen otsapanta. Mies oli Pohjoisenruhtinas Darchas, taistelukenttien valtias ja miekan mestari. Hänen takanaan suuren mustan hevosen selässä istui mustanpuhuva hahmo mustaan kaapuun kääriytyneenä. Hahmon kasvoja ei voinut erottaa kaavun hupun alta. Noitien herra, ajatteli Hallas. Hahmo huokui pelkoa sitä ympäröiviin ja vastustaviin. Mutta kuka voisi pelätä Cirdanin, Gellanin ja Gundarin ollessa paikalla, hymyili Hallas itsekseen. Eikä belfalasin Adrahil tai prinssi Eärendur näyttäneen henkilöiltä joita paha silmä kauhistuttaisi. ”Noitien herra näyttää pelottavalta”, totesi Sir Geladin hiljaisella äänellä. ”Niin näyttää”, vastasi Hallas. ”Mutta meillä on urhoollisia sotureita kanssamme. Pelko ei saa heissä otetta. Olen enemmän huolissani Darchaksesta. Olkoon hän taistelukenttien herra, mutta tänään hän kohtaa voittajansa. Sillä haukka ei voi voittaa saalistavaa kotkaa”. Geladin hymyili toverinsa harmaahaltiamaisille vertauksille. ”Hyvin sanottu, ystäväni”, hän totesi iloisesti.

Angmarin tummiin pukeutuneet joukot pääsivät riittävän lähelle ja järjestäytyivät rintamaan. Hallas saattoi nähdä, että heitä oli enemmän kuin eriadorilaisia, mutta ei valtavasti enemmän. Lopulta vihollinen sai järjestelynsä valmiiksi ja lähti etenemään verkkaisesti kohti harjanteen lakea. Hallas vilkaisi taakseen. Adrahil oli yhä paikoillaan tekemättä elettäkään. Gundar näytti katselevan eteneviä joukkoja kiinnostuneena. Mutta komentoja jousiampujille ei annettu. ”Mitä he oikein odottavat”, kysyi Geladin hivenen hermostuneesti. ”Kohta vihollinen jo rynnäköi”. ”Ei tässä ole kiirettä”, vastasi Hallas. ”Luulen että Gundar antaa komennon kun vihollinen lähtee juoksemaan. Silloin heidän rivistönsä avautuu hieman”. Geladin nyökkäsi. Siinä oli järkeä. Hallas oli jo nostanut jousensa valmiiksi ja etsi parasta maalia. Geladin noudatti esimerkkiä. ”Sääli ettemme voi yltää Darchakseen”, huomautti Geladin. ”Häntä ei ole luotu kuolemaan kenenkään nuolesta”, totesi Hallas.

Sitten vihollinen säntäsi juoksuun huutaen hurraata. ”NYT”, huusi Sir Gundar ja jousien helähdykset vastasivat vihollisen huutoon. Nuolet satoivat vihollisen hyökkäävien rivistöjen päälle kaataen miehiä ja örkkejä. Lähempänä olevat tarkka-ampujat aloittivat samalla oman toimintansa tähdäten yksittäisiin maaleihin. Hallas lähetti oman nuolensa suhahtaen matkaan ja näki miten iso örkkipäällikkö kaatui maahan. Sivusilmällä hän huomasi Geladinin kaataneen oman maalinsa. Samassa uusi nuoli oli jo jänteellä. Uusi vihollinen kaatui. Sitten Hallas oli taas valmis ampumaan. Silmä etsi sopivaa maalia. Maaleista ei ollut pulaa, mutta tässä vaiheessa kannatti vielä katsoa tarkkaan ketä ampui. ”Kaksi vasemmalla”, huusi Geladin ja kumpikin käännähti siihen suuntaan. Kaksi suurikokoista ihmistä oli muun rivistön edellä innokkaan näköisinä. Hallasin ja Geladinin jouset helähtivät ja kumpikin kaatui maahan. ”Sen luulisi hillitsevän muiden intoa”, huudahti Geladin. Ammunta jatkui nopeana. Geladin kirosi äääneen. ”OHI”, hän huusi raivoissaan. Sitten vihollinen iski yhteen eriadorilaisten rintaman kanssa. Miekkojen kalske ja kilpien pauke oli korviahuumaava. Jousimiehet harjanteelta jatkoivat epäsuoraa ammuntaa taaempana olevia vihollisia vastaan. Hallas piti silmällä etulinjaa. Hän näki yhden vihollisen iskevän maahan gondorilaisen sotilaan ja valmistautuvan antamaan kuolettavan iskun. Sen keskeytti Hallasin lähettämä nuoli joka ilmestyi vihollisen vatsaan. Siitä eteenpäin tilanne kehittyi niin nopeasti, ettei Hallas ehtinyt seuraamaan mitä tapahtui. Hän vain etsi maaleja ja laukoi joustaan. Paras jousiampuja on se joka pysyy rauhallisena, hän tiesi ja piti hermonsa kokoajan kurissa.

Omalta paikaltaan Sir Geldar saattoi nähdä, että vihollinen painoi lujasti päälle koko linjan leveydeltä. Pääpaino oli kuitenkin tien suunnassa. ”He pyrkivät murtamaan keskustamme”, hän totesi ruhtinas Salmarindilille. ”Mutta sekä kaarti että ratsuväki ovat siellä. Ei se tule onnistumaan”. Hän saattoi nähdä, miten pohjoisen dunedain pistivät kovan kovaa vastaan eivätkä antaneet tuumaakaan periksi. Hallas ja Geladin olivat aivan myrskyn silmän takana laukoen jousiaan rauhallisesti tähdäten. Adrahil näytti edelleen rauhalliselta, mutta prinssi Eärendur oli sitäkin levottomamman näköinen. Sir Merdal näytti puhuvan hänen kanssaan painokkaasti. Geldar tiesi hänen muistuttavan nuorta prinssiä odottamaan Adrahilin merkkiä ennen kuin hyökkäisi. Kaarti näytti hakevan suojaa suurten kilpiensä takaa, sillä vihollinenkin ampui nuolia. Punaisiin univormuihin pukeutuneet kaartilaiset olivat hyvin näkyvä maali, mutta kilvet tarjosivat suojaa ja miehet näyttivät niin levollisilta kuin siinä tilanteessa saattoi olla.

Geldar huomasi vasemman sivustan pärjäävän oikein hyvin. Se johtui osittain hobiteista, jotka Sir Brindinin innostamina olivat edenneet metsässä niin että pystyivät ampumaan jousillaan sivusta päin vihollisia. Tämä häiritsi Angmarin joukkojen etenemistä pahasti. Hobitit hihkuivat riemusta nähdessään vihollisen joutuvan epäjärjestykseen. Riemu muuttui kuitenkin kauhistukseksi kun satakunta örkkiä hyökkäsi kohti metsää huutaen raivoisasti. Hobitit ampuivat yhden yhteislaukauksen ja ottivat sitten jalat alleen. Mutta pienillä jaloilla ei päässyt lujaa. Geldar ei nähnyt mitä metsässä tapahtui, mutta saattoi kuvitella. Hän huusi lähimmälle komppanialle käskyn seurata ja lähti Sir Helanin kanssa juoksemaan kohti metsää. Kummallakin oli taistelukeihäät käsissään.

Örkkit saavuttivat pian metsän pimennossa viimeiset hobitit ja alkoivat iskeä näitä nauraen kuoliaiksi. Pienistä ja kauhistuneista sotureista ei ollut mitään vastusta. Jälkijoukon 20 hobittia teurastettiin ja pääjoukko oli tuomittu kokemaan saman kohtalon. Örkit ryntäsivät kapean aukion halki hobittien perään kiljuen vertahyytävästi. Samassa ne pysähtyivät paikoilleen. Kaksi hahmoa astui aukiolle. Toisella oli kädessään keihäs ja toisella pitkä miekka. Sir Brindin hymyili surumielisesti miekka varoasennossa. Hän tiesi jo olevansa kuollut, mutta ei silti epäröinyt. Hänen vierellään sir Relwe valmistautui ääntäkään päästämättä taisteluun. Hän näytti hivenen pelokkaalta. Kaikki seisoivat liikkumatta muutaman sekunnin, tuijottaen toisiaan. Sitten örkit ryntäsivät eteenpäin huutaen hurjasti etsien rohkaisua. ”ERIADOR, ERIADOR”, huusi Brindin sotahuudon ja juoksi örkkejä vastaan. Ritarikaksikko iski vihollisen kanssa hurjasti yhteen tukkien näiden etenemisreitin. Brindinin miekka kylvi tuhoa kun hän eteni örkkien keskelle. Useita vihollisia kaatui. Sitten hän haavoittui käteen, sillä miekkaviidakon keskellä ei voinut selvitä ehjin nahoin. Samassa Relwe oli hänen rinnallaan torjuen iskuja. Ainakin kymmenen örkkiä oli jo maassa mutta uusia ilmestyi kokoajan liittymään taisteluun. Brindin iski eteenpäin ja surmasi örkkipäällikön mutta paljasti samalla sivustansa. Hurja kirveenisku suuntautui Brindinin kylkeen, mutta Relwe torjui sen keihäällään, joka katkesi. Relwe paiskasi palaset örkkiä kohti ja paljasti miekkansa. Kirveen kanssa taisteleva örkki hyökkäsi samassa uudelleen. Relwe torjui jälleen iskun, väisti toisen ja upotti samalla miekkansa örkin vatsaan. Toinen örkki kaatui heilahdusiskulla ja Relwe ehti vielä torjumaan vatsaansa kohti iskevän keihään. Toista keihästä hän ei mitenkään ehtinyt torjua ja se iski häntä kylkeen. Relwe huusi tuskasta mutta kierähti samassa sivuun ja surmasi keihästä käytelleen örkin. Jostakin iski miekka häntä selkään ja Relwe kaatui maahan. Brindin oli haavoittunut toistamiseen, mutta loikkasi silti Relwen luokse ja jäi seisoimaan tämän eteen suojaten ruumista. Hän torjui kaksi iskua ja kaatoi molemmat örkit, mutta suuri keihäs iski samassa ritaria vatsaan ja sitten miekan hurja isku osui päähän. Sir Brindin kaatui ääntäkään päästämättä parinsa päälle.

Örkkien riemua ei kestänyt pitkään. Ritarien uhrauduttua olivat hobitit päässeet pakoon. Nyt metsässä kuului lukuisien juoksevien jalkojen rytinää ja pian haltioiden hahmoja vilahteli jo puiden seassa. Joitakin nuolia iskeytyi örkkien joukkoon. Pahoin harventunut örkkijoukko kääntyi pakoon ja juoksi takaisin armeijansa luo. Pian Geldarin johtama haltiakomppania juoksi aukiolle. Geldar näki heti kaatuneet ritarit ja tajusi mitä oli tapahtunut. ”Kirkkaita taivaita Brindin ja Relwe”, sanoi Sir Helan hiljaa. ”Kirkkaita taivaita”, toisti Geldar. Hän olisi halunnut jäädä hyvästelemään nuoret ritarit kunnolla, mutta ei ollut aikaa. Nopeasti Geldar antoi komppanien päällikölle ohjeet varmistaa metsä ja juoksi sitten Helanin kanssa takaisin kohti harjannetta. Matkalla häntä vastaan tuli hobittien joukkoja, jotka olivat palaamassa etulinjaan paniikin mentyä ohi. Monet näyttivät päättäväisiltä ja suuttuneilta. ”Pikkukaverit ovat pärjänneet paljon paremmin kuin luulin”, huomautti Helan. ”Niin”, hymyili Geldar. ”He ovat paljon kovempia kuin miltä näyttävät. Luulen että he eivät enää juokse tämän taistelun aikana, tuli mikä tuli”. Geldar pysähtyi metsän reunaan. Taistelu rinteessä oli saavuttanut ratkaisuhetkensä. Angmarin joukot hyökkäsivät etenkin keskustaa vastaan raivoisasti. Nuori prinssi Aranarth piti kuitenkin raivoisasti puoliaan kylmän raivon vallassa taistelevien sotilaidensa kanssa. Heidän vasemmalla puolellaan Ithilienin jalkaväki oli kuitenkin pulassa. Geldar näki sen selvästi metsän reunasta.

Hallas oli aivan ithilieniläisten takana ja näki sen vieläkin paremmin. Ithilienin kolmannen komentaja oli saanut surmansa vihollisen rynnäkössä ja hänen miehensä olivat menettämässä rohkeuttaan. He pitivät kuitenkin vielä rintamansa eheänä. Myös osa Aranarthin joukoista oli vaikeuksissa. Hallas kääntyi katsomaan heitä. Hän oli jo ampunut kaikki nuolensa, ja Geladinin jäljellä olevat nuolet oli sitten jaettu kahden ritarin kesken. Kaksi vihollista murtautui läpi pohjoisen dunedainin linjasta. ”Oikealla”, huusi Hallas. Pian kaksi jousta helähti ja kumpikin vihollinen kaatui kuolleena maahan. Sitten hieman suurempi joukko tunkeutui läpi ithilieniläisten linjasta. Osa juoksi kohti selustaa. Sir Perendur kokosi joukon sotilaita vastaiskuun ja tukki raivoisasti taistellen aukon. Viisi vihollista kuitenkin juoksi kohti kumparetta jolla ritarikaksikko oli asemissa. Hallas käänsi jousensa ja ampui nopeasti kaksi kertaa. Kaksi musta-asuista vihollista huusi ja kaatui maahan. Kolmannen kimppuun hyökkäsi kaartin keihäsmies ja kaatoi vihollisensa helposti. Silloin sir Geladin loikkasi pystyyn tarttuen keihääseensä. Hän loikkasi alas kumpareelta suoraan kahden vihollisen eteen. Keihään tylsä pää iski ensimmäistä vihollista kaulaan. Toinen vihollinen iski miekallaan, mutta Geladin sukelsi miekan alitse ja iski keihään terävän pään miehen jalkaan. Sitten Geladin käännähti salamannopeasti ja keihään terä upposi yhä henkeään haukkovan vihollisen vatsaan. Toinen yritti loikkia yhdellä jalalla karkuun, mutta Geladin kohotti tyynen rauhallisesti keihäänsä ja heitti sen miehen selkään. Sitten hän kiiruhti takaisin kumpareelle.

Hallas oli samaan aikaan jatkanut ampumista. Painostus Aranarthin joukkoja vastaan oli kasvanut. Hallas näki sir Falmein taistelevan yksinään kolmen vihollisen kanssa. Hän kaatoi heidän yhden toisensa jälkeen käyttäen miekkaansa taitavan tappavasti. Falmein kasvoilla oli hymyn häive. Hallas näki yhden vihollisen ilmestyvän Falmein taakse ja kohottavan keihäänsä heittoon. Nuoren ritarin jousi helähti ja nuoli osui keihäsmiestä rintaan. Heitto jäi kesken miehen kaatuessa huutaen maahan. Falmei käännähti ja näki miehen jo kaatumassa. Hän vilkaisi Hallasiin ja hetken epäröityään hymyili ja nosti sitten kätensä tervehdykseen.

Viimein antoi ruhtinas Adrahil merkin ja komentaja Faldon lähetti kaksi komppaniaa kaartilaisiaan Aranarthin linjan tueksi. Gundar vilkaisi ruhtinaaseen, mutta ei alkanut väittää vastaan. Taistelu eteni kuin käsikirjoituksessa oli suunniteltukin. Mutta jotakin oli jo mennyt pieleen, sillä sir Geldaria ei näkynyt enää vasemmalla sivustalla. Gundar rypisti otsaansa. Kokenut päämies saattoi nähdä taistelun saavuttaneen kriittisen pisteensä. Ratkaisu oli tapahtumassa. Eikä Geldaria ollut missään? Kolme muuta ritaria seisoi yhä kärsivällisesti Gundarin rinnalla. Sir Candon ampui aina välillä jousellaan ja paloi halusta päästä mukaan taisteluun. Tärkeitä asioita tapahtui eikä hän ollut mukana!

Hallas näki aitiopaikaltaan miten Angmarin komentajat heittivät viimein peliin Carn Dumin kaartina tunnetun yksikön, joka oli heidän armeijansa paras yksikkö. Sen tukena oli kaksi valtavaa peikkoa. Vihollinen oli huomannut ithilieniläisien horjuvan ja paiskasi nyt koko jäljellä jääneen voimansa heitä vastaan. Linja oli murrettava! Uuden voiman edessä linja horjui ja siihen alkoi tulla murtumia. Peikot olivat uusi kokemus ithilieniläisille ja saivat pakokauhua aikaan. Sir Perendur taisteli epätoivoisesti pitääkseen linjan koossa. Toinen Ithilienin pataljoonankomentajista oli saanut surmansa ja prikaati oli lähes vailla johtoa. Oli aika ottaa vastuuta ja tehdä ihmeitä. Sir Perendur tiesi tämän kaiken, sillä hän ei ollut ensi kertaa taistelussa. Hän oli jo menettänyt keihäänsä mutta käytti pitkää miekkaansa taitavasti. Kokeneimmat ithilienin sotilaat kokoontuivat ”Ithilien luokseni” huudon pakottamana Perendurin ympärille ja hän hyökkäsi eteenpäin tukkiakseen syntymässä olevan aukon. Vihollinen antoi periksi Perendurin raivokkaan hyökkäyksen edessä. Mutta myös ithilieniläisiä kaatui ja sitten he törmäsivät toiseen peikoista. Se oli valtavan kokoinen ja yksi peikon lyönti riitti kaatamaan miehen. Isokokoinen kersantti hyökkäsi keihään kanssa kohti peikkoa huutaen jotakin. Peikon käsissä oleva nuija heilahti ja kersantti sinkoutui taaksepäin eikä enää noussut. Kaksi muuta miestä kaatui peikon iskuista. Sir Perendur oli kuitenkin peikolle liian nopea. Hän väisti nuijan iskun ja löi ylöspäin. Voimakas isku pystyi murtamaan peikon vahvan ihon ja sen käsi katkesi ranteen alta. Raivoisa tuskan kiljahdus kaikui nuijan pudotessa maahan. Samassa sir Perendur jo väisti toisen käden nyrkin iskun ja tarttui kaksin käsin miekkaansa. Hän iski sen kahvaa myöten peikon vatsaan, ja tämä kaatui tömähtäen maahan.

Peikko oli kuitenkin jo tehnyt pahimpansa. Sen auttamana oli Ithilienin miesten linjaan isketty aukko. Perendurin pieni joukko ei riittänyt aukkoa paikkaamaan ja nyt vihollinen ryntäsi laajentamaan aukkoa. Hallas ja Geladin ampuivat nuolen toisensa jälkeen, mutta se ei pystynyt estämään syntymässä olevaan läpimurtoa. Sir Perendur yritti nyt irtautua jäljelle jääneiden sotilaiden kanssa. Hän oli raivoisassa lähitaistelussa viholliskomppanian kanssa mutta pystyi pitämään huomattavasti pienemmän joukkonsa koossa. Perendur toivoi tämän antavan reserville aikaa päästä mukaan taisteluun. Samassa häneen osui läheltä ammuttu nuoli. Perendur pudotti miekkansa ja tarttui kylkeensä. Suurikokoinen Ithilienin sotilas tarttui häneen ja alkoi kantaa ritaria taaksepäin. He katosivat taistelevien sotilaiden sekaan pois Hallasin näköpiiristä. Hallasin kurkkua kuristi. Sir Perendur oli parhaita ritareita. Nyt hän saattoi olla kuollut.

Perendurin jouduttua pois taistelusta vihollinen murtautui läpi linjasta kahdessa kohtaa. Vaarallisempi läpimurto tapahtui vasemmalle kohti tietä, uhaten näin Aranarthin sivustaa. Sir Geladin ojensi jäljelle jääneet nuolensa Hallasille ja paljasti miekkansa. ”Odota”, sanoi Hallas. ”Seuraa vielä hetki mitä tapahtuu”. Geladin nyökkäsi. Hän iski kuoliaaksi yksinäisen vihollisen joka syöksyi heidän kumpareelleen. Toinen läpimurto oli syntymässä kumpareen vasemmalla puolella. Se ei kuitenkaan näyttänyt niin pahalta, sillä kaksi komppaniaa kaartilaisia oli yhä suoraan läpimurron tiellä. Komentaja Faldon komensi nyt miehiään eteenpäin ja eteni kohti vihollista. Samassa kuului Sir Gundarin hurja huuto yli taistelun metelin. ”ERIADOR, ERIADOR”, hän huusi. Hallas kääntyi katsomaan. Gundar tuli juosten alas loivaa rinnettä kolme muuta ritaria rinnallaan. Useita päämajan sotilaita oli heidän kanssaan. He juoksivat kohti Aranarthin sivustaa, jossa vihollinen eteni. Gundar kävi päälle hetkeäkään epäröimättä saaden apua kahdelta siihen suuntaan aiemmin marssineelta kaartin komppanialta. Vihollisen eteneminen pysähtyi kuin seinään. Hallas ei voinut kuin ihailla Gundarin varmaa ja rauhallista keihään käsittelyä. Hän kaatoi vihollisen toisensa jälkeen ja löysi samalla aikaa huutaa ohjeita ja kannustusta muille. Sir Candon oli yhtä taidokas, mutta hän kävi taistelua yksilönä eikä välttämättä tiennyt yhtään mitä hänen ympärillään tapahtui. Targan oli Candonin rinnalla suojaten tämän sivustoja. Sir Gwardur oli jäänyt hieman taaemmaksi ja ampui jousellaan vihollisia lähietäisyydeltä. Kyseessä ei ehkä ollut nuoren haltijan ensimmäinen taistelu, mutta kovinkaan monessa hän ei ollut taistellut. Hallas muisti Gwardurin päässeen ritariksi vasta muutamaa vuotta aikaisemmin.

Gundarin johdolla lähes läpimurtoon päässeitä vihollisia alettiin tunkea taaksepäin. Mutta vaara ei ollut vielä ohi. Komentaja Faldon otti yhteen toisen vihollisjoukon kanssa. Hänen kaartilaisensa olivat kaiken kokeneita veteraaneja joita innosti eliittijoukon henki. Mutta he olivat alivoimaisia mikä tasoitti tilannetta. Kaikesta huolimatta Faldon oli saamassa tilanteen hallintaansa. Juuri silloin tummaan univormuun pukeutunut ratsastaja karautti Angmarin joukkojen tueksi. Hahmo iski kaartilaisia vastaan ja ratsasti monen yli surmaten useita sotilaita. Ratsastaja miekankäyttä oli loistavaa, liikkeet nopeita ja taitavia. Hyökkäyksessä oli kuitenkin annos epätoivoa. Ratsastaja pudottautui ratsunsa selästä ja torjui kahden sotilaan hyökkäyksen helposti. Kumpikin sotilas kaatui kuolleena maahan. Komentaja Faldon näki miehen luovan uutta intoa sotilaisiinsa, mutta ennen kuin komentaja ehti tehdä mitään oli mies jo ratsunsa selässä ja kannusti sitä eteenpäin. Kaartilaiset antoivat tilaa ryntäävälle hevoselle ja se tuli suoraan kohti Faldonia. Komentaja kohotti miekkansa suojakseen ja väisti hevosen. Ratsastaja huitaisi miekallaan ja Faldon torjui iskun. Sitten musta-asuinen mies pudottautui taas satulasta. Faldon näki että hän oli pitkä haltia. Tummat hiukset olivat huolellisesti leikattu lyhyiksi ja otsalla oli kultainen panta. Vaatteet olivat elegantit ja kertoivat suuresta oman arvon tunnosta. Haltian silmissä oli pilkallisen ylimielinen ilme.

Hallas näki mitä tapahtui. Välissä oli kuitenkin niin paljon taistelevia sotilaita, että mitään mahdollisuutta ampua jousella ei ollut. ”Geladin”, hän huusi yli metelin. ”Faldon kuolee jos emme tee jotakin”. Geladin kääntyi katsomaan ja näki komentajan ja tätä vastassa olevan hahmon. ”Nyt on sankaruuden vuoro”, hän huusi ja lähti juoksemaan toisiaan kiertelevää kaksikkoa kohti. Hallas halusi mennä myös, mutta vihollisia juoksi joka suunnalla ja maaleja tuli kokoajan lisää. Hän pakottautui pysymään paikoillaan ja jatkoi ampumista.

Faldon tiesi heti saaneensa vastaansa loistavan miekkamiehen. Pilkallisesta ilmeestä huolimatta tämä odotti aikaansa tarkkaillen ja arvioiden vastustajaansa. Sitten äkkiä haltia hyökkäsi. Hyökkäys oli salamannopea. Nopein mitä Faldon oli ikinä nähnyt. Miekat iskivät yhteen. Seuraava isku tuli heti perään ja kokoajan haltia eteni pakottaen Faldonin perääntymään. Isku seurasi toistaan kunnes Faldonin miekka siirrettiin taitavalla liikkeellä syrjään. Miekka heilahti ja Faldon tunsi pistävää kipua kyljessään. Hän pudotti miekkansa ja tarttui haavaan. Se oli syvä ja vaarallinen. Mutta ei tappava. Faldon kohotti katseensa ja näki haltian hymyilevän. Hän tajusi että tämä oli tarkoituksella iskenyt vain haavoittavan iskun. Haltia leikitteli hänen kanssaan.

Samassa vihreään kaapuun pukeutunut hahmo loikkasi Faldonin ja haltian väliin. Sir Geladin ei ollut ikinä näyttänyt komeammalta kuin seistessään siinä miekka koholla. Toisella kädellä hän tönäisi Faldonia kohti selustaa ja kuuli tämän alkavan ottaa askeleita siihen suuntaan. Mustapukuinen hahmo ei hievahtanutkaan vaan hymyili edelleen. Hymy leveni lähes nauruksi. ”Sir Geeladin”, hän lausui pilkallisen huolellisesti ääntäen. ”Darchas ”julma”, sanoi sir Geladin vaivoin peittäen vihansa, katsoen vastustajaansa silmiin. Tämän silmistä paistoi ylpeys ja armottomuus. ”Sir Geeladin ”mitätön”,” nauroi Darchas kiertäen vastustajaansa. ”Voi jospa se olisi ollut Gundar sinun sijaasi. Siinäpä olisi vastustaja jonka tappaminen toisi tyydytyksen. Mutta sinun täytyy riittää paremman puutteessa”. Geladin ei vastannut vaan piti miekkansa kohotettuna ja tarkkaili vastustajaansa, jonka sanottiin olevan koko Eriadorin paras miekkamies. ”Voit hyökätä nyt”, sanoi Darchas viimein. ”Arvoisa komentaja pääsi jo omien miestensä luokse ja on turvassa. En halua häntä vaan sinut”! Geladin tiesi sen olevan totta. Faldon oli turvassa. Äkkiä Geladin hymyili. ”Hymyiletkö kuollessasi”, kysyi Darchas. Ääni oli äkkiä lähes ystävällinen. ”Hymyilen koska sinä hävisit, Darchas ”pimeänhaltia”. Sinä hävisit ja joudut unohdukseen”, vastasi Geladin ja hyökkäsi. Geladin hyökkäsi täsmälleen niin kuin piti, horjuttaen vastustajaa ensimmäisellä iskulla jossa oli hurja voima. Toinen isku tuli salamannopeasti perään etsien horjutetun vastustajan heikkoa kohtaa. Mutta Darchasin miekka ehti eteen silti ja kipinät sinkoilivat kun isku torjuttiin. Vastahyökkäys tuli salamannopeasti ja Geladin perääntyi torjuen iskuja. Sitten hän sukelsi Darchaksen miekan alitse ja kierähti pystyyn jälleen valmiina taistelemaan. ”Erittäin hyvä”, sanoi Darchas. ”Mutta ei riittävän hyvä”.

Mustapukuinen pimeänhaltia hyökkäsi uudelleen. Geladin piti itsensä liikkeessä ja väisteli iskuja. Miekka liukui hänen oman miekkansa terää myöten ja osui käsivarteen tehden siihen syvän haavan. Geladin kirosi ja teki vastahyökkäyksen. Darchaksella ei ollut vaikeuksia torjua hyökkäystä, mutta hänenkin otsallaan oli jo hikipisaroita. Seuraava pimeänhaltian hyökkäys tuli heti. Geladin torjui kaksi iskua mutta kolmannen vain vaivoin. Darchas paiskasi hänet taaksepäin. Hetken aikaa Geladin ei ollut tasapainossa eikä kyennyt torjumaan seuraavaa iskua. Darchasin miekka heilahti oikealta vasemmalle laajassa kaaressa. Sitten hän astui askeleen taaksepäin ja katsoi Geladinia. Tämä horjahti miekka yhä kädessään. ”Sinä horjut, sir Geladin”, totesi Darchas pilkallisesti. ”Ei, minä kuolen”, vastasi Geladin. Ritari putosi polvilleen mutta piti yhä epätoivoisesti kiinni miekastaan. Hän näki kuin sumun läpi miten Darchas kohotti miekkansa sydämensä kohdalle, Lindonin ritarien tervehdykseen, ja kohotti sitten miekkansa iskuun. Muuta Geladin ei enää nähnyt.

Seuraavan kerran kun Hallas vilkaisi vasemmalle hän ei enää kauhukseen nähnyt Geladinia missään. Vain Darchas oli pystyssä tavoitellen hevostaan. Hän nousi ratsunsa satulaan ja tähyili ympärilleen. Mitä hän näki ei vaikuttanut hyvältä. Geldar oli nimittäin viimein ehtinyt takaisin kentälle ja kokosi sir Helanin ja Gondorin kenraali Aldirin kanssa ne Ithilienin miehet jotka olivat paenneet linjasta. Kolmikon energisesti johtamina he palasivat nyt taisteluun hyökäten vasemmalta kaartilaisten tueksi. Nämä olivat menettäneet komentajansa mutta eivät taistelutahtoaan. Itsenäisesti kaartilaiset kävivät entistä raivokkaammin vastaiskuun. Useita keihäsmiehiä kävi jäljelle jääneen peikon kimppuun ja pisti tämän vauhdissa kuoliaaksi. Jäljelle jääneet viholliset alkoivat peräytyä. Darchas näki kaiken tämän ja kääntyi takaisin kannustaen hevostaan.

Jossakin ylhäällä rinteessä ruhtinas Adrahil hymyili ja antoi torvensoittajan puhaltaa merkkisoiton. Hän tiesi nyt voittaneensa taistelun. Gondorin vakinainen prikaati avasi rivistönsä ja vihdoin prinssi Eärendur päästi irti koko intonsa ja voimansa. Ratsuväki vyöryi alas rinnettä syntyneenseen aukkoon ja rynnäköi sitten suoraan epäjärjestykseen joutuneen vihollisen päälle. Samalla koko jalkaväen linja siirtyi hyökkäykseen. Ratsuväki mursi heti pahoja menetyksiä jo aiemmin kärsineen vihollisen keskustan ja valtasi heidän kuormastonsa. Prinssi Eärendur oli elementissään raivoisan rynnäkön komentajana ja teki loistavaa työtä. Pian vihollisen linja murtui kaikkialla.

Taistelua jatkui vielä tunnin ajan, mutta vihollinen oli jo lyöty ja pyrki vain pakoon. Lopulta vain heidän ratsuväkensä pääsi taistelusta irti Noitakuningas ja ruhtinas Darchas mukanaan. Gondorin ja Eotheodin ratsuväki organisoi nopeasti takaa-ajon. Sir Merdal lähti takaa-ajajien mukaan. Armeija juhli voittoisana kentällä kooten saalista ja paimentaen harvoja antautuineita vihollisia. Gondorilaiset ja haltiat olivat riemuissaan. Edes voitto ei kuitenkaan voineet poistaa pohjoisen dunedainin kireitä ilmeitä. He näkivät nyt tuhon jota heidän maalleen oli tehty ja tiesivät valtakuntansa voiman olevan mennyttä. Miehet olivat vaitonaisia ja monet lähtivät raivoissaan ajamaan takaa harvoja pakoon päässeitä jalkamiehiä. Mutta Hallas kantoi sir Geladinin ruumiin pois taistelupaikalta ja hänen silmissään oli kyyneleitä.

Ritarit kokoontuivat sir Gundarin luokse heti taistelun jälkeen. ”Mahtavatko ratsumiehet saada heitä kiinni”, pohdiskeli sir Targan ääneen. ”Eivät varmasti, ellei mitään yllättävää tapahtu”, vastasi Gundar mietteissään. ”Kuka tietää missä ovat Imladrisin joukot, jos he ovat onnistuneet murtamaan Rhudaurin joukkojen piiritysrenkaan. Ehkä he ehtivät ajoissa puuttuakseen peliin”. Gundar kohautti olkapäitään. ”Saattavat hyvinkin ehtiä”, totesi sir Candon. ”Mutta missä sinä piileksit suuren osan taistelusta kun me taistelimme elämästä ja kuolemasta”, hän kysyi kääntyen Sir Geldarin puoleen. ”Olin vain pelastamassa tilannetta, ei sen kummempaa”, vastasi Geldar katsoen pitkään Candonia. Hän ei päässyt mielessään selvyyteen siitä oliko häntä juuri loukattu vai oliko se ollut vitsailua. ”Minä näin että teillä oli jotakin hankaluuksia metsässä”, totesi nuori sir Gwardur. ”Miten siinä kävi”? Geldar kohautti olkapäitään. ”Ei hyvin”, hän vastasi. ”Iskimme örkit takaisin, mutta sir Brindin ja sir Relwe saivat surmansa ennen kuin ehdin heidän avukseen”. ”Miten se tapahtui”, kysyi Gundar ääni surullisena. Kaikki tiesivät miten hän vihasi menettää miehiä. ”He tekivät mitä piti”, vastasi Geldar. ”Puolustivat hobitteja hengellään”. Kaikki olivat hetken hiljaa.

”Menetimmekö muita”, kysyi viimein Geldar. ”Geladin on kuollut”, sanoi Gundar katkerana. ”Hallas vei hänet leiriin”. Taas seurasi kunnioittava hiljaisuus. Geldar ajatteli iloista sir Geladinia, jonka hän oli tuntenut niin monet vuodet. Tämä ei enää koskaan tulisi kertomaan vitsejään tai luomaan hyvää tuulta muiden ollessa vaitonaisia. Vielä yksi oli joukosta poissa, huomasi Geldar. Ei kai vain hänkin. ”Missä Perendur on”, kysyi Geldar ääni hivenen järkyttyneenä. Sir Perendur oli hänen hyvä ystävänsä. ”Hän haavoittui pahasti”, vastasi Gundar. ”Hallas kai meni hoitamaan häntä ja muita haavoittuneita samalla kun kantoi Geladinin pois kentältä. Luulisin että hän selviää siitä”. ”Erulle kiitos”, huokasi Geldar. Perendur ja Geladin samana päivänä olisi ollut liikaa. ”Oliko Geladinilla miekkansa mukanaan kun häntä kannettiin pois”, kysyi Geldar äkkiä muistaen miten miekka oli Geladinille tärkeä. ”Se miekka on hänen sukunsa tärkein perintökalleus, eikä hän ikinä päästänyt sitä silmistään”. ”Ei, miekka ei ollut hänellä”, vastasi Gundar. ”Onko se niin tärkeää”, hän kysyi. ”On”, vastasi Geldar jyrkästi ja kääntyi nuorimman haltian puoleen. ”Gwardur, voisitko mennä etsimään hänen miekkaansa. Näit kai missä Geladin kaatui”. Gwardur nyökkäsi ja lähti. Muut jäivät vielä hetkeksi istumaan rinteeseen ja puhumaan taistelusta.

Pimeän tultua ritarit asettivat kolmen kaatuneensa ruumiit huolellisesti kasattujen puiden päälle ja jättivät näille jäähyväiset. Sitten Gundar sytytti rovion tuleen ja he katselivat ääneti miten heidän toverinsa lähtivät matkalle kohti Mandosin saleja. Kukin kohotti miekkansa ritarien tervehdykseen. Sir Geladinin miekka lepäsi hänen rinnallaan kun rovio sytytettiin. Muiden poistuttua Hallas ja Geldar istuivat vielä hetken sammuvan tulen äärellä katsellen sitä ja pimeyttä ympärillään. ”Juuri kun opin tuntemaan hänet, hän on poissa”, sanoi Hallas hiljaa. ”Luulen että meistä olisi tullut hyvät ystävät”. ”Olen varma siitä”, vastasi Geldar. ”Hänessä oli samaa hyvyyttä kuin sinussa. Toivon että olisin ollut hänen rinnallaan siinä viimeisessä taistelussa”. ”Niin minäkin”, vastasi Hallas. ”En tiedä miksi, mutta olen varma että hän kuoli tyytyväisenä. Hänen ilmeensä oli rauhallinen ja melkein onnellinen”. ”Minäkin näin sen ilmeen”, sanoi Geldar. ”Hän toimi hyvin ja tiesi sen. Siksi hän kuoli tyytyväisenä”. Hallas nyökkäsi. Geldar oli varmasti oikeassa.

”Kuulin että isäsi kuoli taistelussa. Olen pahoillani siitä”, sanoi Hallas katsoen Geldariin. Tämä kohautti olkapäitään. ”Niin, häneen osui nuoli kun ratsuväki rynnäköi. Hän oli liian aatelinen taistellakseen jalkaisin. Ironista sinänsä, että luultavasti hänen ylpeytensä tappoi hänet”. Hallas katsoi hieman kummastuneena Geldariin. Hän piti tästä huolitellusta falasin-haltiasta jonka oli vasta oppinut tuntemaan paremmin. Mutta tämä ei juuri reagoinut isänsä kuolemaan. ”Minä ja isäni emme tulleet lainkaan toimeen”, selitti Geldar. ”Hän halveksi kaikkea mitä minä tein ja minä en uskonut mihinkään mitä hän edusti. Tietenkään en toivonut hänen kuolevan, mutta henkilökohtaisesti Geladinin kuolema surettaa minua paljon enemmän. Hän oli sentään hyvä henkilönä, toisin kuin isäni”. ”Moni hyvä mies kuoli tänään”, sanoi Hallas nousten seisomaan. ”Mutta luulen että Geladin oli heistä paras”. ”Varmasti”, myönsi Geldar ja katsoi kohti kaukaista itää. ”Mutta pian kuolee lisää. Paljon lisää”. Hallasia kylmäsi, sillä äkkiä hän tiesi että Geldarin sanat olivat tosia.