KULTAISEN KUKAN VANHEMPI RITARI

Sir Welden talutti hevosensa sisään Mithlondin massiivisesta portista. Vihdoinkin hän oli perillä. Welden ei pitänyt ratsastamisesta ja hevoset olivat ainoita eläimiä, joiden kanssa hän ei tullut toimeen. Siksi tehtävä oli alunperinkin harmittanut häntä. Mutta Glorfindel oli Kultaisen Kukan ruhtinas ja kun hän käski sir Weldenin ratsastaa Mitlondiin, sinne sir Welden myös ratsasti. Hätä oli ratsastanut kilpaa hänen kanssaan, sillä kaikki merkit olivat selvät. Angmarin invaasio oli vain kuukausien kysymys. Arthedainia oli varoitettu, mutta sir Perendur oli uskonut Weldenille, että varoitusta ei ilmeisesti oltu uskottu. Ei ainakaan täysin. Toisaalta, mitä Arthedain voisi tehdä, mitä he eivät olleet jo tehneet? Maa oli jatkuvassa sotatilassa. Oli ollut jo vuosien ajan.

Lindonin kaartin sotilaat katselivat uteliaina ritaria. Heidän tehtävänsä oli kysyä tulijoiden asiaa noina vaarallisina aikoina, mutta kukaan ei tehnyt elettäkään pysäyttääkseen Weldeniä. Ritari tiesi liiankin hyvin mistä se johtui. Komentoritarin lehti hänen hihassaan oli vain kahta viikkoa aikaisemmin vaihtunut punaiseksi huiviksi kaulalla. Vartijat tunnistivat tunnuksen ja tiesivät, ettei kannattanut kysellä. Kultaisen Kukan Vanhemmat ritarit eivät menemisiään ja tulemisiaan olleet velvollisia selittämään. Eivät kenellekään!

Kulkiessaan vartijoiden ohi Welden soi lyhyen ajatukset sir Fuindirille. Vanhempi ritari oli kuollut yhdessä Weldenin entisen ystävän sir Ellorin kanssa. He olivat joutuneet taisteluun ylivoimaisen Rhudaurin armeijan osaston kanssa auttaessaan pientä haltiajoukkoa läpäisemään Imladrisin saartoa. Fuindir oli auttanut Elrondin väen pakoon, mutta kaatunut itse sir Ellorin kanssa heidän pakoaan suojatessaan. Toisten kuolema oli toisten tappio, mietti Welden. Nyt Glorfindel oli vihdoin täyttänyt vapaaksi jääneen paikan, kun Angmarin invaasio näytti olevan käsillä. Huolimatta ruhtinas Ithilborin, sir Lawhirin ja monien muiden vastalauseista oli Glorfindel ylentänyt Weldenin. Sir Gilfin oli ottanut hänen paikkansa Itäisenryhmän komentoritarina.

Welden ei pitänyt Mithlondista, tai yleensäkään kaupungeista. Siellä oli liikaa väkeä ja liikaa melua. Pienet kylät kuten Wigamor olivat enemmän hänen mieleensä, puhumattakaan Eriadorin metsämaista. Huolimatta punaisesta huivistaan tunsi Welden olonsa epävarmaksi kulkiessaan Mithlondin kaduilla. Onneksi hänen ei tarvitsisi viipyä kaupungissa pitkään.

Puolituntia myöhemmin Welden astui sisään Talwe ”tumman” toimistoon Kultaisen Kukan päähuoneella, ruhtinas Gunwen talossa. Talwe kohotti katseensa paperista, jota hän oli lukenut. Kultaisen Kukan päämies näytti yllättyneeltä. ”Iltaa, herra”, Welden tervehti ja istuutui väsyneesti nurkassa olevalle lepotuolille. ”Sir Welden”, Talwe hämmästyi. ”Mikä tuo sinut Mithlondiin”? Talwe katsoi häneen äkkiä tarkemmin. ”Vanhempi ritari Welden, huomaan. Onneksi olkoon ylennyksestä”. Welden kohautti olkapäitään. ”Kiitos, mutta olisin ennemmin pitänyt sir Fuindirin hengissä. Ja Ellorin. Hän oli ystäväni”. Welden piti lyhyen tauon ja muisti sitten äkkiä mitä Talwe oli alunperin kysynyt. ”Käskyt, herra. Käskyt toivat minut Mithlondiin myrskyn siivillä ratsastaen”.

”Ja mitä ne käskyt sanovat”, kysyi Talwe kurtistaen kulmiaan. ”Se alkaa, herra”, Welden vastasi. ”Glorfindel ja Delemir ovat varmoja, että invaasio on alkamassa. Angmarin hetki on viimein koittanut. En tiedä mikä on saanut heidät niin varmoiksi. Olen ollut Vanhempi ritari vasta pari viikkoa, enkä ole saanut nähdä mitään raportteja. Mutta sir Perendur kertoi minulle ennen lähtöäni, että vihollinen on keskittämässä voimiaan kohti Arthedainin rajaa. Myös tämän tiedän varmasti; Imladrisin saarto on tiukempi kuin koskaan ennen. He aikovat pitää Elrondin voimat sisällä, kun hyökkäävät länteen”.

”Sinulla ei kuitenkaan ollut vaikeuksia päästä läpi”, Talwe huomautti. ”Ei niin. Aina on olemassa reittejä, joista vihollinen ei tiedä. Eivätkä Rhudaurin armeijan joukot ole kovinkaan taitavia metsissä, vaikka osaavatkin liikkua hyvin vuoristoisessa maastossa”. ”Ja ne käskyt”, kysyi Talwe kiinnostuneena. ”Aivan niin”, muisti Welden. ”Marssitte heti! Se tarkoittaa huomista aamua. Otatte kaikki ritarinne mukaan. Marssimme itään, eteläiseen Rhudauriin. Kun pääsemme päivänmatkan päähän Bruinenin kahlaamolta, minä palaan Imladrisiin raportoimaan saapumisemme ja te jäätte odottamaan käskyjä”.

Talwe mietti hetken. ”Mitä mieltä olet”, hän kysyi viimein. ”Mitä Glorfindelilla ja Elrondilla on mielessä”? Welden oli miettinyt samaa asiaa koko matkansa ajan. ”He odottavat että Angmar hyökkää länteen ja yrittävät sitten murtaa Imladrisin saarron. Läntisen Ryhmän ritarit siirretään oikeaan paikkaan auttamaan tuossa ulosmurtautumisessa. Emme tiedä koska invaasio alkaa, joten teidät täytyy saada paikalle niin pian kuin mahdollista”. Talwe nyökkäsi kuullessaan Weldenin arvailun. ”Ajattelin aivan samaa. Se on hyvä suunnitelma. Jos Rhudaurin päävoima marssiin länteen, pääsemme iskemään heidän selkäänsä. Hienoa että he yhä käyttävät aivojaan Imladrisissa. Täällä Mithlondissa kukaan ei tunnu tekevän mitään”.

Welden ei tuntenut olevansa kyllin viisas arvostellakseen ylempiään, joten hän pysyi diplomaattisesti hiljaa. Pian hän jätti Talwen järjestelemään marssia ja etsi itselleen nukkumapaikan. Pitkän ratsastuksen jälkeen hän kaipasi lepoa, sillä huomenna he aloittaisivat saman matkan toiseen suuntaan. Welden löysi mukavan paikan kartanon yläkerran aulassa sijaitsevalta sohvalta ja nukahti heti.

Welden heräsi jonkun ravistellessa häntä. ”Herra, herätkää”, sanoi ääni. Herra? Ai niin, hän oli Vanhempi ritari nyt. Welden mietti tottuisiko hän siihen koskaan. Hän avasi silmänsä. Nuori Mithlondin ryhmän ritari oli kumartunut hänen yläpuolelleen. Ikkunan läpi näkyi tähtitaivas. Ulkona oli vielä pimeää. ”Mistä on kyse”, Welden kysyi ihmetellen. ”Joku on saapunut teitä tapaamaan, herra”, totesi ritari. Welden oli entistä hämmästyneempi. ”Tapaamaan? Kukaan ei tiedä, että olen täällä”! Ritari kohautti olkapäitään. ”Minusta tuntuu, että se nainen tietää kaiken. Kutsun hänet nyt”!

Welden nousi istumaan sohvalle ja näki portaikossa häntä kohti nousevan hahmon. Se oli valtiatar Ellath. Hän ei ollut muuttunut yhtään sitten heidän edellisen tapaamisensa Wigamorissa yli 500 vuotta aikaisemmin. Se oli ollut kamala vuosi, mutta Welden aavisteli että vielä pahempaa oli tulossa. Angmar oli valmistellut invaasiota vuosisatoja ja nyt sen hetki oli tullut. Ja tällaisella hetkellä saapui Ellath hänen luokseen!

”Valtiatar”, hän sanoi nousten seisomaan. Ellath näytti vaatimattomalta, mutta herätti silti automaattista kunnioitusta kaikissa. Hän oli viisas ja kaunis. Se oli vaarallinen yhdistelmä! Juuri kukaan muu ritarikuntaan kuulumaton ei olisi päässyt noin vain sisään Gunwen kartanoon, mutta Ellathille se ei tuottanut vaikeuksia. Hän ei ehkä ollut ritari itse, mutta oli tuskin silti ritarikunnan ulkopuolinen. Ellathin aviomies Einion oli ollut ritarikunnan Vanhempi ritari. Hänen poikansa Gwardur oli nyt ritari ja jokainen tiesi sekä sir Weldenin että sir Athirin vannovan Wigamorin valtiattaren nimeen. Lisäksi Ellathin veli oli mahtava ruhtinas Gellan, jonka vaikutusvalta Lindonissa oli jatkuvasti nousussa. Hänen ei luultavasti tarvinnut edes korruptoida ketään nuorta ritaria hymyllään päästäkseen sisään.

”Sir Welden”, Ellath sanoi jääden seisomaan tätä vastapäätä. Hän katseli tutkivasti ritaria, yrittäen nähdä miten tämä reagoi Ellathin näkemiseen kaikkien noiden vuosien jälkeen. Welden näytti lähes torjuvalta. Miksi Ellath oli saapunut? ”Siitä on pitkä aika, kun viimeksi tapasimme”, valtiatar lisäsi, katsellen tarkkaavaisena ritaria. Welden hymyili mielessään muistaen mitä sir Merdal oli joskus sanonut. Naisen katse oli sielukas, miehen katse taas oli tuijotusta! Hän tunsi olonsa epävarmaksi tuon katseen edessä.

”Kyllä, valtiatar”, Welden vastasi. ”Tehtäväni eivät ole tuoneet minua Lindoniin. Eivät moneen vuoteen”. Ellath hymyili sen kuullessaan. ”Niin sir Weldenin tapaista”, hän sanoi. ”Aina täyttämässä velvollisuuttaan muita kohtaan. Ei hetkenkään lepoa, että voisi tavata vanhoja ystäviä. Eikö sinulla olisi ollut velvollisuuksia täälläkin”? Welden nyökkäsi, mutta ei vastannut hymyyn. ”Kenties, valtiatar”, hän vastasi vakavana. ”Mutta torjuttu ystävä miettii monta kertaa ennen kuin vierailee jälleen. Velvollisuuksiani en silti ole unohtanut. Poikanne Gwardur ei ole apuani tarvinnut. Sir Merdal on pitänyt häntä silmällä puolestani, mutta hänellä ei ole hätää. Sir Gundar on kouluttanut itse poikanne, valtiatar. Häntä parempia ritareita ei ole montaa. Gwardur ei voisi olla paremmissa käsissä”!

Ellath katsoi ritariin äkkiä jälleen vakavana. ”Sinun olisi pitänyt kouluttaa hänet, Welden. Miksi et tehnyt niin? Sinun olisi pitänyt ottaa se tehtäväksesi, tai tarjota sir Athir tilallesi”. Welden katsoi yllättyneenä Ellathiin. ”Mutta valtiatar”, hän sai sanotuksi. ”Minä luulin...ettehän te halunneet olla tekemisissä kanssani, kun viimeksi tapasimme. Luulin, että se ei ollut tehtäväni. Ja miten olisin voinut tarjota Athirin tilalleni? Ei hän ole minulle läheinen. En voi puhua hänen puolestaan. Sitä paitsi, miten olisin voinut asettua sir Gundaria vastaan. Hän halusi tehtävän itselleen. Hän nimenomaan halusi kouluttaa Gwardurin”!

Ellath pudisti päätään. ”Minä halusin nimenomaan sinut poikani kouluttajaksi, enkä ketään muuta. Pyysin sitä sir Talwelta. Mutta veljeni Gellan halusi sir Gundarin ja puhui tälle henkilökohtaisesti. Hän osaa olla jopa minuakin suostuttelevampi. Seuraavaksi kuulin vain Gellanilta, että Gundar oli ottanut tehtävän omakseen”.

Welden oli hetken vaiti, ennen kuin vastasi. ”Talwe ei koskaan kysynyt minulta, valtiatar. Ei koskaan! En tiedä olisinko...no, se on mennyttä. Sir Gwardur on nyt Kultaisen kukan ritari ja hyvä sellainen. Kaikki kääntyi parhain päin! Minä en olisi voinut kouluttaa häntä yhtä hyvin kuin Gundar. En ikinä vaikka olisin kymmenen kertaa parempi kuin olen. Hän on Kultaisen kukan päämies ja minä olen vain..”, Welden pysähtyi. Hän ei ollut enää vain komentoritari. Hän oli nyt Vanhempi ritari!

”Kultaisen kukan Vanhempi ritari”, täydensi Ellath hänen lauseensa. ”Sir Welden! Menestyksesi on ollut suurta, mutta silti et iloitse. Miksi on niin, ritarini”? Welden ei edes huomannut mitä sanaa Ellath oli käyttänyt. ”Miten voisin iloita, valtiatar”, hän vastasi. ”Kaksi kertaa olen saanut ylennyksen, kun joku on kuollut. Minä rakastin Einionia ja pidin Fuindirista. Kuinka paljon mieluummin näkisinkään heidät kantamassa tätä punaista kaulaliinaa minun sijaani! Miksi heidän täytyi kuolla ja minun selvitä, kun minä olisin joutanut Mandosiin ja heitä kumpaakin tarvittiin”?

”Ei se ole sinun vikasi, Welden”, vastasi Ellath. ”Et voi valita kuka kuolee ja kuka elää. He kumpikin tiesivät riskit kun liittyivät ritarikuntaan. Äläkä sano että joudat Mandosiin. Sinullakin on yhä syytä elää. Sinua tarvitaan. Siksi tulin tapaamaan sinua tänään”!

”Miten tiesitte että olin kaupungissa”, kysyi Welden ihmetellen. ”Vai olitteko tapaamassa poikaanne Gwarduria täällä, valtiatar”? Ellath huokaisi. ”Ennen kutsuit minua Ellathiksi ja se tuntui hyvältä. Etkö voi tehdä niin edelleenkin? Mikään ei ole muuttunut”! He katsoivat hetken toisiaan, mutta pian Welden laski katseensa. ”Mutta vastatakseni kysymykseesi”, Ellath jatkoi. ”HÄN kertoi minulle että olisit täällä. Hän kertoi minulle unessani siitä. Hän näytti hyvältä, Welden. Einion oli aivan kunnossa. Hän näytti lähes helpottuneelta, kun kaikki taistelu oli tauonnut eikä ollut enää ketään ketä tappaa. Hänen kädessään ei ollut miekkaa eikä kasvoillaan surullista ilmettä. Hän oli aivan kunnossa! Hän katselee meitä jatkuvasti Mandosista ja kulkee kanssamme, silloinkin kun emme sitä näe. Hän kertoi minulle että olet täällä ja minä tulin! Tulin pyytämään anteeksi. Oma suruni sokaisi minut viimeksi, kun tapasimme. En nähnyt enkä ymmärtänyt sinun suruasi. Tarvitsit silloin ystävää ja tulit luokseni. Sinä tulit juuri minun luokseni ja olen siitä iloinen. Mutta minä en ymmärtänyt mitä oli tapahtunut! Enemmän tiedän nyt ja mitä en tiedä, sen arvaan. Tiedän, kukan kertoi sinulle Einionin kuolemasta ja kuka surmasi Agamorin, yhtä varmasti kuin jos olisi itse iskenyt miekan tämän läpi. Sinä menetit hänet kahdesti, Welden. Eikä se ole vieläkään ohi. En voi kuvitella mitään pahempaa”.

”Ellath”, sanoi Welden varovasti, kuin maistellen nimeä, jonka hän vasta nyt uskalsi lausua. ”Sinun ei tarvitse pyytää anteeksi. Minä en voisi ikinä olla vihainen sinulle”. Ellath hymyili surullisesti. ”Sir Welden. Aina niin jalo ja ystävällinen. Mutta kuuntele minua loppuun asti. Sinä lähdit pois ajatellen, ettei sinulla ollut mitään jäljellä Keskimaassa, paitsi velvollisuutesi. Niin ei tarvitse olla. Sen tulin sanomaan sinulle. Hyviä asioita voi yhä tapahtua sinulle. Sinä et ole yksin. Tiedä, että jossakin sinua ajatellaan joka päivä”.

Ellath laittoi kätensä mukanaan kantamaansa laukkuun ja otti sieltä kankaan. Se oli kangas, jonka valtiatar oli itse ommellut Einionille. Tuon kankaan hän oli Wigamorissa kieltänyt Weldeniltä. Se oli sattunut ritariin pahasti, mutta nyt kangas oli hänen edessään, Ellathin käsissä. ”Kerran halusit tämän”, sanoi Ellath, ”mutta minä en sitä antanut. Seuraavana aamuna olisit sen jo saanut, mutta olit poissa. Jos haluat sen yhä, sir Welden, on se sinun. Jos haluat kantaa Wigamorin värejä ja olla ritarini, niin ota tämä kangas”. Welden katsoi kankaaseen ja ojensi hitaasti kätensä sitä ottamaan. Sitten se oli hänen kädessään. ”Minä otan sen, valtiatar. Minä olin aina ritarisi, kannoin sitten värejäsi tai en. Minä en saata Wigamoria häpeään. En vaikka se maksaisi henkeni. Sen vannon”!

Hetken he olivat vaiti. Welden laittoi kankaan selkäpakkaukseensa. Tuosta hetkestä asti hän kantaisi sitä aina mukanaan! Tällä kertaa se oli ritari, joka katkaisi ensiksi hiljaisuuden. ”Luuletko että on mahdollista rakastaa kahta henkilöä yhtäaikaa”, Welden kysyi. Mielessään hän näki kuvan Derhalista, mutta Ellath oli hänen edessään ilmi elävänä. ”Kyllä, Welden. Se on mahdollista. Mutta uskon, että vain yhtä henkilöä kerrallaan voi rakastaa fyysisesti. Vain yhden kosketusta voi kaivata kerrallaan. Minä kaipaan Einionia. Sinä kaipaat Derhalia. Tulin luoksesi tänään, ettei sinun tarvitsisi surra kahta naista yhtäaikaa. Yhdessä surussa on kylliksi. Älä siis enää sure minua, sir Welden, vaan kanna värejäni rakkaudella. Derhalin kanssa sinun on silti tehtävä tilisi selviksi. Te tulette tapaamaan vielä, Welden. Vaikka hän olisi kuinka kylmä ja paha on sinun annettava hänellä mahdollisuus olla jotakin muuta. Sinun on sanottava hänelle, että rakastat häntä yhä. En tiedä koska tapaatte, enkä missä. Se voi tapahtua pian, sillä Angmarin invaasion aika on käsillä. Tai se voi tapahtua vuosisatojen päästä, kun vähiten sitä odotat. Silti sinun on selvitettävä asiasi hänen kanssaan, että voit olla hänestä vapaa”!

”Ja Darchas”, kysyi Welden. ”Sinun ei tarvitse mennä hänen peräänsä, Welden”, Ellath vastasi. ”Ei minun takiani. Ei Einionin takia, eikä Gwardurin takia. Minä en halua sitä. Hänen kuolemansa ei ole minulle sen arvoinen, että sinun tulisi vaarantaa oma henkesi. Sinun ei tarvitse mennä hänen peräänsä! Kosto sopii monille ja maistuu heille hyvältä, mutta luulen ettet sinä ole niitä miehiä. Kostosi pettäisi sinut ja kääntyisi sinua vastaan. Anna hänen olla, Welden. Hän ei ole sen arvoinen”. Welden nyökkäsi mietteliäänä. ”Muistan mitä sanoit, Ellath. Kuten kaiken muun mitä ole ikinä sanonut! Jätä minut nyt, pyydän. Minun on levättävä, sillä matkani on ollut väsyttävä ja minulla on paljon sydämelläni. Rukoile puolestamme! Mutta älä rukoile Valaria. He eivät meitä auta”! Ellath nyökkäsi. ”Rukoilen Erua. Ehkä hän on armollinen. Mutta ole silti varovainen, Welden. Älä luota liikaa Eruun, vaan luota itseesi. En sano hyvästi, sillä me tapaamme vielä. Mene siis hyvän onnen kanssa, Welden”.

Welden kumarsi ja katsoi miten Ellath laskeutui portaat alas aulaan ja poistui ulko-ovesta. Uusi toivo täytti Weldenin mielen. Huomisen koitos olisi kova. Pimeyden aalto uhkasi pyyhkäistä yli koko Eriadorin. Hän olisi siellä missä pitikin, etulinjassa sitä torjumassa. Ehkä valtiattaren antama kangas antaisi hänelle juuri tarpeeksi onnea, että hän selviäisi. Ainakin hän tiesi, että joku välitti yhä hänestä tässä maailmassa. Se tieto täytti hänet uskolla tulevaan.

He ratsastivat ulos Mithlondista ennen kuin aurinko nousi. Talwe johti koko Läntisen ryhmänsä itään, kohti Imladrisia. Pelko myöhästymisestä ajoi heitä. Mithlondin ryhmän ritarit jäivät muurille katselemaan heidän menoaan. Heidän joukossaan oli myös sir Gwardur, Ellathin poika joka joutuisi pian ensimmäiseen oikeaan taisteluunsa. Welden ei ollut saanut sanoa hyvästejä sir Merdalille, joka oli suorittamassa tehtävää Lhunin laaksossa. Sen sijaan hän oli Gunwen kartanon ovella tavannut sir Geladinin. Tämä oli ollut oma reipas itsensä, mutta sydämessään Geladinilla oli epäilyksiä. ”Näen suuren pahuuden tulevan meitä ottamaan”, lausui Geladin vakavana. ”Se ei lepää ennen kuin olemme kuolleita. Mitä sinä ajattelet, Welden”? ”Koitoksemme tulee olemaan kovempi kuin koskaan ennen”, Welden vastasi. ”Moni tulee kuolemaan. Sinä et voi mitenkään valmistautua siihen, Geladin. Voit vain olla oma itsesi ja tehdä parhaasi. Jos pahin tapahtuu, emmekä enää kohtaa tässä maailmassa...jos taistelet viimeistä taisteluasi yksin ja avutta, muista kuka olet, Geladin. Kohtaa kuolemasi yhtä hyvin kuin serkkusi Lucian aikanaan Dagorladilla. Älä pelkää pahaa, sillä se voi viedä vain henkesi. Se ei voi viedä sieluasi, sir Geladin”. Ne olivat Weldenin jäähyväissanat ystävälleen Geladilinille. He eivät kohdanneet enää tässä maailmassa!

Nouseva aurinko loi valonsa yli Tornikukkuloiden ja paljasti ylös kukkulanrinnettä kapuavan ratsumiesten kolonnan. He saavuttivat kukkulan huipun ja katosivat yksi kerrallaan sen yli kohti itää. Viimeisenä ratsastava harmaakaapuinen hahmo pysähtyi huipulle ja vilkaisi taaksepäin. Tarkkasilmäinen olisi voinut nähdä hänen punaisen huivinsa loistavan auringonvalossa. Hahmo katseli hetken rakastamiaan maita Lhunen laakson rannalla. Sitten hän kääntyi ja kannusti hevostaan. Hahmo katosi muiden perään ja oli kuin maa olisi nielaissut Talwen ritarit.

Vielä saman vuoden aikana alkoi Angmarin joukkojen pitkään odotettu invaasio, joka nopeasti mursi Arthedainin puolustuksen. Gondorin joukkojen saapuessa apuun marssivat Lindonin ruhtinaat vihdoin Angmaria vastaan ja Annuminasin suuressa taistelussa löivät tämän. Samaan aikaan Glorfindelin suunnitelma oli toiminut. Talwen osastoa apunaan käyttäen olivat Imladrisin haltiat murtautuneet ulos saarroksista ja lyöneet rhudaurilaiset. Tämä asetti Glorfindelin mielenkiintoisen tilanteen eteen!

EREGIONIN WELDEN

Glorfindel piirsi lyhyellä kepillä hiekkaan. ”Me olemme tässä. Brii tuossa ja Annuminas tuossa. Tiedämme että Angmarin joukot on lyöty Annuminasissa ja ne pyrkivät pakoon omaan maahansa. Vihollisen jalkaväki tuhoutui Annuminasissa. Vain ratsuväki on jäljellä”. Glorfindel katseli hetken hiekkaan piirrettyä karttaansa. ”Talwe, mitä arvelet”, hän kysyi viimein ja vilkaisi ympärilleen antaen katseensa kiertää joukkoa. He olivat piirissä ruhtinas Glorfindelin ympärillä. Mirdainin Erestor, voimakas, päättäväinen ja ylpeä. Aina valmis vastustamaan ja väittelemään, mutta nyt yllättävän sopuisana. Ithilbor oli hänen vieressään. Harmaahaltia oli äärimmäisen kokenut, suorapuheinen ja pitkävihainen. Elrondin pojat Elrohir ja Elladan seisoivat hieman taaempana innokkaina ensimmäisellä sotaretkellään. Sitten Glorfindel katsoi omiin miehiinsä. Kultaisen kukan ensimmäinen päämies sir Delemir, vakaa ja älykäs miekkamies, seisoi aivan Glorfindelin vierellä. Toinen päämies Talwe ”tumma” oli hänen vierellään, lyhyempänä ja voimakasrakenteisampana. Talwe tunsi Eriadorin pohjoiset maat paremmin kuin muut. Sir Enlion Lawhir seisoi Talwen vieressä mietteliäänä. Lawhir oli Kultaisen kukan toinen ritari ja Delemirin Läntisen Ryhmän varakomentaja. Sir Suillion oli hieman taaempana ja näytti tarkkaavaiselta. Hän oli muita selvästi nuorempi ja siksi hieman epävarma asemastaan. Suillion oli ritarikunnan kolmas ritari ja Imladrisin ryhmän varakomentaja. Hän komensi pientä joukkoa ryhmänsä ritareita. Imladrisin Ryhmän pääjoukko oli jossakin etelässä auttamassa Tharbadin Vihreää Prikaatia. Glorfindel hymyili itsekseen katsellessaan ritarikuntansa komentajia. Hän luotti heihin kaikkiin, jopa nuoreen Suillioniin.

Mutta vaistomaisesti Glorfindel vilkaisi myös sivummalle. Siellä seisoivat Itäisen Ryhmän Vanhemmat ritarit Delfin ja Welden. Delfin oli hiljainen ja vaatimaton. Welden taas oli aivan uusi virassaan. Siksi Delemir ei ollut pyytänyt heitä mukaan neuvonpitoon. He olivat päämiehen mielestä liian huomaamattomia ja kokemattomia. Mutta epäilys viipyi hetken Glorfindelin mielessä. Eivätkö juuri nuo kaksi tunteneet näitä maita kaikista parhaiten? Mutta sillä ei ollut nyt väliä. Delemir tiesi varmasti mitä teki!

Talwe kumartui lähemmäksi Glorfindelin tekemää piirrosta. ”Herra, jos heidän tappionsa on niin paha kuin sanotaan, haluaa vihollinen varmasti käyttää nopeinta mahdollista reittiä päästäkseen takaisin Carn Dumin linnoituksen turvaan”. Glorfindel nyökkäsi. ”Niin minäkin uskon. Minkä reitin he siis valitsevat”? Talwe katseli jälleen karttaa. ”Carn Dumista vie hyvä tie Rhudaurin pääkaupunkiin. Arthedainin ja Angmarin rajamaat ovat ratsuväelle todella huonoa maastoa. Jos minun pitäisi paeta ratsain Annuminasista Carn Dumiin, kaartaisin aluksi itään enkä yrittäisi ylittää Pohjannummea, vaan kiertäisin ne eteläpuolelta. Nummet kierrettyään he kääntyvät koilliseen ja pyrkivät varmasti Rhudaurin tielle. Pystyn arvaamaan suunnilleen millä kohtaa he saapuvat tielle, mutta meidän on lähetettävä kauaksi eteen ratsupartioita löytääksemme heidät”. Glorfindel mietti hetken. Liiankin hyvin hän tiesi, että koko Eriadorin tulevaisuus riippuisi siitä tekisikö hän nyt oikean päätöksen. Hän yritti nähdä mielessään vihollisen joukot. Missä ne olivat? Sitten hän nousi seisomaan. ”Rhudaurin tie se on”, hän sanoi. ”Käskekää soturit ratsaille. Emme tiedä kuinka lähellä vihollinen on, joten ratsastamme heti”!

Seuraava aamu näki haltiat marssilla halki Rhudaurin ja Arthedainin rajamaiden kumpuilevan maaston. Heitä oli yhteensä noin 700. Jokainen heistä oli ratsain. Tuo joukko kaikki mitä Imladrisista liikeni hädän hetkellä. Ritarien ja sotureiden ilmeet olivat tiukkoja, sillä jossakin edessä heitä odotti kiivas taistelu. He olivat kirjava joukko. Glorfindelin pienessä armeijassa ratsasti joitakin Elrondin vanhoja ritareita, hänen talonväkeään Ithilborin johdolla, ruhtinas Erestor Eregionin eloonjääneiden johdossa, sekalainen joukko harmaahaltioita ja salohaltioita jotka asuivat Imladrisissa, sekä kovana ytimenä Kultaisen kukan ritarien osasto sir Delemirin komennossa. Se oli kova joukko, joka korvasi laadulla määrän puutteen. Koko Itäinen Ryhmä oli mukana, samoin suuri osa Talwen Läntisen Ryhmän ritareista. Turhaan ei ruhtinas Glorfindel luottanut heihin.

Parijonossa ratsastavassa rivistössä syntyi epäjärjestystä kun yksi hevonen yritti siirtyä poikittain koko rivistön tielle. Nuorekas haltia satulassa kamppaili ohjaksien kanssa mutta ei saanut hevostaan talttumaan. Lopulta hän kumartui ja kuiskasi jotakin hevosen korvaan. Tämä asettui heti paikoilleen rivistöön. Parijonon kärjestä kääntyi pitkä haltia katsomaan taakseen nauliten silmänsä nuoremman haltian silmiin. ”Sir Welden, yrittäkääpä pitää hevosenne kurissa”, huudahti sir Lawhir tiukasti mutta pilke silmäkulmassaan. ”Kyllähän minä yritän”, kuului vastaus. ”Mutta kun se ei halua”. Useat ritarit naurahtivat ääneen. Hevosensa kanssa kamppaileva haltia oli sir Welden. Hän oli pukeutunut harmaaseen vaelluskaapuun. Vyöllä oli pitkä miekka ja selässä nuoliviini, kuten lähes kaikilla Kultaisen kukan ritareilla. Pitkä tikari roikkui haltian kupeella. Weldenin tummat hiukset olivat puolipitkät eikä kukaan olisi sinisten silmien tai voimakkaan rakenteen vuoksi voinut päätellä hänen olevan salohaltia. Haltian otsalla helmeili tuskan hiki, sillä huolimatta kepeästä vastauksesta hevosen temppuilu harmitti häntä, etenkin kun hänen ryhmänsä varakomentaja Lawhir kiinnitti siihen huomiota. Welden oli Kultaisen kukan ritarikunnan tuorein Vanhempi ritari. Hänen nimityksensä kymmenenneksi ritariksi oli yllättänyt monet, ei vähiten Weldenin itsensä. Nuori ritari oli tuskaisen tietoinen siitä, ettei hän ollut kovin suosittu tai kuuluisa. Ainakin sir Lawhir oli vastustanut nimitystä, samoin huhujen mukaan myös itse Delemir. Mutta Glorfindel oli pitänyt päänsä, kuten yleensäkin.

Weldenin vieressä sir Athir nauroi ystävällisesti. ”Näytätpä todellakin tuskaiselta, Welden. Yritä rentoutua”. Sir Athir oli iloinen noldo Forlindonista, joka tuli toimeen kaikkien kanssa. Hän ratsasti vaivattomasti ja näytti nauttivan siitä. Welden pakottautui hymyilemään takaisin. ”Minä ja hevoset emme sovi yhteen”, hän selitti. ”Olisin paljon mieluummin omien jalkojeni varassa. Niihin luotan. Lisäksi tuntuu väärältä taistella jonkun toisen selässä ja vaarantaa tämän henki”. Athir nauroi taas. ”Menepä sanomaan se sir Talwelle”. Nyt nauroi Weldenkin. ”Taidan jättää väliin. Näkemyksemme saattaisivat olla hieman eriäviä”. ”Sinun pitää näyttää sille hevoselle kuka määrää, herra”, murahti sir Afantur Weldenin ja Athirin edestä. ”Ei se muuten suju”. Afantur oli valtavan kokoinen haltia joka kantoi kädessään suurta taistelukirvestä. Hän oli yhtä onneton hevosten kanssa kuin Weldenkin, mutta hevoset käyttäytyivät silti Afanturin lähellä säyseästi. ”En näyttänyt vaan sanoin”, vastasi Welden ja hymyili leveästä. ”Sanoin että se saa hoitaa itse ohjaamisen ja minä olen vain matkustaja”. Koko ritarien rivistö räjähti nauramaan! Kaikki nauroivat paitsi yksi haltia.

Welden vilkaisi takanaan ratsastavaa ritaria uteliaana. Tämä oli solakka ruskeatukkainen noldo joka näytti epävarmalta. Olkapäällä olevasta merkistä Welden näki että noldo oli vasta noviisi, ja ilmeisesti uusi noviisi, sillä Welden ei ollut nähnyt häntä ikinä ennen. Nuori haltia ratsasti sir Bendarin vieressä ja oli ilmeisesti tämän koulutettavana. Kova kohtalo, ajatteli Welden. Bendar oli tiukka ja vaativa ritari. Ratsastuksen jatkuessa Welden kuitenkin unohti takanaan ratsastavan ritarin. Edessä olevassa taistelussa oli kylliksi ajateltavaa. Ja jos se ei ollut kylliksi, niin hän oli nyt Vanhempi ritari. Enää hän ei voinut vain seurata vaan piti ottaa tarpeen tullen vastuuta. Welden rypisti otsaansa mietteissään. Onneksi hän oli vieläkin kaukana komentoketjun alapäässä. Oli täysin mahdotonta, että sekä päämies Delemir, toinen ritari Lawhir että yhdeksäs ritari Delfin kaikki kaatuisivat tai haavoittuisivat samassa taistelussa. Vasta siinä tilanteessa Welden joutuisi ottamaan Läntisen Ryhmän komennon!

Huolimatta ylennyksen tuomista huolista Welden tunsi olonsa paremmaksi kuin aikoihin. Hänellä oli isänsä jousi selässään ja valtiatar Ellathin värit mukanaan. Jos ne eivät toisi onnea, niin mikä sitten? Ehkä hän joutuisi pian kohtaamaan Darchasin ja Derhalin, mutta niin kävisi kuin oli tarkoitettu. Hän näki mielessään ampumassa nuolen Darchasiin, mutta kuuli korvissaan Ellathin sanat. ”Sinun ei tarvitse lähteä hänen peräänsä, Welden”. Hän voisi päättää itse!

Sir Athir ratsasti hänen vierellään huolettomana, kuten ritarin tapana oli. Hän oli lähtenyt sotaretkellä harmaassa kaavussa, mutta pukeutui nyt kirkkaapunaiseen. Kun he olivat taistelleet Rhudaurissa, oli suuri susi päässyt yllättämään ritarin. Se oli repinyt hänen kaapunsa riekaleiksi, mutta Athir itse oli saanut vain pintahaavoja. Ne olivat jo parantuneet, mutta kaapu oli peruuttamattomasti mennyttä. Weldenin johtama osasto oli samaan aikaan vallannut rhudaurilaisten leirin. Sieltä Welden löysi kuninkaalliselle neuvonantajalle kuuluneen kirkkaanpunaisen kaavun ja vei sen Athirille. Tämä rakastui kaapuun heti ja väitti sen sopivan täydellisesti. Weldenin täytyi olla samaa mieltä. Se näytti jotenkin oikealta Athirin päällä. ”Et voi käyttää sitä partiossa”, totesi Welden virallisesti, Vanhemman ritarin ominaisuudessa. Kaapu loistaisi metsässä kuin aurinko. ”Mutta voit pitää sen mukanasi ja laittaa päällesi, kun taistelun tiedetään kohta alkavan”. Athir oli joutunut myöntymään siihen, mutta tämän retken aikana hänellä ei ollut muuta päällepantavaa, joten punainen kaapu pysyi hänen yllään.

Kun Imladrisin joukot olivat lähteneet pohjoiseen jahtaamaan Angmarin ratsuväkeä, olivat Welden ja Athir jotenkin kuin luonnostaan asettuneet vierekkäin marssirivistössä. He huomasivat tunti tunnilta viihtyvänsä yhä paremmin toistensa seurassa.

Sir Delfin seisoi korkean kukkulan laella ja tähysti eteenpäin. Hänen veljensä Gilfin istui hevosen selässä ja katseli samaan suuntaan. Kaksi haltiaa oli heidän takanaan hevosineen. He olivat ruhtinas Glorfindelin sukulaiset Glorfalc ja Duall, jotka toimivat hänen lähetteinään. ”Mitä näette”, kysyi Glorfalc. Hän ei nähnyt mitään, mutta kokeneet harmaahaltiat tuijottivat silmä tarkkana taivaanrantaan. ”He ovat noin kolmen tunnin päässä edessä”, vastasi Delfin lopulta. ”Ylittävät juuri laajaa niittyä ja ovat tulossa suoraan tänne. Näen hevosten ja ratsastajien ääriviivat. Linnut ovat laskeutumassa takaisin puihin heidän takanaan ja toiset nousemassa lentoon edessä”. ”Totisesti tarkat silmät ovat harmaahaltioilla”, sanoi Glorfalc ihmetellen. Hän oli ensimmäisellä sotaretkellään ja todella jännittynyt. Delfin ja Gilfin seurasivat vielä hetken kaukaisia ratsastajia. Sitten Gilfin kääntyi kahden nuoremman haltian puoleen. ”Ratsastakaa takaisin Glorfindelin luokse ja sanokaa että vihollinen on noin kolmen tunnin päässä meistä ja tulossa suoraan kohti Vihersolaa. Luulen että he aikovat käyttää sitä. Me jäämme vielä tarkkailemaan heidän liikkeitään. Lukumäärästä en osaa sanoa vielä mitään, mutta ainakin enemmän kuin meitä”. Glorfalc nyökkäsi innokkaasti ja kaksikko kannusti hevosiaan matkaan.

Haltioiden sotajoukko oli lepäämässä matalan kukkulan rinteellä. Joukot olivat hajaantuneet ja lepuuttivat hevosiaan. Welden oli iloinen saadessaan taas jalkansa maahan. Suurin osa Kultaisen kukan ritareista tuntui ajattelevan samalla tavalla. Welden istui laakean kiven päällä ja katseli eteenpäin kohti länttä. ”Tuntuu omituiselta että vihollinen tulee lännestä”, hän totesi. ”Aina he ovat olleet idässä, mutta eivät tänään”. Joukko muita ritareita istui Weldenin ympärillä. Sir Athir tarttui hänen sanoihinsa. ”Missä me epäonnistuimme niin että he pääsivät länteen”, hän kysyi. ”Olemme taistelleet jatkuvasti ja hyvällä menestyksellä. Miten tässä saattoi käydä näin”? ”Jotenkin vihollisella on aina vain uusia armeijoita, kun meidän voimamme kuihtuu ja lakastuu”, sanoi nuori haltia jonka Welden tunsi hyvin Imladrisista. Hän oli Algol, joka oli ritarikunnan noviiseja. Algol oli reipas nuori noldo jonka äiti oli harmaahaltia. Algolin kouluttaja sir Perendur oli Lindonissa Mithlondin Ryhmän kanssa. Algol oli tuonut aiemmin viestin Mithlondista, mutta häntä ei haluttu lähettää yksinään vaaralliselle paluumatkalle. Sen vuoksi nuori noviisi seurasi tällä retkellä sir Suillionia. Tämä oli kuitenkin muiden johtajien kanssa kokoontunut Glorfindelin luokse. Welden saattoi nähdä heidät parinkymmenen metrin päässä levollisen näköisinä. Vain nuori Suillion vaikutti hermostuneelta, mutta se oli innokasta hermostuneisuutta.

”Sir Welden, mitä te ajattelette? Miksi me olemme häviöllä vaikka voitamme taistelut”, kysyi ääni Weldenin takaa. Hän kääntyi katsomaan ja näki nuoren noviisin joka oli aiemmin ollut jonossa Weldenin takana. ”Mikä teidän nimenne on”, kysyi Welden uteliaana. ”Noviisi Maitren palveluksessanne”, tämä vastasi ja kumarsi hieman. Maitren! Nimi oli totisesti tuttu. Myötätunto täytti heti Weldenin mielen. Maitren oli nimittäin Delemirin sisarenpoika. Useat ritarit olettivat hänen saavan erityiskohtelua, helppoja tehtäviä ja nopan ylenemisen. Siksi Maitrenia katsottiin hieman pitkään ja monet eivät halunneet olla hänen kanssaan tekemisissä. Welden tiesi tämän olevan epäreilua, sillä Delemir ei ikinä suosisi ketään. Pikemminkin päinvastoin. Enemmän odotettiin niiltä joita päämies rakasti!

”Niin, me todellakin voitamme taistelut”, mietti Welden ääneen. Hän oli yllättänyt siitä että nuorempia haltioita oli kokoontunut hänen ympärilleen kuin hän olisi joku auktoriteetti jonka sanomisia kannatti kuunnella. ”Mutta olemme häviöllä sodassa. Mistä se saattaaa johtua? Keskustelin asiasta kerran itsensä Glorfindelin kanssa. Luulen hänen olevan oikeassa. Ruhtinas Glorfindelin mielestä olemme liian passiivisia. Voitamme taistelut, mutta ne ovat puolustustaisteluita. Olemme passiivisessa puolustuksessa emmekä käytä voittojamme hyväksemme iskeäksemme vihollisen tukialueelle. Sen vuoksi he saavat aikaa toipua ja koska he lisääntyvät paljon nopeammin kuin me, menetämme loppujenlopuksi suhteellisesti enemmän voimastamme kuin he, vaikka voitammekin taistelun. Näin me kokoajan heikennymme ja vihollinen vahvistuu, etenkin kun taistelut käydään omallan maallamme”. Sir Athir katsoi yllättyneenä Weldeniin, joka ei ollut tunnettu pitkien puheiden pitäjänä. Nyt hän kuitenkin puhui vapaasti ja innokkaasti. Se oli Athirista hivenen outoa. Ennen retkeään Mithlondiin oli Welden ollut synkkä ja masentunut, kuin hän olisi kantanut koko maailman taakkaa harteillaan. Nyt jotakin oli muuttunut. Salohaltia vapautunut ja iloisempi. Oliko Mithlondissa tapahtunut jotakin?

”Niin, meidän pitäisi olla aktiivisempia. Mutta liitot ovat hajallaan eikä haltioiden enemmistö halua enää osaa sodissa jotka hyödyttävät vain ihmisiä”, totesi Athir. Welden nyökkäsi ja mietti Guilinia ja Erenduria, ennen niin loistavia sotapäälliköitä joita nykyään ei mikään tuntunut kiinnostavan. ”Pelkään että niin tulee käymään nytkin. Olemme voittaneet taistelun. Luulen että nappaamme Angmarin pakenevat joukot ja voitamme koko sodan, mutta se on vain yksi sota monien joukossa. Eriador on nyt raunioina. Jos muualla tapahtuu jotakin, emme voi auttaa. Joku pelaa suurta peliä ja uhrasi juuri narrinsa napatakseen meidän tornimme. Niin kauan kuin länsi ei toimi yhdessä, emme mahda mitään”. ”Minulla on setä, joka aina sanoi samaa”, totesi noviisi Maitren hiljaisella äänellä. ”Hänen mielestään meidän pitäisi säilyttää vanhat liitot ja velvoitteet”. Welden naurahti ystävällisesti. ”Maitren, me kaikki tiedämme kuka setäsi on. Aliruhtinas Narcesta ei ole vielä unohdettu Eriadorissa, vaikka hän on ollut jo pitkään meren tuolla puolen. Suuri osa meistä ritareista on hänen entisiä sotilaitaan Eriadorin Armeijasta. Epäilemättä hän on aivan oikeassa, sillä ruhtinas Narces oli viisas ja kauaksi näkevä ajattelija”.

”Näen ratsastajia”, huudahti Athir ja osoitti rinnettä alas. Welden vilkaisi siihen suuntaan ja näki kahden ratsumiehen lähestyvän. ”Glorfalc ja Duall”, hän totesi. ”Kohta taitaa olla toiminnan aika”. ”Todellakin”, sanoi Athir. ”Valmistautukaa, nuoret noviisit”, hän sanoi Algolille ja Maitrenille. ”Luulen että pian otamme yhteen Angmarin ratsuväen kanssa”. Welden vilkaisi noviiseihin. Algol näytti rauhalliselta, mutta Maitren hivenen kalpealta. ”Pysykää vain poissa pahimmasta rytinästä ja mahdollisimman lähellä parejanne”, hän sanoi heille rauhoittavasti. ”Tästä tulee nimittäin raju yhteenotto”, hän lisäsi tuntien nyt vastuuta nuoremmista haltioista, jotka olivat hänen ryhmänsä mukana.

Welden huomasi ratsastajien lähestyvän ja lähti kävelemään kohti komentopaikkaa kuullakseen mitä tapahtui. Maitren kuitenkin seurasi häntä. ”Sir Welden”, hän kysyi varovasti. Welden pysähtyi, sillä hän muisti oman epävarmuutensa ennen Dagorladin taistelua, kun ruhtinas Ecthelwion oli häntä rauhoitellut. ”Ettekö te pelkää”, kysyi Maitren. ”Hieman”, vastasi Welden. ”Mutta se pelko on jossakin kaukana pinnan alla. Sillä minun ei tarvitse pelätä. Tiedän pärjääväni, niin etten jätä ketään pulaan. Minä en pelkää pahaa. Ei, mutta sitä pelkään, että joku muu kuolisi minun kyvyttömyyteni vuoksi. Olen kuitenkin ollut niin monta kertaa mukana taistelussa, että tiedän mitä teen”. Maitren oli hetken hiljaa ennen kuin jatkoi. ”Minä pelkään sitä että petän odotukset. Pelkään että häpäisen suuren nimen”. Welden pudisti päätään. ”Sitä älä pelkää, noviisi Maitren. Tänään sinulla ei ole mitään todistettavaa tai petettävää. Menet taisteluun, autat pariasi parhaan kykysi mukaan, pidät itsesi hengissä ja tulet taistelusta takaisin kokeneempana. Kukaan ei odota tai vaadit sinun tekevän mitään muuta. Kun olet selvinnyt riittävän monesta taistelusta, jonakin päivänä huomaat tietäväsi että pärjäät. Silloin olet ritari. Sen jälkeen kaikki katsovat sinuun ja odottavat että hoidat oman osuutesi, ja jos mainetta haluat niin sinun odotetaan tekevän sankaritekoja. Ei hetkeäkään ennen sitä. Ja tiedä tämä! Monet ritarit eivät lämpene helposti etenkään ylhäissyntyisille noviiseille. Mutta koskaan he eivät ole epäreiluja. Jos pärjäät ritarina hyvin, jäävät kaikki ennakkoluulot taakse ja sinä tulet olemaan kaikkien ystävä elämäsi loppuun asti. Mutta tänään älä ole siitä huolissasi, vaan tee tehtäväsi eli käy taistelussa ja tule pois hengissä”. Maitren nyökkäsi ja näytti helpottuneelta. ”Kiitos, sir Welden. Luulen että ymmärrän mitä sanot. Ja se poistaa suuren taakan sydämeltäni. Kiitoksia viisaista sanoistasi”. Welden kopautti nuorempaa haltiaa ystävällisesti olalle ja lähti jatkamaan matkaansa. Hän oli varma että Maitren pärjäisi hyvin.

Welden lähestyi Glorfindelin ympärille kerääntynyttä joukkoa, joka kuunteli juuri mitä Glorfalc ja Duall kertoivat. Hän kuuli selvästi että vihollinen oli lähestymässä. Jännitys pyrki ottamaan Weldenin valtaansa, mutta hän pakotti sen vetäytymään. Oli aika taistella! Oli aika olla rauhallinen ja tyyni! Hän kääntyi ja lähti hakemaan hevostaan, samalla kun Talwe ja Lawhir alkoivat karjua käskyjä ratsumiehille. Welden kiiruhti toveriensa ohi. ”Hakekaa hevosenne, teemme väijytyksen”, hän huudahti heille. Weldenin hevonen tervehti häntä näyttämällä hampaitaan. ”Sinä kuolet jos hyökkäät tuon hevosen kanssa”, sanoi sir Athir vakavana. ”Sillä ei ole pienintäkään kiinnostusta säilyttää nahkaasi ehjänä. Pikemminkin päinvastoin”. Welden nyökkäsi. Päättäväisesti hän tarttui hevosen suitsista ja lähti ylös rinnettä. Mutta Delemir ei ollut enää komentopaikalla. Glorfindel seisoi siellä yhä katsellen alas laaksoon. Hänen ilmeensä oli tutkimaton mutta käsi puristi miekan kahvaa. Pitkät kultaiset hiukset liehuivat tuulessa. Welden tajusi että Glorfindelin ajatukset olivat jossakin kaukana, etsimässä vihollista ja voimaa kukistaa tämä. Ruhtinas Ithilbor seisoi hieman taaempana ja näytti levottomalta. Welden hymyili itsekseen, sillä hän tajusi heti että Ithilbor ei ymmärtänyt miksi Glorfindel seisoi paikoillaan hiljaa ja liikkumattomana. Huolimatta kaikesta hienostelustaan ei Ithilbor oikeasti ymmärtänyt Glorfindelia lainkaan.

”Herrani Ithilbor”, huudahti Welden kiinnittäen tämän huomion itseensä. ”Minä kuolen, jos rynnäköin tämän hevosen kanssa. Se haluaa päästä minusta eroon”, aloitti Welden. ”Mitä jos ottaisin pari jousimiestä ja jäisin sen sijaan tänne ylös antamaan tukea muille”? Kuin Weldenin sanat vahvistaakseen hänen hevosensa nousi takajaloilleen ja hirnui vihaisesti. Ithilbor epäröi hetken, kuin ei olisi tiennyt miten suhtautua ajatukseen Weldenin kuolemasta. Sitten hän nyökkäsi. ”Hyvä idea, sir Welden”, Ithilbor huudahti katsellen pitkään hevosta, joka näytti tulleen hulluksi. ”Ota kolme ritaria ja etsi paras paikka josta tukea hyökkäystä”. Sitten Ithilbor kääntyi katsomaan suoraan Weldeniin, ja nuorempi haltia näki tämän katseessa epäilystä. Samaa epäilystä jota siinä oli ollut aina, siitä hetkestä asti kun he olivat ensi kertaa tavanneet Dagorladilla. Welden ei ollut ikinä ymmärtänyt mitä Ithilborilla oli häntä vastaan. ”Welden, ei sinun tarvitse kysyä lupaa joka asiaan. Vain Eru tietää miksi, mutta olet Vanhempi ritari nyt. Se vaatii jo omaa aloitekykyä ja johtamistaitoa. Et voi enää vaivata parempiasi joka asialla”. Welden nyökkäsi. Hän harkitsi huomauttaa, että Ithilbor olisi myös suuttunut hänelle jos hän EI olisi kysynyt lupaa, mutta päätti sitten jättää asian silleen. Hän kääntyi ja poistui paikalta.

”Olet liian ankara hänelle, vanha ystäväni”, sanoi Glorfindel ja ilmeikkyys palasi hänen kasvoilleen. ”Jos saan sanoa suoraan”, vastasi Ithilbor, ”oli virhe tehdä hänestä Vanhempi ritari. Häneltä puuttuu kovuutta ja kaikki se johtamiskyky jota vanhemmalta ritarilta vaaditaan. Welden on enemmänkin seuraaja kuin johtaja”. Glorfindel pudisti päätään ja katseli rinnettä alas loikkivaa Weldeniä. ”En ole samaa mieltä. Häneltä puuttuu ehkä johtamiskykyä, mutta ei kovuutta. Ja jos kohta Welden ei halua tai odota muiden seuraavan häntä, he tekevät niin kuitenkin. Etkö nähnyt aiemmin miten nuoret ritarit kerääntyivät hänen ympärilleen. Welden ei seuraa ketään sokeasti käskyjä totellen. Hän on oman itsensä herra. Enempää ei johtajalta tule vaatia. Silloin kun Ecthelwion värväsi hänet minäkin epäilin. Mutta viime vuosina olen alkanut nähdä hänessä sen mitä Ecthelwion näki. Ja viimein näen vieläkin pidemmälle. Sinä et ole ikinä uskonut häneen, mutta minä uskon. Sir Weldenillä on vielä osansa tässä näytelmässä ja se tulee olemaan tärkeä”. Ithilbor nyökkäsi mutta hänen ilmeensä oli epäuskoinen. Glorfindel huokaisi. Miten hän voisi koskaan selittää Ithilborille mitä oli nähnyt. Kaukana tulevaisuudessa hän seisoisi hirvittävää vihollista vastassa vailla toivoa voitosta. Vain yhden ritarin hän oli nähnyt rinnallaan tuossa viimeisessä epätoivoisessa taistelussa. Ja tuolla ritarilla oli sir Weldenin kasvot.

VÄIJYTYS ERIADORILAISEEN TAPAAN

Welden kiiruhti valmistautuvien ritarien luokse. ”Sir Athir, tulkaa mukaani”, hän huudahti ja näki sitten sir Bendarin. ”Sir Bendar, ottakaa noviisinne mukaan ja seuratkaa minua”. Athir kiiruhti hevostaan vetäen Weldenin rinnalle. ”Emmekö menekään pääjoukon kanssa”? Welden pudisti päätään. ”Jäädään tänne ylös ampumaan tukea jousilla. Noviisi Maitren, miten on jousiammuntasi laita”? Maitren katsoi yllättyneenä Weldeniin. ”Osun kyllä mihin tähtään, jos saan rauhassa keskittyä, herra”, hän vastasi. ”Se riittää kyllä”, totesi Welden. ”Seuratkaa minua. Etsitään paras paikka mistä ampua. Maitren, vie sinä hevoset tuonne rinteen taakse piiloon”.

Nopeasti Weldenin tottuneet silmät löysivät hyvän paikan. Rinteessä kohosi hieman ympäristöään korkeammalle kumpare, joka oli eteen ja sivuille jyrkkärinteinen. Laella oli suuria kiviä joiden takaa heitä ei huomattaisi ennen hyökkäystä. Welden vilkaisi tovereitaan. Hän tiesi Athirin hyväksi jousiampujaksi, eikä Bendarkaan ollut huono. Nuoren Maitrenin kyvyillä ei ollut väliä, kunhan tämä selviäisi hengissä ensimmäisestä taistelustaan. Welden harppoi kumpareen laelle ja totesi paikan lähes täydelliseksi. ”Tähän me jäämme”, hän totesi lyhyesti. ”Hyvä paikka todellakin”, vastasi Athir. Bendar oli oma vaitonainen itsensä. Hän vain murahti jotakin ja alkoi etsiä hyvää paikkaa mistä ampua. ”Sir Welden, mitä tapahtuu”, kysyi nuori Maitren, joka ehti jo takaisin vietyään hevoset näkösuojaan. ”Teemme väijytyksen”, vastasi Welden tarkkaillen maastoa edessään. ”Ratsumiehet jakautuvat kahdeksi joukoksi. Toinen menee tuonne vastapäiseen rinteeseen ja sitten kumpikin osasto hyökkää yhtäaikaa. vihollisen marssiessa alhaalla laaksossa. Me ammumme tukea jousillamme täältä ylhäältä”. Welden hymyili. Paikka oli väijytykseen lähes täydellinen. ”Näin me kohtelemme kutsumattomia vieraita täälläpäin”, hän totesi tyytyväisenä. ”Väijytys Eriadorilaiseen tapaan. Älä ikinä unohda sitä, nuori Maitren”!

Welden näki miten puolet ratsumiehistä saavutti juuri laakson pohjan ja lähti nousemaan vastapäistä rinnettä. Ruhtinas Erestor johti heitä. Ritareiden kova ydinjoukko oli Erestorin kanssa Delemirin ja Talwen johdolla. Welden saatoi nähdä heidän keihäidensä kärkien välkkyvän auringossa. Toinen osasto vetäytyi nopeasti näkösuojaan harjanteen laen taakse, samalla puolella laaksoa kuin Weldenkin. Sotureista pääosa oli Imladrisin haltioita, mutta joitakin ritareita oli mukana joukossa. Sir Enlion Lawhir ja sir Suillion johtivat heitä. Lawhirin pitkä varma hahmo kierteli siellä täällä rauhoittelemassa mieliä ja pitämässä joukot järjestyksessä. Suilllion näytti olevan Glorfindelin kanssa. Welden ei nähnyt Ithilboria ja etsi tätä hetkenaikaa. Sitten hän huomasi vanhan harmaahaltian Erestorin vierellä jakamassa neuvoja. Welden hymyili muistaen Ithilborin innon jakaa neuvojaan ja suuttumuksen jos niitä ei kuunneltu. Sir Athir oli etsinyt Maitrenille hyvän ampumapaikan ja palasi nyt Weldenin luokse. ”Tiedätkö kuinka pitkään tässä menee”, hän kysyi vanhemmalta ritarilta. ”Tunti tai kaksi”, vastasi Welden. ”Riippuu siitä kuinka kova kiire heillä on paeta gondorilaisia. Toivotaan vain että takaa-ajajat ovat lähellä, muuten voimme joutua pahaan pulaan”. Athir nyökkäsi. ”Pulasta toiseen tässä on mentykin viime aikoina”, hän totesi ja hymyili. ”Nyt maksetaan hieman kalavelkoja takaisin”, vastasi Welden.

Aika kului hitaasti, niin kuin aina jotakin päättäväisesti odottavilla. Ruhtinas Erestorin osasto oli kadonnut vastapäisen rinteen taakse. Welden saattoi nähdä vain Talwen suojautuneena harjanteen laella, valmiina antamaan hyökkäysmerkin. Salohaltia nojasi kiveen ja tarkkaili levollisena laaksoa edessään. Jousi oli hänen kädessään ja nuoli iskettynä pystyyn maahan. Ilme oli täysin tutkimaton. Myös sir Athir näytti rauhalliselta hänen vieressään. He juttelivat vaimeilla äänillä ja aika kului.

”Valtiatar Ellath olisi halunnut jomman kumman meistä kouluttamaan poikaansa”, tuumi Welden katsoen toisella puolella laaksoa piileskelevään Talween. Athir loi toveriinsa yllättyneen katseen. ”Ajattelin aina, että se olisi ollut sinulle oikea tehtävä”, hän totesi. ”Miksi et ryhtynyt siihen”? Vanha katkera ilme palasi hetkeksi Weldenin kasvoille. ”Ellath puhui asiasta Talwelle, joka ei koskaan kysynyt minua. Luulin, että valtiatar ei halunnut minua siihen tehtävään. Tai mihinkään tehtävään. No, se on mennyttä nyt. Ajattelin vain, että halusit varmaan tietää hänen ajatelleen myös sinua”. Athir nyökkäsi. ”Todellakin”, hän vastasi. ”Mutta en usko, että ikinä koulutan ketään. Liian paljon vastuuta”. Welden hymyili. ”Ole huoletta. Jos et itse löydä noviisia jonka haluaisit kouluttaa, minä kyllä etsin sinulle sellaisen, kun oikea hetki koittaa. Sir Einionin oppeja täytyy siirtää eteenpäin”.

Welden vaikeni, sillä hänen tarkat korvansa erottivat askeleita takaa. Hän kääntyi katsomaan. Sir Lawhir käveli kumarassa heitä kohti. Hän laskeutui alas polvensa varaan Weldenin ja Athirin viereen. ”Tervehdys herrat ritarit”, hän totesi iloisesti. Welden hymyili tietäen Lawhirin odottavan innolla tulevaa taistelua. Hän oli aina sitä iloisempi mitä lähempänä oli kunnon yhteenottoa. ”Tervehdys sir Lawhir”, vastasi Welden ja katsoi vanhempaa ritaria. Legenda suuremman legendan varjossa. Welden oli itse nähnyt Lawhirin isän, Pyhän piirin ritari Enlianin kaatuvan tuona kohtalokkaana päivänä kun Haldimir ”kauniin” armeijat olivat marssineet Dagorladille. Tuona päivänä sir Enlian oli tehnyt unohtumattomia tekoja ja kaatunut sitten sankarina itsensä nazgulien herran kanssa taistellessaan, kun kaksi tämän kaartin ritaria oli hyökännyt herransa avuksi. Enlian oli surmannut heidät molemmat mutta ei ollut enää ehtinyt torjumaan nazgulien herran iskua. Welden oli nähnyt sen kaiken kaukaa, seistessään Erestorin rinnalla. Se oli päivä jota hän ei kykenisi ikinä unohtamaan.

Lawhir käänsi katseensa Athiriin ja rypisti otsaansa. ”Kuka on antanut sinulle luvan pukeutua punaiseen”, hän murahti tyytymättömänä. ”Minä annoin”, vastasi Welden tyynesti. Lawhir ei mahtanut asialle mitään ja he kumpikin tiesivät sen. ”Athirin kaapu meni pilalle taistelussa. Löysimme tuon punaisen tilalle. Hänellä ei ole muuta”! Lawhirin täytyi olla ainoa haltia koko armeijassa joka ei tiennyt jo tuota tarinaa! Hetken Vanhempi ritari oli hiljaa, kuin etsien mielessään syytä arvostella Weldeniä tai Athiria. Mutta sellaista syytä ei ollut. Jos Welden oli antanut Athirille luvan pitää punaista kaapua, se oli hänen asiansa, eikä Lawhirin!

”Näkyykö mitään”, kysyi vanhempi ritari kääntäen huomion muualle. ”Ei merkkiäkään sotajoukosta vielä”, vastasi Welden. ”Mutta odotellaan rauhassa. Sir Delfin ei usein erehdy”. ”Se pitää paikkansa”, vastasi Lawhir. ”Delfin ja Gilfin eivät ole vielä palanneet. Kun he tulevat, jos vihollisarmeija on heidän perässään, komenna heidät Erestorin osaston luokse”. ”Ymmärrän”, vastasi Welden ja huomasi Lawhirin katselevan Maitrenia. ”Pärjääkö hän”, tämä kysyi. ”Uskon niin”, vastasi Welden. ”Hän on reipas nuori soturi, kunhan vain pääsee tositoimiin. Tämä odottelu hermostuttaa monia kokeneempiakin”. Lawhir nyökkäsi. ”Luulen että heitä saattaa olla jopa kaksi kertaa enemmän kuin meitä”, totesi hän sitten. Athir hätkähti. ”Se saattaa olla liian paljon, herra. Meillä on monia kokemattomia sotureita mukana”. ”Tiedän”, vastasi Lawhir lyhyesti. ”Mutta jos heitä on niin paljon, saattava he onnistua lähettämään osaston kiertämään selustaamme. Pitäkää silmänne auki ja varoittakaa jos niin käy. Ja tehkää jotakin asian korjaamiseksi”. ”Asia selvä”, vastasi Welden. Tehkää jotakin asian korjaamiseksi oli niin Lawhirmaista, hän hymyili itsekseen. Lawhir loikki jo takaisin kohti mäen harjaa. Athir ajatteli aivan samaa. ”Tehkää jotakin asian korjaamiseksi”, hän nauroi ääneen. Welden kopautti häntä olalle. ”Onhan meitä peräti neljä”, hän totesi. ”Varmasti voimme tehdä vaikka mitä. Mutta Lawhir on oikeassa. Pidetään silmämme auki”. Athir nyökkäsi ja muuttui samassa vakavaksi.

”Ratsastajia”, huudahti Athir keskeyttäen keskustelun. Welden käänsi katseensa alas laaksoon. Kaksi ratsumiestä lähestyi laaksonpohjaa myöten. Welden käänsi katseensa kauemmaksi ja näki pienen pölypilven seuraavan noin puolentunnin matkan päässä. Hän nousi seisomaan ja näytti merkein Delfinille ja Gilfinille että heidän tuli ratsastaa ylös vastapäistä rinnettä. Nämä kääntyivät heti ja kohtasivat pian Talwen. Sitten kaksikko katosi harjanteen laen taakse. Welden hypähti pystyyn ja käveli nopeasti Maitrenin ja Bendarin luokse. ”Noin puolentunnin kuluttua se alkaa”, hän totesi lyhyesti. ”Pitäkää silmällä mahdollisia sivustan kiertäjiä. Lawhir sanoi että ne ovat meidän vastuullamme”. Kumpikin haltia nyökkäsi, joten Welden kääntyi Maitrenin puoleen. ”Muista mitä on opetettu. Säästä nuolia ja ammu vain varmoja maaleja vaikka se vaatisi pitkää tähtäämistä. Älä yritä päästä samaan tahtiin kuin Bendar, vaan ammu omaan tahtiisi. Jos on ongelmia, niin huuda minulle”. Sitten Welden jo kiiruhti takaisin omalle paikalleen.

Viimein pitkä odotus oli ohi. Ensimmäiset ratsumiehet ilmestyivät näkyviin. Angmarin ratsuväen mustiin univormuihin pukeutuneita miehiä oli parikymmentä ja he etenivät nopeasti ravia. Sitten alkoi esiin puskea satoja ratsumiehiä samoissa univormuissa. Vain noin puolella oli keihäänsä tallella. Welden katsoi joukkoa ällistyneenä. ”Athir, näetkö mitä minä näen”, hän kuiskasi. ”Kyllä”, tämä vastasi. ”Etujoukossa on vain 20 miestä ja he ovat vain 100 metriä edellä pääjoukkoa. Herrat pistivät juuri päänsä ansaan oikein kunnolla”. Welden hymyili sillä se piti paikkansa. Etujoukon olisi pitänyt olla paljon vahvempi ja huomattavasti kauempana pääjoukosta ollakseen vaivaksi väijytykselle. Etujoukon miehet eivät edes näyttäneet tutkivan jälkiä reitin varrella. Welden tunnisti heti tilanteen. Angmarin ratsuväki pakeni päätäpahkaa huonosti järjestäytyneenä. Mutta heitä oli ainakin 1500. Se oli hurja ylivoima. Weldenin tarkat silmät tähyilivät taivaanrantaan etsien merkkejä takaa-ajajista, mutta mitään ei näkynyt. Pakottaen itsensä rauhalliseksi Welden kohotti jousensa ja kiinnitti katseensa vihollisen pääjoukkoon. Pääjoukon ensimmäisenä oli suhteellisen hyvin järjestäytynyt osasto ja sen perässä Angmarin noitakuninkaan viiri ja Angmarin valtakunnan viiri, musta sudenpää punaisella kankaalla. Viirien perässä ratsasti suurella mustalla hevosella pitkä mustaan univormuun pukeutunut hahmo jonka otsaa kiersi kultainen otsapanta. Mies oli Pohjoisenruhtinas Darchas. Hänen edessään oli liikaa joukkoja, joten Weldenillä ei ollut mahdollisuuksia pistää miekanmestarin veriselle uralle päätepistettä. Hän tunsi suurta halua paljastaa miekkansa. Kun väijytys laukeaisi voisi hän juosta alas laaksoon ja hyökätä Darchasin kimppuun. Hän voisi vihdoin saada kostonsa Einionin, Agamorin ja Derhalin puolesta. Hän voisi lähteä tämän perään juuri nyt!

Mutta hänen ei tarvinnut. Ellath oli sanonut niin! Ei valtiattaren vuoksi! Sydämessään Welden tunsi tuolla hetkellä, että kosto ei tuntuisi niin makealta kuin hän luuli. Se vain katkeroittaisi häntä ja tuhoaisi jotakin kallisarvoista hänen sisällään. Ei, hän ei lähtisi Darchasin perään! Sen sijaan hän tekisi velvollisuutensa.

Ääneti Welden kohotti jousensa ja tähtäsi ratsuväen kärjessä ratsastavaa upseeria. Hän näki syrjäsilmällä myös Athirin jousen kohoavan. Hetken jännitys sai hänessä melkein ylivallan. Sitten hän oli jälleen Eregionin Welden ja odotti rauhallisena tappamisen alkamista. Tämän hän osasi! Jossain kaukana Talwe loikkasi hevosensa selkään ja antoi merkin. Kavioiden kopina täytti ilman kun haltiat vyöryivät viimein eteenpäin. Kummankin harjanteen joukot pysähtyivät harjanteen laella hetkeksi. Kultaisen kukan ritarit olivat etummaisessa rivissä ja jännittivät jousensa. Sitten jouset helähtelivät ja nuolisade iskeytyi alas laaksossa tungeksiviin ratsumiehiin. Siinä vaiheessa Welden sovitti jo toista nuolta jänteelle ja etsi uutta maalia. Jousi pysähtyi seuraavan ratsusotilaan kohdalle ja samassa nuoli lensi jo ilman halki iskeytyen vuorenvarmasti maaliinsa. Ennen kuin yksikään vihollinen ehti reagoida olivat ritarien jouset jo viineissään ja keihäät ja miekat paljastettuina. Glorfindel ja Erestor kohottivat peitsensä ja osoittivat niillä vihollista. Hurjasti huutaen haltiat syöksyivät alas rinnettä. ”Jousimiehiä vasemmalla”, huusi Athir ja Welden käänsi katseensa sinne. ”Kaadetaan ne”, hän huusi. Weldenin oma jousi laului samantien ja yksi jousimies kaatui. Athirin ja Beldarin jouset vastasivat ja kaksi jousimiestä lisää kaatui. Kului hetki ja sitten Maitrenin jousi helähti yhtäaikaa Weldenin jousen kanssa ja kaksi jousimiestä lisää kaatui. ”Hyvä Maitren, hieno laukaus”, huusi Athir innostuneena. Welden näki syrjäsilmällä yhden etujoukon miehistä kääntäneen nopeasti ratsunsa ja vetävän esiin suurta jousta. Hän pudotti jousimiehen nopealla heittolaukauksella.

Vihollinen yritti reagoida. Mutta ennen kuin he ehtivät tehdä mitään olivat haltiat heidän kimpussaan. Kumpikin rivistö muodosti kiilan ja hyökkäsi alas rinnettä. Kiilojen kärjessä olivat Glorfindel, Erestor ja Talwe. Heidän peitsiensä kärjet osoittivat suoraan kohti paikkaa jossa Darchas oli. Kiilat kohtaisivat siellä. Niiden etenemisvoima oli vastustamaton. Vihollisen ratsumiehet alkoivat hajaantua jo ennenkuin haltiat iskivät heidän rivistönsä keskelle. Sitten Talwe ja Glorfindel pirstoivat ja valmiiksi hajoamassa olevan rivistön. ”ERIADOR, ERIADOR” huuto kajahti viimein ilmoille sadoista suista. Welden näki Talwen hurjan hahmon raivaavan tietään eteenpäin ja viholliset kaikkosivat hänen tieltään. Erestor oli hänen rinnallaan kevyessä haarniskassa ja taistelu hurjasti. Delemiriä ei näkynyt heti, mutta sitten Welden huomasi hänen jalkautuneen heti kun sai siihen tilaisuuden. Päämies vihasi ratsastamista lähes yhtä paljon kuin Welden itse. Rytinä ja meteli oli valtava kun haltiat raivasivat tietään eteenpäin. Yllätysetu ja liikkeen voima oli heidän puolellaan ja kiilat etenivät hyvää vauhtia. Samalla sir Delfin johti noin 50 soturin joukon suoraan vihollisen etujoukon kimppuun. Näistä tehtiin nopeasti selvää ja sitten Delfin kaarsi joukkonsa kärjessä vihollisen pääjoukon kimppuun edestäpäin, samalla kun kiilat iskivät sivuilta. Welden seurasi katseellaan henkeään pidätellen näitä ritareita, hänen ritareitaan! Hetken hän katui päätöstään jäädä ylös rinteeseen. Hänen paikkansa oli ritariensa kanssa tuolla alhaalla! Mutta sir Delfin johti heitä hyvin. He pärjäisivät kyllä.

Glorfindel syöksyi eteenpäin etsien katseellaan Darchasia. Tätä ei näkynyt missään. Suurikokoinen viholliskapteeni ratsasti miekka koholla häntä kohti, mutta Glorfindel iski peitsensä tämän läpi. Se juuttui kiinni ja ruhtinas irroitti otteensa ja paljasti miekkansa. Samassa sir Suillion kannusti hevostaan hänen ohitseen iskien hurjasti miekallaan oikealle ja vasemmalle. Noviisi Algol seurasi johtajaansa kuin varjo. Suillion hyökkäsi suoraan kohti Sudenpää-viiriä. Sitä suojeli kaksi Angmarin kaartilaista. Algol iski toisen kimppuun ja joutui vaikeuksiin, mutta Suillion ei välittänyt vaan kaatoi taitavasti miekkaillen oman vastustajansa ja syöksyi viiriä kantavan sotilaan kimppuun. Tämä kaatui taitavasta iskusta ja sir Suillion riisti viirin itselleen ja kohotti sen ilmaan. Samalla kaartilainen iski hurjan iskun miekallaan ja sen voima pudotti Algolin hevosensa selästä. Enlion Lawhir hyppäytti oman hevosensa viime hetkellä yli maassa makaavan Algolin ja syöksyi Suillionin tueksi. Nuori haltia ponnisteli pystyyn mutta samassa kaartilainen huitaisi miekallaan häntä kohti. Algol sukelsi takaisin maahan ja onnistui hiuksen hienosti välttämään iskun. Silloin sir Afantur ilmestyi oikealta ja iski hurjan iskun kirveellään. Kaartilainen putosi kuolleena hevosen selästä. Sitten Afantur jo kannusti hevostaan eteenpäin. Algol ponnisteli pystyyn pyörällä päästään. ”Sir Suillion, missä on noviisinne”, huusi Glorfindel katsoen tiukasti ritaria, joka yhä heilutti voitonriemuisena vihollisen viiriä. Suillion pelästyi ja etsi katseellaan Algolia. ”Olette yhden velkaa sir Afanturille”, huudahti Glorfindel ja jatkoi hyökkäystä. Suillion nyökkäsi ja ratsasti nopeasti takaisin Algolin luokse ja laskeutui satulasta. ”Ratsaille, nuori herra. Minä jatkan jalkaisin”, huudahti Suillion antaen ohjat Algolille ja lähti sitten juoksemaan eteenpäin kohti kiivainta taistoa lyötyään viirin maahan pystyyn.

Sir Talwe tunkeutui oikealta kohti keskustaa iskien vihollisen toisensa jälkeen kuoliaaksi. Hänen peitsenkäyttönsä oli loistavaa. Mutta sitten peitsi murtui ja hän paljasti miekkansa. Samassa viimeinen vihollinen edestä kaatui Erestorin miekkaan ja he tunkeutuivat Glorfindelin vierelle. Vihollisen kärki oli nyt eristetty ja tuhon oma, sillä Delfinin osasto hakkasi sitä maahan kiihtyvällä vauhdilla eikä paniikkiin joutuneilla ratsumielillä ollut yhtään pakopaikkaa. Delemir johti joitakin jalkautuneita haltioita heidän kimppuunsa oikealta. Periaatteessa voiton olisi pitänyt olla haltioiden. Väijytys oli onnistunut täydellisesti ja vihollinen lyöty pois tasapainosta ja sen muodostelma isketty hajalle. Mutta Angmarin joukkojen komentaja oli Darchas ”pimeänhaltia”, Taistelukenttien valtias. Surkeat takaiskut eivät olleet poistaneet hänen rohkeuttaan tai analyyttista mieltään. Yhdellä silmäyksellä Darchas näki että hänellä oli yhä suuri ylivoima. Epäinhimillisin ponnistuksin kenraali kokosi pakenevat joukkonsa ja komensi eteenpäin ne jotka eivät olleet vielä taisteluun ehtineet. Hän alkoi vyöryttää ylivoimaista joukkoaan haltioita kohti. Näiden kiilat olivat yhtyneet ja ponnistelivat eteenpäin laakson suuntaisesti. Darchaksen yllyttämä vastahyökkäys vyöryi heitä vastaan ja kaksi voimaa iski yhteen.

KAKSINTAISTELU LAAKSOSSA

Taistelu kiihtyi kohti huippuaan. Glorfindelin joukolla kiilan kärki piti puolensa ja vihollisia kaatui kuin heinää. Oikea sivusta alkoi kuitenkin antaa periksi ja lähti lopulta ylivoiman edessä vetäytymään. Sen nähdessään Glorfindel alkoi vetää takaisin myös keskustaa. Askel askeleelta taistellen he vetäytyivät. ”Talwe, vakauta oikea sivusta”, huusi Glorfindel kyeten kiivaassa lähitaistelussakin seuraamaan yleistilannetta. Talwe käänsi hevosensa ja syöksyi oikealle, kooten horjuvat haltiat. Tilanne ei ollut vielä epätoivoinen, mutta vakava se oli. Sen vaistosi myös Darchas ”pimeänhaltia” ja kannusti hevostaan eteenpäin.

Welden näki mustaunivormuisen Pohjoistenmaiden ruhtinaan hyökkäävän eteenpäin parhaiden sotilaidensa kanssa. He iskivät yhteen haltioiden vasemman sivustan kanssa, jota Suillion hurjasti taistellen piti koossa. Hänen ponnistelunsa eivät riittäneet. Darchas miehineen pääsi läpi mutta juuri paikalle kiiruhtavat sir Delfinin ratsumiehet pysäyttivät heidän läpimurtonsa ja ryhtyivät kiivaaseen lähitaisteluun. Sir Daklenin hevonen surmattiin hänen altaan. Tarttuen keihääseensä nuori ritari nousi seisomaan. Hän näki kultaista otsapantaa kantavan suurikokoisen vihollisen syöksyvän läpi Delfinin sotureiden. Kaksi haltiaa kaatui vihollisen iskuihin ja Elrondin ritareihin kuulunut mies sai vaarallisen iskun vatsaansa. Sir Daklen tiesi heti kuka vihollinen oli. Hän tarttui hammasta purren keihääseensä ja lähti juoksemaan tätä kohden.

Darchas väisti kaksi eteenpäin kohti taistelulinjaa työntyvää ritaria ja etsi katseellaan paikkaa jossa voisi tehdä eniten vahinkoa. Sitten hän näki sir Suillionin selkä häneen päin pitämässä linjaa koossa. Darchas kannusti hevostaan eteenpäin. Daklen saattoi nähdä tämän kasvoilla vääristyneen julman ilmeen. Hän loikkasi eteenpäin ja iski keihäänsä hevosen jalkojen väliin. Hevonen kaatui maahan ja ratsastaja lensi kaaressa maahan. Daklen kohotti keihäänsä ja hyökkäsi kohti maassa makaavaa vastustajaa. Daklen iski keihäällään mutta viime hetkellä mustapukuinen hahmo kierähti syrjään. Pala mustaa kangasta jäi keihään kärkeen. Daklen iski uudelleen raivoisan heilahduslyönnin, mutta Darchas kierähti uudelleen syrjään. Daklen loikkasi perään ja iski kolmannen kerran kohti vastustajaansa tavoitellen tämän vatsaa. Darchas oli kuitenkin saavuttanut tasapainon ja torjui iskun miekallaan. Daklen heilautti keihästään uudelleen kuvitellen olevansa yhä hyökkäämässä. Darchas iski keihään keskeltä poikki taidokkaalla lyönnillä. Daklen otti nopeasti kaksi askelta taaksepäin ja paljasti miekkansa, mutta samassa Darchasin salamannopea hyökkäys suuntautui häntä vastaan. Daklen miekkaili epätoivoisesti torjuen iskuja, mutta viimein yksi osui hänen käteensä ja miekka putosi ritarin kädestä. Daklenin vasen käsi tarttui tikariin mutta ei ehtinyt paljastaa sitä, kun seuraava viuhuva isku suuntautui jo ritarin vatsaa kohti. Hän ehti juuri kääntyä sivuttain ja miekka osui Daklenia kylkeen heittäen hänet nurin.

Enlion Lawhir näki Daklenin kaatuvan Miekanmestarin iskusta ja huusi raivoissaan. Hän kohotti oman miekkansa ja otti pari askelta kohti Daklenin vieressä seisovaa Darchasia. ”Seis, sir Lawhir. Tämä on minun taisteluni”, sanoi ääni Lawhirin takana. Hän kääntyi ja näki sir Delemirin, Kultaisen kukan päämiehen, kävelevän rinnalleen. Delemirin kasvoilla helmeili hiki ja hänen silmänsä säihkyivät pahaenteisestä valoa, joka ei sietänyt vastaväitteitä. ”Menkää ja voittakaa taistelu, herra ritari. Minä huolehdin pimeänhaltiasta”. Lawhir nyökkäsi, kumarsi ja kiiruhti takaisin kohti taistelulinjaa.

Ottaen muutaman juoksuaskeleen Delemir kiiruhti kohti Darchasia, joka samassa kohotti katseensa kaatuneesta Daklenista. Pilkallinen hymy levisi Darchasin kasvoille. ”Itse sir Delemir”, hän totesi pilkallisesti. ”Sir Delemir joka on aina niin ystävällinen, viisas ja kärsivällinen. Sir Delemir joka on aina niin kovin kunniantuntoinen ja rehellinen. Sir Delemir joka ei epäröi juonitella itselleen asemaa joka kykyjen puolesta kuuluisi muille. Kuinka olenkaan rukoillut että tämä kohtaaminen tapahtuisi. Sillä totisesti minulla on sinulle velkoja maksettavana. Liian moneksi vuosisadaksi lykkääntyi tämä taistelu. Sen olisi pitänyt tapahtua Mithlondissa silloin, kauan sitten”.

Delemir kohotti miekkansa ja astui Darchasin ja Daklenin väliin. Hän katsoi pitkään hymyilevää Darchasia, mutta Delemirin ilme oli kuolemanvakava. ”Aina olit katkera vääryyksistä joita sinulle luulit tehdyn”, sanoi Delemir viimein. ”Ikinä et ajatellut mitä voisit tehdä toisin, että saisit kaipaamasi kunnioituksen. Ikinä et etsinyt vikaa itsestäsi vaan muista”. ”Päinvastoin”, vastasi Darchas. ”Keksin miten saada mitä minulle kuuluu. Sillä enkö ole nyt Eriadorin mahtavin haltia. Eikö nimeni ole jokaisen huulilla ja mainetekoni tulevat elämään ikuisesti”. Delemir ei vastannut vaan katseli vain rauhallisesti vastustajaansa. ”Emmekö siis jo aloita”, hän sanoi viimein. ”Oletko malttamaton kuolemaan”, kysyi Darchas yllättyneenä, mutta sai heti takaisin pilkallisen huvittuneen ilmeensä. ”Sillä minä olen Darchas ”mahtava”, Taistelukenttien valtias ja miekan mestari. Yksikään mies ei voi minulle miekan kanssa mitään. Etkö muista, Delemir, kumpi meistä oli parempi”? ”Minä muistan”, vastasi Delemir. ”Mutta kenties voimatasapaino on sen jälkeen muuttunut”.

Sillon Darchas nauroi pilkallisesti. ”Minun edukseni”, hän totesi nauraen. ”Mutta yhden asian minä sinulle myönnän, Delemir. Miehesi olet osannut kouluttaa loistavasti. Sääli että he eivät näe järjen valoa ja suostu seuraamaan minua, sillä sen vuoksi heidän täytyy kaikkien kuolla. Kuinka hieno taistelija olikaan ritarisi ja kuinka urheasti hän syöksyi kuolemaansa. Kuinka rohkeasti hän se kohtasi kun hakkasin hänet palasiksi”. Jos joku olisi sillä hetkellä nähnyt Delemirin, hän olisi nähnyt kumaran väsyneen miehen, kuin hirvittävän iskun saaneen. Darchas nauroi jälleen. ”Juuri niin, Delemir. Kuinka urheasti kuolikaan sir Geladin. Mutta hänestä ei ollut minulle vastusta, niin kuin ei ollut ritarista joka makaa takanasi kuolevana, tai Einionista, jonka surmasin. Sen parempaa vastusta ei tule olemaan sinustakaan, Delemir. Yksi kerrallaan isken teidät kaikki maahan kärsimieni vääryyksien takia, kunnes ketään ei ole jäljellä. Weldenin säästän viimeiseksi, sillä niin olen luvannut”. Delemir nosti katseensa ja naulitsi palavat silmänsä Darchasin silmiin. ”Sinä olit aina hölmö, Darchas. Kaikista hienouksistasi huolimatta olet sitä yhä. Sillä juuri äsken allekirjoitit kuolemantuomiosi. Kukaan ei hakkaa minun ritareitani maahan, ei kukaan! En tiedä voinko voittaa sinut taistelussa, enkä edes välitä, sillä sen tiedän että sinä et tästä taistelusta kävele pois elävänä. Jaoit kuolemaa nauraen, Darchas, ota se vastaan samoin”. Sen sanottuaan Delemir lähti miekka koholla etenemään kohti vastustajaansa.

Welden oli yhä kumpareellaan ja jatkoi ammuntaa jousellaan. Hän näki hyvin Daklenin epätoivoisen hyökkäyksen Darchaksen kimppuun ja kauhukseen sen miten nuori ritari kaatui kenties kuolettavan iskun saaneena maahan. Sitten hänen huomionsa kiinnittyi haltioiden linjaan, joka antoi hitaasti periksi mutta ei murtunut. Glorfindel ja Talwe näyttivät olevan kaikkialla yhtäaikaa, valaen uskoa epäröiviin ja tukkien uhkaavia murtumia. Pahimmassa paikassa taisteli ruhtinas Erestor kevyessä haarniskassaan ja hänen rinnallaan ruhtinas Ithilbor ja Kultaisen kukan Enlion Lawhir. Welden saattoi myös nähdä Suillionin ryhdikkään hahmon jälleen ratsun selässä, mutta hevonen oli musta Angmarin ratsuväen hevonen. ”Welden, katso vasemmalle”, huusi samassa sir Athir kiihtyneellä äänellä. Welden vilkaisi siihen suuntaan ja hänen sydämensä lähes pysähtyi. Ainakin 30 mustaunivormuista ratsumiestä oli kiertämässä Suillionin johtamaa haltioiden vasenta sivustaa. Ne aikovat iskeä meidän miehiämme sivulta, tajusi Welden. Hetken aikaa paniikki yritti saada Weldenissä vallan. Kymmenet ajatukset risteilivät hänen päässään yhtäaikaa. Sitten hän jälleen pakottautui rauhalliseksi. Ratsumiehet pääsisivät pian Weldenin ja haltioiden pääjoukon väliin. Jotakin piti tehdä nopeasti.

Welden kohotti jousensa ja tähtäsi. Hänen kolme toveriaan tekivät samoin. Nuolet lähtivät suhisten matkaan ja neljä ratsumiestä putosi satulasta. ”Keihäät”, komensi Welden ja tarttui keihääseensä. ”VASEN SIVUSTA”, hän huusi suurella äänellä yli taistelun metelin. ”ERIADOR LUOKSENI”, kuului Weldenin ääni ja sitten hän loikki alas jyrkkää rinnettä kohti ratsumiehiä. Kaikki kolme muuta haltiaa seurasivat. ”Maitren, pysyttele takanamme ja tue meitä”, huusi Welden juostessaan. Hän ei enää kuullut nuoren noviisin vastausta sillä samassa Welden oli jo suoraan ratsumiesten yläpuolella rinteessä. ”Athir, oikealle ja kaatakaa kärki”, huusi Welden. Hänen ajatuksensa toimivat nyt salamannopeasti ja hän tajusi pystyvänsä lukemaan tilannetta kuin avointa kirjaa. Hän oli Kultaisen kukan Vanhempi ritari! Athirin johdolla kolme haltiaa hyökkäsi ylämäen etua käyttäen etummaisien ratsumiesten kimppuun. Athirin keihäs pudotti etummaisena ratsastaneen upseerin satulasta ja Bendarin keihäs surmasi tämän. Sitten Bendar kääntyi kohti seuraavaan ratsumiestä joka kohotti miekkansa ja hyökkäsi kohti Athiria. Bendar heitti keihäänsä tappavan tarkasti ja vihollinen putosi kuolleena maahan. Kolmas ratsumies syöksyi kohti Bendaria mutta Maitrenin keihään huitaisu sai tämän vetämään suitsista ja yrittämään vetäytymistä. Athir otti kolme nopeaa askelta ja iski keihäänsä ratsumiehen selkään. Sitten hän vilkaisi ympärilleen nähdäkseen missä Welden oli. Athirin leuka loksahti auki sillä Welden riehui vihollisten keskellä yksinään.

Welden oli todellakin ottanut kaiken mahdollisen irti yllätysedustaan ja hyökännyt suoraan vihollisen ratsumiesten keskelle. Hän loikkasi näiden keskelle korkean lohkareen päältä ja iski jo ilmassa lentäessään keihäällään lähimmän ratsumiehen satulastaan. Welden putosi alas jaloilleen ja iski samantien keihäänsä lähimmän hevosen jalkojen väliin. Tämä kaatui suoraan kahden muun eteen, jotka yrittivät paniikissa pysähtyä. Welden ei jäänyt seuraamaan mitä tapahtui vaan iski keihäänsä terävällä kärjellä edessään selin olevaan ratsumiestä selkään ja heilautti saman tien taitavasti keihäänsä täsmälleen päinvastaiseen suuntaan. Hän osui paikalleen jähmettynyttä ratsumiestä kasvoihin pudotti tämän hevosen selästä. Samassa Welden jo juoksi kohti kaatuneita hevosia väistäen samalla eteenpäin tunkevan ratsumiehen miekaniskun. Welden käännähti tätä vastaan ja iski keihäällään miestä rintaan. Tämä horjahti haavoittuneena ja putosi maahan. Vaistoten hetkensä olevan ohi Welden iski kaksi maahan kaatunutta vihollista kuoliaaksi ja käännähti juuri ajoissa nähdäkseen kohti hyökkäävän ratsumiehen. Ritari kohotti keihäänsä ja heitti sen tappavan tarkasti hyökkääjän vatsaan. Sitten hän paljasti miekkansa ja iski ohi juostessaan kahta maassa makaavaa vastustajaa. Yksinäinen vihollisen ratsumies, kärjen ainoa henkiinjäänyt, ratsasti paniikissa Weldeniä vastaan eikä edes ehtinyt tajuta mitä tapahtui, kun ritarin viuhuva heilautuslyönti iski hänet kuoliaaksi. Sitten Welden väisti paniikissa olevan hevosen ja oli kolmen ritarinsa rinnalla ja kääntyi kohtaamaan perässään eteenpäin hyökkäävät viholliset. Maasto oli hankalaa joten he ratsastivat varoen ja osa jalkautui.

Hurjasti hurraten yli 20 ratsumiestä hyökkäsi neljän haltian kimppuun. Maitren ehti juuri ajatella että he jäisivät jalkoihin, kun miekat ja keihäät kalahtivat yhteen ja kolme Angmarin etummaista sotilasta kaatui kuolleena maahan. Maitren tuki kolmea ritaria näiden takaa parhaansa mukaan torjuen iskuja ja haavoittaen yhtä Bendarin kimppuun hyökännyttä vastustajaa. ”Maitren, onko apua tulossa”, huusi Welden. Hän oli kiivaassa lähitaistelussa kolmen jalkautuneen ratsumiehen kanssa eikä ehtinyt katsella ympärilleen. Maitren katsoi alas rinnettä ja näki sir Delfinin kahdeksan haltian kanssa ratsastavan heitä kohti. ”Sir Delfin on tulossa”, huusi Maitren. Juuri silloin kahakka saavutti kriittisen pisteen. Sir Athir sai viiltohaavan käteensä ja otti askeleen taaksepäin. Weldenillä oli yhä kaksi vastustajaa eikä hän voinut tehdä mitään. Hän katsoi kauhuissaan miten suuri musta hevonen ratsasti ratsusotilaan kannustamana suoraan kohti sir Bendaria. Bendar ei huomannut tätä ennen kuin hevonen osui häneen. Ritari kaatui maahan samalla kun ratsastaja yritti saada hevosensa pysähtymään. Samassa kolme jalkautunutta vihollista ryntäsi Bendarin kimppuun. Tämä ponnahti pystyyn ja surmasi ensimmäinen tarkalla pistolla. Toinen vihollinen kuitenkin upotti miekkansa Bendarin vatsaan ja tämä kaatui takaisin maahan verta valuvana. Maitren jähmettyi hetkeksi paikoilleen kauhistuneena.

Welden tiesi että häntä tarvittiin ja hyökkäsi raivoisasti kahden vastustajansa kimppuun. Ensimmäinen haavoittui käteen ja pudotti miekkansa astuen taaksepäin pois taistelusta. Käyttäen klassista ritarien hyökkäystä, joka päättyy yllättävään pistoon vastustajan jouduttua horjutetuksi raivoisassa hyökkäyksessä Welden surmasi toisen vastustajan samantien ja syöksyi Athirin avuksi. Tämän kimpussa olevan vastustaja ei huomannut sivultaan tulevaa uhkaa ennen kuin Weldenin miekka lävisti hänet. Sitten Athir oli takaisin taistelussa asettuen suojaamaan Weldenin selustaa, kun vanhempi ritari jatkoi hyökkäystään Bendarin kimpussa olevia vihollisia kohti. Hän yllätti lähemmän miehen ja kaulaan osunut isku pudotti tämän maahan. Silloin Maitren viimein pääsi liikkeelle. Huutaen raivosta hän pudotti keihäänsä ja tarttui miekkaansa. Maitren hyökkäsi suoraan Bendarin surmanneen vihollisen kimppuun takoen tätä sokeasti miekallaan. Raivokas hyökkäys oli liikaa, vaikka siitä puuttui tyystin taito. Vihollinen perääntyi pari askelta torjuen iskuja, mutta Maitren hakkasi hänet maahan ja jatkoi vielä vähän aikaa maahan sortuneen vastustajan lyömistä. Sitten Weldenin käsi pysäytti hänen miekkakätensä. ”Hyvin tehty Maitren. Nyt takaisin paikallesi, sillä tämä ei ole vielä ohi, enkä antanut lupaa poistua rivistä”. Maitren nyökkäsi ja tarttui uudelleen keihääseensä. Aiemmin hän oli näyttänyt hieman epävarmalta, mutta nyt silmissä paloi raivoisa tuli.

Samassa sir Delfin sotureineen ehti Weldenin avuksi. Tämä pysäytti lopullisesti vihollisen sivustaiskun ja nämä kääntyivät pakoon. Welden pyyhki hikeä otsaltaan ja katsoi alas rinnettä. Haltiat olivat yhä tiukalle ahdistettuja, mutta Weldenin tarkat silmät erottivat myös jotakin muuta. Pölypilvi nousi laakson suulta. Lisää ratsumiehiä saapui taistelukentälle vihollisen selustaan. Näiden rivistöjen yllä liehuivat Gondorin, pohjalaisten ja Belfalasin viirit. ”Gondor, Gondor”, huusi sir Delfin alas laaksoon ja riemunhuuto kajahti haltioiden kurkuista. Kuin puhuri hyökkäsi Gondorin ratsuväki vihollisen selustaan yllättäen nämä täydellisesti. Siitä eteenpäin taistelu muuttui teurastukseksi, sillä vihollinen murtui heti ja osastot hajosivat miesten pyrkiessä vain pakoon. Welden tarttui jälleen jouseensa ja alkoi ampua laaksosta ylös rinnettä pakenevia ratsumiehiä. Niin häneltä jäi näkemättä Eriadorin kuuluisin kaksintaistelu alhaalla laaksossa.

Delemir hyökkäsi kohti Darchasia. Miekat iskivät yhteen eikä kumpikaan vetänyt omaansa pois. Kumpikin väänsi kaikin voimin yrittäen vääntää toisen miekkaa syrjään. Miekat eivät liikkuneet mihinkään. Darchasin itsevarma hymy ei kuitenkaan kaikonnut. Yhtäaikaa he vetivät miekkansa takaisin varoasentoon ja kiertelivät toisiaan. Kumpikin yritti välillä pistoja jotka toinen torjui. Sitten Darchas hyökkäsi yrittäen yhtä tuloksekkaimmista iskusarjoistaan, jossa isku seuraa toistaan niin nopeasti että lopulta vastustaja ei ehdi enää torjumaan tai horjahtaa tai tekee virheen. Mutta Delemir taisteli kuin hurmiossa. Hänen katseensa oli poissaoleva. Aivan kuin ritarin ajatukset olisivat olleet jossakin kaukana. Kuin Delemir olisi ollut harjoituksissa. Isku toisensa jälkeen torjuttiin ajoissa. Darchasin hymy oli nyt jähmeä. Hän tajusi todellakin taistelevansa hengestään, eikä enää voitosta. Darchas mietti kuumeisesti uutta hyökkäys-strategiaa ja iski sitten uudelleen Delemirin kimppuun. Tämä torjui edelleen rauhallisesti kaikki iskut ja sukelsi sitten yllättäen Darchasin miekan alitse tämän sivulle ja iski hurjan heilautuslyönnin kohti pimeänhaltian kylkeä. Tämä torjui iskun vaivoin ja löi heti perään oman jonka Delemir väisti kumartumalla. Sitten Delemir hyökkäsi vaihtaen iskun toisensa jälkeen vastustajansa kanssa. Tämä tajusi äkkiä olevansa puolustuksessa. Häntä ahdistettiin taaksepäin. Mitä tahansa Darchas teki Delemir reagoi siihen ennen häntä säilyttäen kokoajan rauhallisen ilmeensä ja poissaolevan katseensa.

Darchas oli yhä epätoivoisempi, sillä vaikka hän oli teknisesti Delemiriä parempi, tämä oli selvästi nopeampi ja jotenkin tiesi kokoajan mitä teki. Viimein Delemir aloitti uuden hyökkäyssarjan ja kauhukseen Darchas tajusi sen olevan klassinen Tilion hyökkäys. Jokainen haltioiden soturi tiesi miten Tilion hyökkäys päättyi. Se voitti joka oli nopeampi. Se voitti joka oli valmis kuolemaan. Delemir oli päättänyt surmata vastustajansa välittämättä siitä mitä itselleen tapahtuisi. Isku seurasi toistaan, kunnes Darchas joutui lopulta torjumaan iskun koko voimallaan ponnistaen kaikki lihaksensa. Silloin lähti viimein Tilion lyönti liikkeelle paljastaen Delemirin oman vasemman kyljen, mutta suuntautuen suoraan kohti vastustaja sydäntä. Darchaksen kunniaksi on sanottava, että vaikka hän ei kaikesta nerokkuudestaan huolimatta kyennyt estämään Tilion lyönnin liikkeelle lähtöä, oli hän kyllin nopea käyttääkseen hyväkseen lyönnin aiheuttaman aukon vastustajan puolustuksessa. Darchas iski kaikin voimin ja miekka viilsi Delemirin kylkeä. Mutta tämän lyönti oli jo lähtenyt liikkeelle pistona ja osui Darchasin rintaan lävistäen tämän. Miekka jäi kiinni ja Darchas kaatui selälleen. Hänen ylpeät silmänsä tuijottivat epäuskoisina ylös Delemiriin. ”Kuka olisi uskonut...kuka olisi voinut uskoa”, lausui Darchas vaivoin. ”Derhal on nyt aivan yksin...Eru auttakoon...se on Lucian. Minä menen hänen luokseen”! Delemir horjui mutta veti silti miekkansa irti Darchasin rinnasta ja kohotti sen Lindonin ritarien tervehdykseen. ”Mene rauhassa, Lindonin ritari”, sanoi Delemir hiljaa. ””Ehkä Mandos antaa sinulle anteeksi. Sillä minä en anna”. Sitten Delemir putosi viimein polvilleen, mutta samassa useita haltioita jo syöksyi hänen avukseen.

TAISTELUN JÄLKEEN

 Welden oli kumartuneena sir Bendarin ylle. Mitään ei ollut tehtävissä sillä ritarin haava oli liian paha. Tämä oli kuolemaisillaan mutta pystyi yhä puhumaan. ”Welden, koulutatko sinä noviisini. Luulet, ei, tiedän että hänestä tulee erinomainen ritari. Teetkö sen puolestani, Welden”. Welden nyökkäsi. ”Koulutan hänet niin hyvin kuin pystyn, sen lupaan”. Silloin Bendar kuoli näyttäen tyytyväiseltä. Welden huokaisi ja nousi seisomaan. ”Tulkaa, mennään katsomaan mitä kaikkea on tapahtunut”. Sir Athir ja Maitren seurasivat häntä alas laaksoon. Haltiat katselivat uteliaina Gondorin ratsuväen sotilaita jotka kulkivat laaksossa sinne tänne keräten saalista kaatuneilta vihollisilta. Osan ratsuväestä Welden tunnisti pohjalaisiksi liittolaisiksi. He olivat vaaleatukkaisia hurjannäköisiä sotureita. Siellä täällä Gondorin vakinaisten ryhmiä istui ratsujensa selässä hyvässä järjestyksessä katsellen hivenen halveksivasti provinssi-prikaatin ratsumiesten touhuja. Welden näki Glorfindelin ratsastavan hieman sivummalle yksinään. Samassa heitä kohti ratsasti Gondorin vakinaisten upseeri ratsupalvelijan seuraamana. ”Tervehdys herra ritarit”, huudahti upseeri iloisesti. Hän oli melko pitkä nuori mies, jonka kypärä oli pudonnut taistelun tiimellyksessä. Lyhyet tummat hiukset olivat sekaisin harmaa univormu oli veritahrojen laikuttama. Punainen viitta ja huivi kertoi miehen olevan prikaatinkomentaja. ”Tervehdys, kenraali”, vastasi Welden kohteliaasti. ”Olen Kultaisen kukan kymmenes ritari Welden. Suvaitsette ottaa vastaan kiitokseni saapumisestanne juuri ajoissa mukaan taisteluun”. ”Kiitän, herra ritari”, vastasi upseeri kohteliaasti. ”Olen belfalasin Imrazor, palveluksessanne. Olen iloinen että ehdimme ajoissa, sillä tästä tappiosta vihollinen ei tule enää toipumaan. Vai mitä luulette”? Welden nyökkäsi. ”Luulen että Angmar on mennyttä. Itse noitien herra pääsi pakoon, niin uskon, mutta hänen armeijansa on tuhoutunut lähes viimeiseen mieheen ja parhaat sotapäälliköt ovat poissa. Ehkä Eriador saa viimeinkin olla rauhassa”. ”Toivon niin”, vastasi Imrazor. ”Mutta voitteko kertoa minulle missä joukkonne johtaja, ruhtinas Glorfindel on. Sillä suuri on haluni päästä puhumaan hänen kanssaan”. Welden osoitti kohti suuntaa johon Glorfindel oli juuri ratsastanut. ”Ruhtinas ratsasti juuri yksinään tuohon suuntaan. Tuskin hän kauaksi meni”. Imrazor tervehti ja poistui etsimään Glorfindelia. Welden katsoi hetken hänen peräänsä. ”Tuo nuori mies on jonakin päivänä haltiamieli”, totesi Athir ja Welden nyökkäsi. ”Hänessä oli todellakin jotakin haltiamaista”.

Welden käveli kohti paikkaa jossa oli nähnyt Daklenin ja Darchasin taistelevan. Muutama ritari kantoi Daklenia hänen ohitseen. Nuori ritari oli tajuton. ”Miten pahasti kävi”, kysyi Welden. ”Luulen että hän selviytyy, herra”, vastasi haltia parantaja joka käveli vierellä. Welden käänsi katseensa hahmoon, joka makasi maassa silmät yhä tuijottaen epäuskoisina ylös taivaalle. Welden jäi seisomaan Darchaksen eteen ja sulki silmänsä. ”Tien pää, Darchas”, hän sanoi hiljaa. ”Toivon että se oli edes sen arvoista”. ”Tunnetko hänet”, kysyi Athir yllättyneenä. ”Kyllä”, vastasi Welden. ”Lukemattomina päivinä rukoilin Erua, että se olisin minä joka lopulta päättäisi hänen tiensä. Mutta niin ei ollut määrä käydä ja olen siitä nyt iloinen. Nyt säälin häntä, enkä enää vihaa. Hän oli loppujenlopuksi vain pieni peluri, joka joutui suuren hämähäkin seittiin. Kun häntä oli käytetty kylliksi hänet uhrattiin. Jos se ei ole säälittävää, niin mikä sitten. Nyt olen iloinen, etten lähtenyt hänen peräänsä”! Athir nyökkäsi. ”Ymmärrän mitä tarkoitat. Luulen että se ei olisi ollut sen arvoista sinulle, jos olisit kohdannut hänet itse. Kosto vie aina peruuttamattomasti mukanaan jotakin”. Welden katsoi Athiriin ja hymyili. ”Juuri niin. Menköön Darchas siis rauhassa Mandosin saleihin”. Sen sanottuaan Welden kumartui alas ja sulki Darchasin silmät.

”Welden”, huudahti joku hänen takaansa iloisesti. Welden tunnisti heti äänen. ”Merdal”, hän totesi nauraen ja kääntyi katsomaan. Hänen ystävänsä laskeutui juuri hevosensa selästä. Sir Merdal oli lyhyt haltia, jolla oli tummat hiukset ja leveät hartiat. Hänen isänsä oli noldo ja äiti viherhaltia, mutta käyttäytymisen ja pukeutumisen vuoksi Merdalia luultiin aina viherhaltiaksi. Hänen kasvoillaan oli usein iloinen ilme. ”Olen niin iloinen että olet kunnossa”, huudahti Welden ja syleili ystäväänsä lämpimästi. ”Useita hurjia taisteluja on käyty sen jälkeen kun viimeksi tapasimme ja pelkäsin puolestasi”. Merdal nauroi. ”Lähellä se oli pari kertaa, mutta tuurini kesti vielä. Ja sinulla ei ole naarmuakaan. Onneksi olkoon ylennyksestä muuten. En tiedä ketään joka sen olisi paremmin ansainnut”. ”Minä tiedän muutaman”, vastasi Welden hymyillen. ”Mutta vaikka sen itse sanonkin, pärjäsin tänään aivan hyvin”. ”Olen varma siitä”, vastasi Merdal. ”Vain me kaksi olemme jäljellä noviisiaikojen nelikosta”, hän lisäsi. ”Me kaksi selviämme taisteluista loppuun asti, missä tahansa ja miten tahansa se sitten koittaakin”, vastasi Welden. Mutta Merdal pudisti päätään. ”Ei, vain sinä. Olen nähnyt uhkaavia unia viimeaikoina. Pelkään että onneni ei kestä enää pitkään. Mutta sinä jatkat ja viet loppuun asti sen mistä sovimme silloin niin monta vuotta sitten. Sinä elät ja teet velvollisuutesi loppuun asti meidänkin puolestamme ja jossakin Mandosin saleissa me hymyilemme”. Welden syleili ystäväänsä uudelleen, sillä hän ei löytänyt sanoja vastata tämän pahoihin enteisiin. Hän kääntyi katsomaan ympärillään seisovia ratsumiehiä ja haltioita. Ehkä he saisivat tämän jälkeen elää rauhassa, mutta hän epäili sitä. Sillä joku pelasi suurta peliä ja oli juuri voittanut strategisesti vaikkakin hävinnyt taktisesti. Lisää iskuja seuraisi väistämättä. Mihin tahansa Eriadoria ne osuisivatkin, siellä olisivat Kultaisen kukan ritarit ja Welden heidän kanssaan. Mutta ei enää nuorempi ritari Welden, vaan Vanhempi ritari jolla oli suuri vastuu. Welden hymyili, sillä tämän päivän jälkeen hän tiesi pärjäävänsä. ”Tulkaa, mennään etsimään Delemir” hän sanoi iloisesti. ”Haluan kuulla miten hän kaatoi Darchas ”pimeänhaltian”. Merdal, Athir ja Maitren perässään Welden lähti kävelemään kohti sidontapaikkaa. Darchasin ruumis jäi makaamaan maahan kuolleena, vihdoinkin parempansa kohdanneena.

Mutta kävellessään Welden ei voinut olla ajattelematta Derhalia. Mitä tälle oli tapahtunut? Darchas oli nyt poissa iäksi. Palaisiko Derhal jonakin päivänä katuvana? Welden ei uskonut siihen. Niin paha oli Derhal ollut heidän kohdatessaan. Mutta minne tämä menisi ja mitä tekisi, jos noita selviäisi hengissä Angmarin valtakunnan tuhosta? Welden ei uskaltanut alkaa edes arvailemaan. Hän oli varma vain yhdestä asiasta. Jos Derhal eläisi, niin he kohtaisivat jälleen! Valtiatar Ellath oli sanonut niin ja Welden uskoi häneen enemmän kuin keneenkään toiseen. Pelottavinta oli, ettei Welden tiennyt halusiko hän tavata jälleen Derhalin, vai halusiko hän tämän olevan kuollut!

CARN DUM 

Leiri heräsi hitaasti taistelun jälkeisenä aamuna. Heräsivätkö he uuteen uljaaseen Eriadoriin, jossa kaikki saisivat elää rauhassa? Siihen oli vaikeaa uskoa kun katseli hurmeista laaksoa, jonka vihollisen ruumiit täyttivät. Joukossa ei ollut enää haltioiden, gondorilaisten tai pohjalaisten kuolleita. Heidät oli illalla ja yön kuluessa kuljetettu sivummalle.

Weldenillä oli oma tehtävänsä. Se ei oikeastaan ollut hänen, mutta kuka muu sen tekisi? Niinpä hän aamun koitteessa haki parantajilta paarit ja lähti taistelukentälle. Hän sai seurakseen toverinsa Merdalin, uuden oppilaansa Maitrenin sekä sir Athirin. ”En ymmärrä miksi”, tuumi Athir. ”Mutta jos pyydät minua niin tulen mukaan”! Welden pyysi. Hän kantoi nyt ilmeettömänä paareja muiden kolmen kanssa. Kukaan ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota. Ei ennen kuin yksinäinen ratsastaja ohitti heidät ja huomasi Weldenin Vanhemmaksi ritariksi.

Welden vilkaisi ratsastajaa ja tunnisti tämän heti. Siinä oli belfalasin Imrazor, jonka Welden oli edellisenä päivänä arvellut olevan haltiamieli. He pysähtyivät ja laskivat paarit maahan. ”Huomenta, herra”, Welden tervehti. ”Huomenta, sir Welden. Ketä kannatte polttohaudattavaksi näin aikaisin aamusta”, nuori mies kysyi. Welden ei vastannut vaan katsoi vain mieheen tyynenä. Tämä kannusti hevostaan hieman eteenpäin, niin että saattoi nähdä kuka paareilla makasi. ”Erun nimeen”, Imrazor huudahti. ”Tuohan on vihollisen komentaja mustassa haarniskassaan. Mihin te viette häntä, Kultaisen kukan soturit. Mitä aiotte tehdä”?

”Me aiomme polttaa hänet, kuten arvelitkin, herra”, Welden vastasi. ”Mutta”, Imrazor huudahti. ”Hänhän on vihollinen. Teidän oma päämiehenne surmasi hänet. Miten voitte nyt haudata hänet”?

Welden kohautti olkapäitään. ”Kuka muu sen tekisi? Pelkäänpä, että tämä on minun tehtäväni. Kaksi minulle hyvin rakasta henkilöä rakasti tuota miestä tuossa paareilla. Hänelle en ole mitään velkaa, mutta heille olen. En jätä häntä makaamaan muiden vihollisten joukkoon. Menkööt rauhassa Mandosiin. Tämä saa hänet tuomita, en minä”!

”Olet anteeksiantavampi kuin monikaan muu”, tuumi Imrazor. ”Minun mieheni haluaisivat hakata hänen ruumiinsa palasiksi. Ehkä juuri siksi haitte hänet näin aikaisin, ettette joutuisi hankaluuksiin”? Welden pudisti päätään. ”En välitä hankaluuksista”, hän totesi. ”Hautaan joka tapauksessa Darchasin, sanovat tai tekevät muut mitä tahansa. Kun aikani koittaa ja kohtaan sir Einionin tuonpuoleisessa, seison hänen edessään ja kerron hänelle miten hautasin hänen vanhan asetoverinsa. Ja hän tulee olemaan tyytyväinen”.

 Imrazor pudisti hämmästyneenä päätään. ”Mutta teillä oli varmaan jotakin asiaakin, herra”, kysyi Welden. ”Ai niin”, Imrazor muisti. ”Herrani Eärendur muodostaa juuri ratsuväestämme nopeaa kolonnaa. Iskemme suoraan Carn Dumiin ja poltamme paikan, ennen kuin he ehtivät organisoida puolustusta. Lähdemme heti kun saamme kaiken valmiiksi”.

”Se voi olla turhaa”, tuumi Welden. ”Luulen että Angmar on mennyttä eikä enää nouse. Mutta tietysti Carn Dumin polttaminen varmistaa sen”. Imrazor kohotti katseensa kaukaisuuteen. ”Kenties kohtaamme itsensä noitakuninkaan siellä”, hän tuumi mietteliäänä. ”Tuskinpa vain”, vastasi Welden. ”En usko että häntä tullaan enää näkemään pohjoisilla mailla milloinkaan. Hänen tappionsa on niin täydellinen. Hän on tehnyt tehtävänsä ja mennyt sinne mistä tulikin”.

”Toivon että olet väärässä”, huudahti Imrazor. ”Toivon kohtaavani hänet Carn Dumissa. Eilen hän yllätti prinssi Eärendurin ja minut. Jouduimme häpeällisesti ruhtinas Glorfindelin pelastamaksi. Ensi kerralla meitä ei yllätetä. Noitien herra saa silloin kokea miekkojemme terävyyden”. Welden katsoi varoittavasti nuoreen mieheen. ”Varo mitä toivot, nuori ruhtinas. Voit saada sen ja ehkä ensi kerralla sinulla ei ole haltiaruhtinasta pelastamassa henkeäsi. Noitien herra ei elä tässä maailmassa. Hänen ainoa aseensa ei ole miekka hänen kädessään”.

Imrazor kohautti olkapäitään. ”En löytänyt ketään ritarikunnan johtajia tänä aamuna”, hän tuumi. ”Me tarvitsemme oppaan Carn Dumiin. Haluamme ehtiä sinne ennen kuin tieto Noitien herran ja ruhtinas Darchasin tappiosta ehtii Carn Dumiin”.

”He tietävät siitä jo, usko pois”, vastasi Welden. ”Mutta sir Merdal tulee oppaaksenne, kunhan saamme Darchasin kannettua hautaroviolle. Hän näyttää teille suorimman reitin Carn Dumiin”.

He kantoivat Darchasin hautarovion päälle ja kerääntyivät rovion ympärille. ”Hän oli loistava ritari kerran”, sanoi Welden katsoen vihollisensa synkkiä kasvoja. ”Kun minä saavuin ensimmäistä kertaa Eriadorin Armeijaan oli hänen nimensä kaikkien huulilla. Sanottiin ettei kukaan ollut rohkeampi kuin hän”. Merdal nyökkäsi. ”Hän pelasti meidät Gorgorothissa, kun olimme jääneet saarroksiin. Olin silloin etujoukon mukana ja yhteytemme katkesivat. Darchasin ritarit hyökkäsivät ensimmäisinä avuksemme. En milloinkaan unohda hänen komppaniansa viiriä, kun se pyyhkäisi vihollisen rivistöjen yli”. Maitren katsoi muihin. ”Hänen komppaniansa pelasti minun isäni hengen Dagorladilla, kun Lindonin jalkaväki joutui sekasortoon. He tekivät siellä unohtumattomia tekoja”.

”Hän surmasi Einionin”, sanoi Athir. ”Ja sir Geladinin”, lisäsi Merdal. Welden pudisti päätään. ”Geladin oli Lucianin serkku. Darchas rakasti Luciania enemmän kuin elämää, sanotaan. Mitä hänelle tapahtui sodan jälkeen? Miten hän päätyi makaamaan tuohon Delemirin miekan lävistämänä”?

”En tiedä”, vastasi Merdal. ”Mutta siinä on hyvä varoitus meille kaikille. Olen varma että se alkoi jostakin pienestä. Ja sitten äkkiä ei paluuta enää ollut. Kuka tietää mihin tekemämme ratkaisut voivat meidät viedä? Siinä on todellakin varoitus meille kaikille”. Welden nyökkäsi ja asetti Darchasin miekan tämän rinnalle. Varovasti hän laitti haltian kummatkin kädet miekankahvalle ja astui sitten taaksepäin. Ääneti Maitren antoi hänen käteensä soihdun ja Welden sytytti rovion palamaan.

He katselivat ääneti miten Darchasin ruumis paloi. ”Mitä ajattelette”, kysyi Maitren viimein. ”Ajattelen Einionia”, vastasi Welden. ”Minä myös”, jatkoi Merdal. ”Samoin”, myönsi Athir.

”Merdal, sinun pitää lähteä”, totesi Welden vetäen ystävänsä sivummalle. ”Ole tarkkaavainen Carn Dumissa”, Welden jatkoi. ”Darchas on kuollut ja noitien herra paennut kauaksi. Siitä olen varma! Mutta Angmarin neito on yhä jäljellä. Selvitä mitä hänelle on tapahtunut, jos vain voit. Jos hän on yhä hengissä on hän Carn Dumissa”.

”Miksei noita olisi paennut”, tuumi Merdal. ”Niin kuin herransakin”. Welden pudisti päätään. ”Ei, hän on Carn Dumissa. Minun täytyy tietää onko hän elossa vai kuollut”. ”Mutta Welden”, Merdal huudahti. ”Kukaan ei edes tiedä miltä Angmarin neito näyttää. Miten voisin tietää kuka hän on”?

Welden kääntyi ja katsoi Merdalia silmiin. ”Me poltamme tässä Darchasia, ystäväni. Darchasia! Sinä TUNNET Angmarin neidon kun hänet näet. Ymmärrätkö mitä sanon”? Merdal katsoi Weldeniin ja äkkiä hänen silmänsä laajenivat hämmästyksestä. Hän ymmärsi!

Vaikka kuinka monta kertaa hän heitti luut lattialle, mustat olivat aina keskellä. Derhal vajosi polvilleen ja alkoi nyyhkyttää. Kuolema! Sitä se merkitsi. Kuolema oli vienyt hänen rakkaimpansa. ja tällä kertaa se ei tarkoittanut Weldeniä, vaan Darchasia. Taistelukenttien valtias oli poissa. Milloinkaan ei enää Derhal saisi katsoa tämän mustiin silmiin ja tuntea miten he kuuluivat yhteen. Milloinkaan enää hän ei saisi kuulla Darchasin puhuvan haaveilevasti heidän suuresta tulevaisuudestaan. Milloinkaan tämä ei enää kertoisi hänelle kaipaavasti Mithlondista ja Wigamorin kylästä. He eivät milloinkaan palaisi yhdessä kotiin!

Kaiken lopullisuus oli murskaavaa. Miten Darchas saattoi olla kuollut? Hän oli niin hyvä. Mikä olisi voinut tappaa moisen ritarin? Mikä oli estänyt Darchasia palaamasta rakkaimpansa luokse? Mutta mielessään Derhal tiesi jo vastauksen. Kultaisen kukan ritarit!

Mitä hän tekisi nyt? Noitien herra oli poissa yhtä varmasti kuin jos olisi kuollut. Valtakunnan ajat olivat peruuttamattomasti ohi. Derhalilla ei ollut mitään jäljellä. Hetken Wigamorin kuva nousi hänen mieleensä. Hän voisi palata! Kukaan ei tiennyt missä hän oli ollut! Kukaan ei tiennyt mitään!

Mutta ei, se ei ollut mahdollista. Welden tiesi! Hän tiesi kaiken. Silti, paljastaisiko Welden hänet? Welden rakasti häntä! Derhal unohti hetkeksi Darchasinsa ja mietti tätä uutta vaihtoehtoa. Pitäisikö hänen palata Wigamoriin lyötynä ja kaikki haaveet menettäneenä? Vai tuliko hänen kuolla täällä yksinään kun viholliset tulisivat? Silloin hän saisi ainakin olla taas Darchasinsa kanssa. Kaikki ne mustat luut. Tarkoittiko se vielä lisää kuolemaa? Hänen kuolemaansa?

Derhal ei tiennyt. Niinpä hän jäi odottamaan ja itkemään tuskaansa. Hänen voimansa olivat suuret. Angmarin neito liikkui tasoilla joista muut saattoivat vain haaveilla. Hän saisi kyllä ennen pitkää merkin siitä mitä pitäisi tehdä.

Hän ei tiennyt milloin se tapahtui, mutta äkkiä Derhal ei ollut enää torninsa ylimmässä kammiossa. Hän oli jossakin sinisessä paikassa, ei unessa mutta ei myöskään hereillä. Hän näki heidän kuvansa edessään ja tiesi mitä se tarkoitti. Delemiriä kannettiin pois kentältä. Päämies oli tuskissaan. Hän oli surmannut Darchasin! Kukaan muu se ei voinut olla. Delemir oli aina vihannut Derhalin rakastettua. Aina tämä oli ollut Darchasille kateellinen. Nyt ritarien päämies oli viimein saavuttanut tavoitteensa. Hän oli saanut Darchasin hengiltä.

Hän näki myös Weldenin istumassa kivellä palaneen hautarovion äärellä. Ritari katsoi jonnekin kaukaisuuteen yhtä rakastettavan näköisenä kuin ennenkin. Mutta hänen tunnuksensa olivat nyt Vanhemman ritarin tunnukset. Kädessään Welden piteli kangasta ja hiveli sitä kuin saaden kankaasta voimaa. Derhalin silmät välähtivät kun hän näki tarkemmin. Kankaassa olivat Wigamorin kartanon värit! Derhal tiesi mitä se tarkoitti. Welden käänsi katsettaan suoraan Derhaliin ja rypisti otsaansa, etsien katseellaan sitä mikä häntä tarkkaili. Mutta Derhal käänsi katseensa sivuun ja näki kolmannen hahmon edessään. Se oli hän itse kulkemassa korkeassa vuorisolassa kohti itää. Derhal nielaisi kyyneleensä ja nyökkäsi.

Sinisyys haihtui ja hän oli jälleen kammiossaan. Hän nyökkäsi uudelleen tietäen nyt mitä tehdä. Hän ei voisi mennä Wigamoriin. Paluuta kotiin ei enää ollut. Welden kantoi nyt HÄNEN värejään ja kangastaan. Valtiatar Ellath tiesi varmasti kaiken mitä Weldenkin. Hän oli vihdoin voittanut!

Mutta Darchas ei halunnut hänen kuolevan Carn Dumiin. Ei, vaan Darchas halusi kostoa. Delemir oli hänet surmannut ja ritarikunta estänyt heidän suunnitelmansa. Nyt Derhal eläisi vain kostolle ja se tulisi olemaan hirveä. Hän oli nähnyt itsensä ylittämässä vuoria. Darchas halusi hänen pakenevan itään ja katoavan. Hän selviäisi kyllä ja myöhemmin, kun häntä ei enää jahdattaisi, Derhal tulisi tietämään miten hän voisi kostaa! Sen ajatuksen myötä Derhalin kyyneleet ehtyivät ja tilalle tuli jäätävän vihamielinen ilme.

Mutta ehtisikö hän paeta? Kuinka pitkään hän oli ollut toisessa maailmassa? Derhal saattoi nyt kauhukseen erottaa taistelun ääniä ulkoa. Ei, ei taistelun, vaan teurastuksen. Hän kuuli kauhunhuutoja, mutta ei miekkojen kalsketta. Ilmassa oli myös selvä savun haju. Äkkiä hän kuuli suhinaa ja tiesi vihollisen ampuvan kaupunkia katapulteilla, joissa oli paloammuksia.

Derhal juoksi kammion pieneen ikkunaan. Hän näki heti, että kaupungin pääportti oli auki ja Gondorin ratsuväki oli tunkeutunut sisään. Jäljelle jääneet puolustajat pakenivat joka suuntaan, mutta ratsumiehet niittivät heitä maahan kuin heinää. Useita rakennuksia oli jo tulessa ja Derhal näki katapulttien ammuksien satavan yli kaupungin muurin. Gondorilaiset eivät aikoneet vallata kaupunkia. Ei, he halusivat vain tuhota sen!

Mutta Derhal voisi vielä selvitä. Tornin kellarista lähti salainen käytävä, joka vei vuorille. Sinne hän voisi kadota eikä ratsuväki ikinä löytäisi häntä. Jos hän vain ehtisi kellariin! Derhal kääntyi ja lähti juoksemaan kohti portaita.

”Ehdotan että lopetatte heidän tappamisensa ja päästätte heidät menemään, niin tämä sujuu nopeammin”, ehdotti sir Merdal jäisellä äänellä katsoen Gondorin prinssi Eärenduriin. Prinssi vilkaisi ilmeettömänä ritariin, mutta viittasi sitten sotilaitaan lopettamaan siviilien tappamisen. Merdal kannusti hevostaan ja siirtyi hieman sivummalle. Vain hänet hyvin tunteva olisi saattanut nähdä miten vihainen Merdal oli.

Imrazor seurasi ritaria ajatellen tämän suuttuneen, mutta huomasikin haltian tähyilevän ympärilleen. ”Mitä olisitte tehneet, jos prinssi ei olisi komentanut miehiään lopettamaan”, kysyi Imrazor uteliaana. ”Olisin pidättänyt hänet”, Merdal vastasi poissaolevasti, ajatukset jossakin muualla. ”Minä olen laki”, hän lisäsi! Imrazor aikoi nauraa, mutta tajusi äkkiä ritarin olleen tosissaan. Hän olisi todellakin yrittänyt pidättää Gondorin prinssin, yksinään keskellä Gondorin ratsuväkeä.

”Hei, sinä”, Merdal huudahti huomattuaan muita hieman paremmin pukeutuneen asukkaan juoksevan ohitseen. Mies pysähtyi ja näytti pelokkaalta. ”Voitko kertoa minulle missä Angmarin neito on”? Mies kääntyi ja osoitti sadan metrin päässä kohoavaa tornia. ”Neito elää tuolla. Mutta kukaan ei ole nähnyt häntä päiväkausiin”. Sen sanottuaan mies jatkoi juoksuaan.

Merdal kääntyi salamana katsomaan torniin. Hetken hän vain katsoi sitä. ”Tämä ei ole Gondorin kruunun asia, mitä suoritat nyt”, tuumi Imrazor. ”Ei niin”, Merdal vastasi, ”vaan sir Weldenin asia”.

Merdal katsoi vielä hetken ja kohautti lopulta olkapäitään. ”Ei se katselemalla parane”, hän mietti ääneen. ”Minun täytyy mennä tuonne. Voiko joku pidellä hevostani”. Merdal jalkautui ja veti esiin jousensa. ”Haluatko että tulen mukaan”, kysyi Imrazor ihmetellen, mitä ritari oikein teki. ”Ei, se ei olisi viisasta”, Merdal vastasi. ”Odota tässä, nuori ruhtinas. Minä palaan pian”.

Sen sanottuaan Merdal lähti juoksemaan pienen aukion yli kohti tornia. Samalla hän veti esiin nuolen ja asetti sen valmiiksi jousensa jänteelle. Jos hän kohtaisi noidan, ainoa keino olisi ampua ensin!

Mutta Merdal ei milloinkaan ehtinyt sisään torniin. Äkkiä hän kuuli miten katapulttien täysilaita viuhui yli muurin ja suoraan häntä kohti. Merdal kyyristyi, mutta se oli turhaa. Ammukset menivät yli. Lähin osui tornin seinään ja repäisi koko portin puoleisen seinän irti. Kiviä putoili ja lensi ilmassa. Merdal nousi pystyyn ja tuijotti sisään torniin. Sen sisällä kiersivät jyrkät portaat kohti tornin huippua. Mutta nyt pitkä pätkä portaita oli romahtanut. Merdal näki hämmästyksekseen portailla romahtaneen kohdan yläpuolella seisomassa punakaapuisen hahmon. Hän lähes pidätti hengitystään nähdessään kultaiset hiukset liehumassa tuulessa. Hän olisi tuntenut tuon hahmon missä tahansa. Siinä oli Angmarin neito! Siinä oli hänen nuoruutensa ystävä Derhal!

Merdal jännitti jousensa ja tähtäsi. Mutta hän ei milloinkaan päästänyt nuolta matkaan. Derhal näytti jotenkin niin yksinäiseltä ja avuttomalta katsoessaan kauhuissaan romahtaneita portaita. Merdal muisti miten ihana tämä oli ollut noina vuosina Wigamorissa, kun kaikki oli ollut hyvin. Hän tunsi neidon kyllin hyvin tietääkseen milloin tämä oli peloissaan ja epätoivoinen. Ritari ei kyennyt ampumaan. Hitaasti hän antoi jousensa laskea. Derhal näki hänet ja laskevan jousen. Hetken tämä katsoi Merdaliin ja käsi teki liikkeen, kuin aikoen tervehtiä mutta sitten muistaen, etteivät he olleet enää ystäviä. Vai aikoiko hän singota jotakin kohti Merdalia, mutta muutti mielensä?

Samassa Derhal hyppäsi ja putosi noin kolmen metrin matkan alas portaille. Hän kaatui, mutta ponnistautui sitten jaloilleen. Merdal aikoi lähteä juoksemaan kohti tornin oviaukkoa, mutta pysähtyi kuullessaan taas suhinan korvissaan. Uusi katapulttien täysilaita oli tulossa. Derhal oli vasta lähtenyt laskeutumaan portaita alas, kun katapultin ammus osui tornin yläosaan. Tornin ylimmät kammiot räjähtivät tuleen ja kiviä ja puun palasia putoili alas. Samassa koko tornin yläosa romahti ja putosi alas. Tuli levisi ja kerros kerrokselta torni romahti kasaan ja peittyi liekkeihin. Lopulta jäljellä oli vain tulimeri, josta ei voinut selvitä hengissä. Merdal piti silmällä tornin ovea, kunnes se katosi liekkeihin. Ketään ei tullut ulos! Lopulta Merdal kääntyi ja käveli takaisin hevosensa luokse.

”Näin punakaapuisen neidon”, totesi Imrazor katsellen korkeita lieskoja. ”Kukaan ei voinut selvitä hengissä tuosta helvetistä. Oliko se Angmarin neito”? Merdal nousi satulaan ja katsoi vasta sitten Imrazoriin. ”Kyllä, se oli Angmarin neito. Nyt hän on kuollut. Suuri pahuus on poissa ja Eriador voi taas hengittää rauhallisemmin”. Imrazor katsoi uteliaana ritariin. Hän mietti oppisiko hän milloinkaan ymmärtämään näitä haltioita, joista hän halusi tietää niin paljon enemmän. ”Suuri pahuus on poissa. Miksi siis on silmissäsi kyyneleitä, sir Merdal”?

Merdal pyyhki kyyneleen poskeltaan ja katsoi ruhtinaaseen. ”Hän ei ollut aina sellainen”, Merdal sai sanotuksi. ”Ei ollenkaan. Mutta siitä emme puhu enää koskaan”! Hän käänsi selkänsä Derhalin hautajaisroviolle ja kannusti hevostaan. Oli aika palata takaisin etelään, omiensa luokse.