SIR AETHAL

Nuori haltia oli jättänyt hevosensa kartanon suureen talliin ja käveli nyt kohti päärakennusta. Hän ei voinut olla pysähtymättä puoliväliin ihailemaan monikerroksista rakennusta. Se oli rakennettu vuoren rinteeseen tuuheiden korkeiden kuusi ja mäntymetsien alle, mutta itse kartanon alueella kasvoi vain mitä kauneimpia lehtipuita. Kartano oli suuri, mutta Aethal ei kyennyt sanomaan kuinka suuri. Vasemmalle metsän keskelle ulottui siipirakennus, jonka pituutta ei voinut sanoa. Myös kartanon takana oli siipi joka näytti vievän suoraan vuoren sisään. Aethal oli nähnyt sen vuoren rinteeltään laskeutuessaan alas salattuun laaksoon. Kaunis näkymä oli lähes salvannut hänen hengityksensä. Aethal muisti vanhat tarinat siitä, kun ruhtinas Ecthelwion tovereineen oli ensimmäisenä nähnyt salatun laakson. Kuinka ällistyneitä heidän täytyi olla silloin. Aethalin vanha kouluttaja noviisina, sir Derufin, oli ollut tuolloin mukana ja oli kertonut tarinan nuorille oppilailleen eräänä kauniina yönä heidän istuessaan tähtitaivaan alla nuotion äärellä. Aethal hymyili surullisesti muistolle. Kuinka moni olikaan nyt poissa niistä nuorista innokkaista noviiseista, jotka olivat istuneet Derufinin seurassa tuona yönä. Mutta joitakin oli yhä hengissä ja Aethal saattaisi tavata heistä muutaman tänään. Hän odotti tapaamista innokkaana.

Niin, hän oli sir Aethal, Kultaisen Kukan nuorimman koulutuserän ritari. Noviisiajoista oli jo aikaa, mutta silti hän muisteli niitä yhä elämänsä parhaina hetkinä. Koulutus oli ollut raskasta ja usein turhauttavaa, mutta into ja usko tehtävään oli ajanut heitä kaikkia eteenpäin. Mutta nyt ritarikunta näytti tuhoontuomitulta. Liian moni ritari oli kuollut suurissa taisteluissa örkkejä ja noita Derhalia vastaan. Aethal oli päämies Talwen ritareita, mutta pikkuhiljaa heidät oltiin kaikki siirtämässä Imladrisiin. Eriador oli nykyään rauhallinen ja samoojien valvonnassa. Näiden voima oli hitaasti nousussa kun taas Kultaisen Kukan ritarikunta oli jatkuvasti heikkenemässä. Aethal oli ollut vain harvoin tekemisissä samoojien kanssa, eikä pitänyt näitä kovinkaan suuressa arvossa. Nyt oli vihdoin myös sir Aethal saanut käskyn siirtyä itään. Ja täällä hän nyt oli pitkän ratsastuksen jälkeen, seisomassa Imladrisin kauniin kartanon edessä. Melkoisena aikana hän olikin saanut siirtomääräyksen, sillä tuona kesänä Imladris oli koko läntisen maailman tärkein paikka. Sen saattoi nähdä ja aistia tuona päivänä Imladrisin etupihalla. Piha oli täynnä sinne tänne asioillaan kulkevia haltioita. Aethal oli tallinhoitajalta kuullut, että valtiatar Galadrielin ja valtia Celebornin seurue oli saapunut vain tuntia ennen ritaria. Seurueessa kuului olevan 100 jäsentä. Lothlorienin hallitsijat eivät totisesti halunneet matkustaa vaatimattomasti! Aethal oli iloinen, ettei ollut saapunut samaan aikaan näiden kanssa. Kuulemma Saruman valkoinen oli saapunut myös suuren seurueen kanssa edellisenä päivänä ja Imladris alkoi olemaan melkoisen täynnä.

Sir Aethal oli ensimmäistä kertaa paikalla, kun Valkoinen Neuvosto kokoontui. Hän tunsi jännityksen jo nyt mielessään. Kaikki Keskimaan suurimmat olisivat paikalla, yhtäaikaa täällä Imladrisissa. Suurista asioista päätettäisiin ja Aethal saisi olla paikalla kokemassa sivusta sen kaiken. Hän hymyili innostuneena ja lähti jälleen kävelemään kohti kartanon pääovea. Oven luona oli paljon väkeä, suuri osa keskustelemassa keskenään. Rakennuksen oikealla puolella oli aivan joen rannalla ja osittain sen yläpuolella kuisti, jolla Aethal näki kaksi hahmoa keskustelemassa. Hän erotti heti Gandalf harmaan, jonka oli tavannut toisinaan Mithlondissa. Toinen henkilö oli samoojien päällikkö Fyanmir, jonka Aethal myös tunsi ulkonäöltä. He keskustelivat rauhallisen näköisinä.

Aethal pysähtyi hetkeksi katsomaan pitkää ja voimakasta Fyanmiria. Suuren suvun mahtava edustaja, mutta Fyanmirissa ei ollut ylpeyttä. Hänellä oli oma osansa suuressa näytelmässä ja kaikesta päätellen samooja päällikkö aikoi hoitaa sen osan hyvin. Hän oli ehkä kiivas, mutta luotettava. Kaikesta samooja vastaisuudestaan huolimatta sir Aethal ei voinut olla tuntematta vähäistä myötätuntoa ajatellessaan samoojien viimeaikaisia vastoinkäymisiä. Sekä päämies Arador että hänen poikansa Arathorn olivat kuolleet väkivaltaisesti kolmen vuoden sisällä jättäen samoojat vaarallisesti vailla aikuista päämiestä. Arathornin kuolemasta oli vasta 8 vuotta ja hänen poikansa Aragorn oli nyt 10 vuotias. Sir Aethal ei voinut olla tuntematta ärtymystä ajatellessaan, miten itse Elrond oli ottanut lapsen kasvatikseen. Jokainen ritari tunsi tämän tarinan ja ”ovathan he sukua, mutta aika kaukaista” vitsin. Elrond oli toiminut kunnianarvoisesti, mutta ehkä kunnia oli kuitenkin liian suuri samoojien päämiehelle, joka ei siis ollut edes ihmisten kuningas. Aethal ainakin ajatteli niin, vaikka kaikki ritarit eivät olleet samaa mieltä!

Mutta Arathornin kuoleman jälkeen samoojien tilanne oli ollut vaarallinen, sillä jokainen tiesi Lhunen ja Nenuialin alueen samoojien kilpailun, joka ilman kaikkia pohjoisen dunedainia yhdistävää päämiestä voisi vaarantaa koko Eriadorin turvallisuuden. Totuuden nimissä Aethal ei tiennyt paljoakaan itse samoojien asioista, mutta piti aina korvansa auki kun muut ritarit keskustelivat. Etenkin Talwe tuntui olevan läheinen Lhunen laakson samoojien kanssa ja tiesi aina näiden asioista kaiken. Mutta samoojien vaikea tilanne oli mennyt nopeasti ohi. Päämies Arathornin lanko Fyanmir oli sukunsa nimissä ottanut väliaikaisesti samoojien päämiehen tehtävä ja pitänyt nämä koossa. Hän oli osoittautunut voimakkaaksi päälliköksi, joka oli toimittanut Aragornin Elrondin hoiviin ja oli Imladrisin läheinen liittolainen, samoin kuin Arador oli ollut ennen häntä. Aethal tunsi mielenkiintoa samoojaa kohtaan, joka oli niin pahassa paikassa Lhunen ja Nenuialin päämiesten sekä monien muiden paineen alla, mutta selvisi niin hyvin. Hänen täytyi olla poikkeuksellisen kyvykäs mies!

Huokaisten Aethal jatkoi jälleen kävelyään kohti kartanon ovea. Rakennukseen kokoontuisi tulevina päivinä niin monia Keskimaan suurimpia ja viisaimpia, että hänellä olisi paljon nähtävää ja kuultavaa. Mutta juuri nyt ritari halusi vain löytää itselleen majapaikan ja asettua aloilleen. Hän paloi myös halusta saada selville, miksi viime vuosina oli siirretty viimeisiäkin Läntisen Ryhmän ritareita pois Mithlondista. Vain harvoja oli enää jäljellä lännessä, mukaanlukien ryhmän varakomentaja sir Salborn. Päämies Talwe oli ilmeisesti parhaillaan muista syistä Lindonissa, eikä siksi ollut paikalla.

Sir Aethal saapui viimein kartanon eteen ja nousi lyhyet portaat koko rakennuksen levyiselle katetulle kuistille. Hän joutui heti väistämään kahta pitkää miestä, jotka kävelivät ulos kuin olisivat omistaneet koko kartanon. Toinen miehistä vilkaisi ylpeästi Aethaliin, mutta ei sanonut mitään. ”Velho Sarumanin seurueen jäsenet eivät ole kovinkaan kohteliaita”, tuumi joku ovenpielessä. Aethal kääntyi katsomaan ja näki kaksi Kultaisen Kukan ritaria harmaissa kaavuissa seisomassa oven luona katsellen ulos pihalle. ”Heillä on syytäkin olla ylpeitä”, vastasi toinen ritari toverilleen. ”Heidän herransa on koko Valkoisen Neuvoston puheenjohtaja”! Viimeisenä puhunut ritari ei ollut paljoa Aethalia vanhempi, mutta toinen näytti kokoneelta ja rauhalliselta. Nuori ritari lähestyi häntä. ”Suokaa anteeksi, mutta olen sir Aethal. Saavuin juuri Mithlondista. Missä minun pitäisi ilmoittautua”?

”Ah, hienon päivän valitsit saapumisellesi”, tuumi vanhempi ritareista, mutta Aethalille jäi epäselväksi oliko päivä oikeasti hieno, vai todella huono. ”Minä olen sir Athir”, ritari esitteli itsensä. ”Ja toverini on sir Emengon”. Aethal hymyili. Tietysti hän oli kuullut sir Athirista, yhdestä Itäisen Ryhmän parhaista ritareista. Emengon oli tuntematon. ”Mene sisään aulaan ja katso pääportaiden vasemmalle puolelle. Siellä on ovi ritarikunnan päivystyshuoneeseen, jossa pitäisi olla aina päivystäjä. Löydät varmasti sieltä jonkun jolle ilmoittautua”. Aethal kiitti ritaria ja astui sisään kartanon ovesta. Aulassa oli paljon haltioita ja myös joitakin ihmisiä. Useat näyttivät vain keskustelevan keskenään. Valkoisen Neuvoston kokous oli tulossa ja huhut ja uutiset vaihtoivat omistajaa. Nuori ritari suunnisti joukon läpi kohti portaita. Aivan oikein, niiden vasemmalla puolella oli avoin leveä ovi. Aethal astui siitä sisään.

Huoneessa oli neljä haltiaa. Kaksi ritaria keskusteli nurkkapöydässä jostakin. Päivystyspöydältä näyttävän takana oli yksi haltia, jolla oli tähti otsallaan päämiehen merkiksi. Hän kirjoitti kiivaasti jotakin. Toinen haltia istui pöydän päällä ja luki raportilta näyttävää paperia. Kumpikin keskeytti puuhansa ja kääntyi katsomaan tulijaan. ”Sir Aethal ilmoittautuu palvelukseen, herra”, ritari ilmoitti päämiehelle, jonka hän tunnisti Haldurioniksi, Dinladen ruhtinaaksi. Aethal oli kotoisin Dinladen läheltä ja oli siksi nähnyt Haldurionin joskus lapsena, kun tämä oli ollut käymässä kartanollaan. Ruhtinas ei itse hoitanut maitaan, vaan hänen sisarensa ja tämän aviomies lapsineen asuivat kartanossa ja hoitivat sitä. Aethal itse oli vain vaatimattoman noldo maanviljelijän poika, joten hän ei Dinladen asukkaita tuntenut kuin nimeltä ja ulkonäöltä. Mutta siinä oli nyt hänen edessään itse Haldurion ja näytti närkästyneeltä keskeytyksestä. ”Ah, sir Aethal”, sanoi ruhtinas viimein. ”Hyvissä ajoin saavuitte. Erittäin kiitettävää. Sir Perendur, hoitakaa asia. Minulla on valitettavasti hieman kiireitä. Mutta tervetuloa Imladrisiin, sir Aethal”!

Toinen haltia nousi seisomaan. Hän oli Aethalille hieman tutumpi kuin Haldurion, sillä Perendur oli liikkunut usein nuoren ritarin kotiseudulla. Mutta Aethal ei ollut muistanut, miten itsevarmuus ja voima ympäröivät Perenduria. Tämä oli ilmanmuuta parhaita ritareita! Perendur nyökkäsi. ”Tulehan, nuori ritari, niin vien sinut huoneeseesi. Meillä on hieman pulaa tilasta, joten joudut jakamaan huoneen toisen kanssa”. Kunhan se ei ole kukaan samooja, tuumi Aethal mielessään. ”Jaettu huone käy hyvin, herra”, hän vastasi ääneen.

He astuivat ulos päivystyshuoneesta ja Aethal seurasi Perenduria portaisiin. ”Suo anteeksi Haldurionille”, sanoi Vanhempi Ritari heidän kävellessään toiseen kerrokseen. ”Valkoisen Neuvoston kokous tuo hänelle aina hurjan työtaakan. Hän on normaalisti hyvin kohtelias ja ystävällinen”. Aethal nyökkäsi. Hän ymmärsi hyvin että Haldurionilla saattoi olla kiireitä. Koko kartano näytti olevan yhtä hullunmyllyä, kun suuria seurueita oli saapunut ja toisia vielä odoteltiin.

Viimein he saapuivat yhden oven eteen. Perendur koputti ja avasi sitten sen. ”Tämä on huoneesi, sir Aethal. Minun täytyy nyt mennä, mutta varmasti huonetoverisi kertoo sinulle kaiken tarpeellisen ja opastaa sinua talon tavoille”. Aethal nyökkäsi ja kiitti Vanhempaa Ritaria. Sitten hän astui sisään ja hymy levisi haltian kasvoille hänen nähdessään kuka huonetoveri oli. ”Sir Cadhir”, hän huudahti ilahtuneena ja kiiruhti syleilemään noviisiaikojen parasta ystäväänsä. Seuraavat tunnit he kuluttivat huoneessa vaihtaen kuulumisia ja muistellen menneitä aikoja.

SIR WELDEN

”Tämä on täyttä roskaa”, huudahti Welden enemmänkin hämmästyneenä kuin raivostuneena. Sir Maenhir katsoi häneen varovasti toivoen ettei Welden suuttuisi viestinviejälle. Sir Athir nyökkäsi ymmärtäen toverinsa hämmästyksen. ”Minä ja Maitren vietimme juuri kuukauden juosten pitkin poikin Rhudauria, ja Delfin ja Gilfin tekivät saman. Me tapoimme yhden peikon ja Delfin toisen. Kolme oli kuollut hämärissä olosuhteissa. Yhdestäkään muusta ei löytynyt jälkeläkään ja voit uskoa että me tutkimme jokapaikan. Siinä maassa ei ole enää peikon peikkoa, emmekä me lähde uudelleen samaa aluetta tutkimaan. Emme ainakaan ruhtinas Arothirin käskystä. Kerro se sir Derufinille, Maenhir, ja pyydä häntä viestittämään asia diplomaattisesti Elrondin suuntaan”. Maenhir huokasi. ”Ruhtinas Arothir ei tule olemaan tyytyväinen, eikä myöskään mestari Elrond”. Welden kohautti olkapäitään. ”Se on heidän ongelmansa”, hän totesi. ”Minun ritareitani ei lähetetä turhanpantiksi jonnekin Rhudaurin perämetsiin, kun siellä ei kerran ole enää mitään uhkaa”! Huokaisten uudelleen Maenhir poistui etsimään Derufinia. Tämä oli juuri niitä hetkiä, jolloin hän ei olisi halunnut olla Kultaisen Kukan ritarikunnan sanansaattaja.

Welden katseli hänen peräänsä tyytymättömänä. Mutta hän tiesi ettei asia ollut Maenhirin vika. Ruhtinas Arothir! Elrondin tärkein neuvonantaja ja mahtava noldo ylimys, joka luuli voivansa komennella ritareita miten halusi. Mutta Welden oli palannut vasta kolme päivää sitten Rhudaurista ja oli täysin vakuuttunut että yhtään peikkoa ei ollut jäljellä aluetta vainoamassa. Hän ja Maitren olivat saaneet vasta viikko sitten kiinni jahtaamansa peikon. Mutta peikon tappaminen oli vaarallista puuhaa jopa Kultaisen Kukan ritareille. Päivän ajan he olivat suunnitelleet taktiikkaa ja sitten väijyttäneet peikon, kun se yöllä lähti piilostaan. Nuolet eivät sitä voineet tappaa, mutta kymmenen nuolta kiinni vatsassa oli hidastanut peikkoa, niin että Welden ja Maitren olivat uskaltautuneet hyökkäämään sen kimppuun. Maitren oli hädin tuskin väistänyt peikon hurjan iskun antaen Weldenille mahdollisuuden iskeä takaapäin keihäänsä peikon läpi. Sen jälkeen he olivat hakanneet sen palasiksi miekoillaan. Koko taistelu puistatti Weldeniä! Delfin ja Gilfin olivat surmanneet oman peikkonsa samaan tapaan. Mutta kolmen muun peikon kohtalo askarrutti yhä Weldeniä.

”Mitä mysteeristä kolmelle peikolle sitten tapahtui”, kysyi Athir kiinnostuneena. ”Ne olivat muuttuneet kiveksi”, vastasi Welden. ”Älä käsitä minua väärin, Athir. Tiedän toki, että vuorenpeikoille käy niin jos ne joutuvat auringonvaloon. Mutta harvemmin ne sinne joutuvat. Itseasiassa en tiedä toista sellaista tapausta”. ”En minäkään”, totesi Athir kummastuneena. ”Mitä jälkiä sieltä löytyi”, hän kysyi mietteliäänä. ”Sehän tästä tekeekin niin mielenkiintoista”, tuumi Welden. ”Delfin tapasi tiellä Gandalfin, joka oli liikkeellä jonkin seurueen kanssa. Mutta tämä seurue ei ollut vanhan Gandalfin mukana. Kuullessaan peikoista velho lähti heti seuruettaan etsimään. Mutta millainen seurue se olikaan! Löysin peikkojen luota 13 kääpiön ja yhden suuremman olennon jäljet. Sekä jonkin vielä kääpiöitäkin pienemmän ja paljasjalkaisen”!

Athir nauroi. ”Kuulostaa melkoiselta mysteeriltä. Menee Gandalf minne tahansa, niin outoja asioita tapahtuu. Mutta minä tiedän niistä pienistä jäljistä, sillä se seurue pysähtyi täällä vähäksi aikaa”. Welden naurahti myös. ”Aivan niin. Suuret jäljet olivat varmasti Gandalfin, joka kulki jostakin syystä kääpiöiden kanssa. Mutta ne pienet. Oliko seurueen mukana hobitti, Athir”? Toinen ritari nyökkäsi. ”Oikein luit jäljet, Welden. Seurueen yksi jäsen oli todellakin hobitti. Mutta en ehtinyt keskustella kenenkään heistä kanssa, joten en tiedä mitä peikoille tapahtui tai mihin he olivat matkalla”!

”Gandalf on nyt täällä”, totesi Welden, joka oli nähnyt velhon polttamassa pitkää piippuaan yhdessä kartanon monista oleskeluhuoneista. ”Mutta ilman seuruetta. Ja miten hän sai peikot muuttumaan kiveksi? Olet oikeassa Athir, tämä on yksi monista mysteereistä, joita Gandalfin ympärille aina syntyy. Mutta tämän peikko asian haluaisin selvittää. Se vaivaa minua”! ”Sitten sinun täytyy kysyä häneltä”, vastasi Athir. ”Ehkäpä”, tuumi Welden, mutta ei näyttänyt päättäväiseltä. ”Tiedätkö, minusta tuntuu että tästä on tulossa hyvin omituinen vuosi. Ilmassa on jotakin”. Hän katsoi Athiriin hymyillen salaperäisesti. ”Ja vanha Gandalf on keskellä sitä kaikkea”!

Tuo päivä oli hyvin kiireinen Imladrisissa. Viimeisetkin Valkoisen Neuvoston kokoukseen tuovia saattavat seurueet saapuivat illan suussa. Samana iltana Elrond järjesti suuret pidot viisaiden saapumisen kunniaksi. Seuraavana aamuna kokous alkaisi, joten juhlat antoivat kaikille hyvän tilaisuuden keskustella ja vaihtaa näkökulmia. Tuon illan juhlat olivat Imladrisissa suurimmat satoihin vuosiin. Kenties se enteili, että Valkoisen Neuvoston kokouksesta tulisi tärkeä. Muutkin kuin sir Welden olivat huomanneet, että ilmassa oli jotakin.

Welden ei juurikaan piitannut juhlista. Hän viihtyi paremmin Eriadorin erämaissa tai ystäviensä seurassa. Mutta tuona iltana kaikkien Kultaisen Kukan vanhempien ritareiden läsnäoloa oli erityisesti vaadittu. Niinpä Weldenkin oli juhlissa tuona iltana, katsellen tärkeiden ruhtinaiden ja neuvonantajien kiiruhtavan sinne tänne tietoja hankkien ja mielipiteitä vaihtaen. Welden pisti hymyillen merkille, että sir Candon oli vetäytynyt yhteen suuren salin sivulla sijaitsevista neuvotteluhuoneista ja istui siellä yksinään poltellen piippua, mitä hän ei usein tehnyt. Huone oli teknisesti osa juhla-aluetta, joten Candon ei rikkonut saamiaan ohjeita. Sir Perendur sen sijaan oli syöksynyt suoraan keskelle juhlijoita ja oli kuin kotonaan. Delfiniä ei näkynyt missään. Welden aavisteli myös hänen löytäneen hyvän piilopaikan jostakin.

Se jätti sir Weldenin seisomaan yksinään huoneen laidalla. Hän oli pukeutunut siistiin vihreään asuun, joka kuitenkin näytti hyvin vaatimattomalta muiden juhlijoiden joukossa. Huolimatta lähes täydestä salista Welden oli hyvin yksinäinen tuolla hetkellä. Koko salissa ei ollut kovinkaan montaa henkilöä, jonka kanssa hän olisi oikeasti halunnut puhua. Niinpä ritari vain seisoi sivummalla vaivautuneen näköisenä, katsellen kiinnostuneena kuka puhui kenenkin kanssa. Äkkiä Welden näki ruhtinas Daurhirin seurassa pitkän ihmisen, joka herätti ritarin huomion. Miehessä oli jotakin, mutta Welden ei saanut päähänsä mitä. Samassa mies jo poistui Daurhirin seurasta ja lähti kävelemään kohti portaita.

Welden ei tiennyt miksi, mutta hän valmistautui seuraamaan miestä. Juuri silloin astui joku hänen vierelleen. ”Sir Welden, otaksun”, sanoi ääni. Welden käänsi vastahakoisesti katseensa portaita nousevasta miehestä puhujaan. Hän tunnisti heti vierellään seisovan haltian. Tämä oli tullut Cirdanin pojanpojan kanssa Imladrisiin joitakin päiviä aiemmin ja Welden oli nähnyt miehen myös Mithlondissa joitakin kertoja. Haltia oli hieman Weldeniä lyhyempi. Hänellä oli lyhyet tummat hiukset ja leveät hartiat. Kasvot olivat rauhalliset ja harkitsevat. Ja juuri sellainen mainekin hänellä oli. ”Ruhtinas Gellan”, Welden tervehti kumartaen hieman. Vihersataman ruhtinas Gellan oli kunnioitettu henkilö ritareiden joukossa, sillä he tiesivät hänet hyväksi komentajaksi. Welden ei ollut kuitenkaan ikinä puhunut hänen kanssaan aiemmin, ja oli siksi yllättynyt kun ruhtinas nyt seisoi hänen vierellään.

”Keskeytinkö minä jotakin”, Gellan kysyi katsoen portaisiin. Miestä ei enää näkynyt. ”Ette”, vastasi Welden katsoen samaan suuntaan, mutta teräväsilmäinen Gellan huomasi heti, että salohaltian silmistä paistoi epäröinti. ”Minulla oli vain omituinen tunne, mutta ei se varmaan ollut mitään tärkeää. Miten voin auttaa teitä, herra”? Epäröinti katosi Weldenin silmistä ja hän näytti nyt kiinnostuneelta. Mitä asiaa saattoi Vihersataman Gellanilla olla hänelle?

”En löydä ketään muita Vanhempia Ritareita”, tuumi Gellan. ”Vaikka minulle vakuutettiin heidän kaikkien olevan mukana juhlissa”. Welden hymyili ja pystyi vaivoin olemaan nauramatta. Hän saattoi nähdä myös Perendurin nyt kadonneen. ”Pelkäänpä, herra, että meidän ritarimme eivät juurikaan nauti tällaisista tilaisuuksista. Jos hieman etsisimme, löytäisimme heidät varmasti jostakin piileskelemästä. Veikkaisin verantaa tai kartanon puutarhaa. Mutta ehkä minä voin auttaa teitä”? Gellan hymyili salohaltian mukana. Jotakin sellaista hän oli aavistellutkin. ”Haluaisin vain kuulla arviosi yleisestä tilanteesta. Onko se paranemassa vai huononemassa? Millainen on tilanne Anduinin laaksossa? Me emme saa läheskään kyllin usein tietoja Mithlondiin näistä asioista, kun Kultaisen Kukan ritarikunta toimii nyt lähinnä Imladrisista käsin”!

”Tilanteesta on hieman eriäviä mielipiteitä. Ehkä haluaisitte keskustella myös jonkun muun kanssa, sillä monet eivät yhdy mielipiteeseeni”, vastasi Welden. ”Olen jo puhunut useiden Imladrisin päämiesten kanssa”, totesi Gellan. ”Heidän mielipiteensä on tiedossani. Haluaisin nyt kuulla mitä mieltä sinä olet, sir Welden”! Ritari mietti hetken, ennen kuin vastasi. ” Olen varma että monet täällä ovat liian optimistisella mielellä”, aloitti Welden. ”Kaikki on mennyt tasaisesti huonommaksi sekä Rhovanionissa että Eriadorissa. On totta, että uudet katastrofit eivät olet kohdanneet Eriadoria ja samoojien voima on nousussa, mutta eikö heidän hajaannuksensakin ole nousussa? Ja huolimatta rauhan tilasta ei Eriador ole toipunut, vaan jatkanut taantumistaan. Voitko kuvitella, ruhtinas, että Tharbadia ei enää ole. Ennen se oli tärkein tukialueemme, ja nyt poissa. Noin vain”! Welden olisi voinut puhua Tharbadista vaikka tuntikausia. Se oli jotenkin niin lopullista. Silta oli romahtanut ja tulva ajanut asukkaat pois. Eikä Gondorin kruunulla ollut enää voimavaroja palata. Niinpä kaupunki oli nyt autio ja joen ylityspaikkana oli vaarallinen kahlaamo.

”Mutta Eriadorin asiat tunnette varmasti yhtä hyvin kuin minäkin”, totesi Welden. ”Rhovanionissa asiat eivät ole sen paremmin. On totta että pohjalaisten asutus on taas voimistunut Anduinin laaksossa, mutta niin on örkkienkin voima. Örkkien iskut asutuksille ovat lisääntyneet jatkuvasti ja vuorten solat ovat nyt lähes suljettuina. Minä luulen, että ne suunnittelevat jotakin suurta. Me olemme vaarassa menettää koko Rhovanionin, kun Dol Guldurin noitakin on voimakas etelässä”. Gellan nyökkäsi. ”Ruhtinas Daurhirin näkökanta oli positiivisempi. Tuleeko neuvoston kokouksesta siis jälleen vääntö Mithrandirin ja Curunirin välillä siitä, pitäisikö Rhovanion yrittää pelastaa”? ”Juuri niin uskon käyvän”, vastasi Welden. He olisivat varmasti keskustelleet vielä pidempäänkin, mutta juuri silloin eräs valtiatar Galadrielin seuraneideistä kävi ilmoittamassa valtiattaren haluavan keskustella ruhtinas Gellanin kanssa. ”Suokaa anteeki, arvon ritari”, totesi Gellan. ”Mutta minun täytyy nyt jättää teidät yksin. Toivottavasti iltanne kääntyy paremmaksi ja pääsette liittymään tovereihinne heidän piilopaikassaan”.

Welden hymyili. ”Siitä ei taida olla toiveita”, hän vastasi. ”Iltani taisi kääntyä juuri paljon huonompaan suuntaan. Tuolta tulee ruhtinas Arothir”. Arothir oli huomannut salohaltian ja tuli nyt päättäväisin askelin häntä kohti. Ruhtinas oli Weldenin pituinen pitkähiuksinen noldo, jonka suku oli alunperin Gondolinista. Arothir pysähtyi suoraan Weldenin eteen tyypillinen ylpeä ilme kasvoillaan. ”Sir Welden. Onnitteluni! Onnistuitte kiertämään saamanne käskyn ja saatte jäädä Imladrisiin juhlimaan ja laiskottelemaan”. Ruhtinas katsoi syyttävästi ritariin. ”Jostakin käsittämättömästä syystä ruhtinas Haldurion asettui tukemaan kantaanne. Toivottavasti olette tyytyväinen”! Welden nyökkäsi. ”Kyllä, olen tyytyväinen. Uskokaa minua, kun sanon vielä kerran. Rhudaurissa ei ole tällä hetkellä peikkoja. Minä tietän sen, koska tarkistin asian. Kultaisen Kukan ritareilla on muutakin tekemistä, kuin juosta olemattomien uhkien perässä”. Arothir tuhahti, mutta näytti jo rauhallisemmalta. ”Niin Haldurionkin sanoi”, hän totesi jo diplomaattisemmin. Welden tajusi, että Arothirin ylpeyden päälle kävi se, että häntä ei oltu automaattisesti toteltu. Itse asiaan ruhtinaskaan ei enää uskonut. ”Mutta me unohdamme nyt tämän asian, sir Welden, emmekä puhu siitä enää”.

Welden hymyili mielessään. Arothir oli turhan ylpeä ja toisinaan kiivas, mutta ei koskaan pitkävihainen. ”Niin teemme, herra”, ritari vastasi. ”Mutta kertokaa, mistä saitte idean, että Rhudaur olisi tutkittava uudelleen peikkojen varalta? Ette ole ennen kiinnittänyt maahan paljoakaan huomiota”! Tämä oli asia, joka oli askarruttanut Weldeniä heti käskyn kuultuaan. Kultaisen Kukan ritarit eivät olleet muuten Imladrisin päämiesten käskettävissä, mutta itse salatun laakson tai Rhudaurin turvallisuutta koskevissa kysymyksissä he olivat. Sen vuoksi Arothir oli teknisesti saanut antaa Weldenille käskyn mennä partioimaan Rhudauriin. ”Olin vain huolissani, kun peikkoja riehui niin lähellä Imladrisia”, totesi ruhtinas. ”Saruman valkoinen oli asiasta samaa mieltä, kun puhuimme siitä. Siinä teillä on todellinen ystävä, sir Welden”. Welden katsoi kysyvästi ruhtinaaseen. ”Hän itse ehdotti että juuri te johtaisitte partiota. Tarinat kyvyistänne ovat kantautuneet jopa Rautapihaan asti, näemme. Mutta suo anteeksi, Welden. Minun täytyy mennä takaisin käymään tärkeitä keskusteluita. Halusin vain varmistaa, ettei välillemme jää pahaa verta”! ”Kaikki on hyvin, herra”, totesi Welden ja nyökkäsi poistuvalle ruhtinaalle. Miten kukaan saattoi samassa lauseessa kehua ja loukata, ja kummassakin tapauksessa tarkoittamattaan, ihmetteli Welden. Mutta Arothir kykeni siihen helposti.

Welden ei voinut olla tuntematta oloaan epäluuloiseksi. Oliko vain sattuma, että Arothir oli puhunut Sarumanin kanssa Rhudaurin peikoista. Saruman oli tunnetusti hyvä puhumaan ja suostuttelemaan. Hänen äänensä oli taianomainen. Oliko Arothirin kiinnostus Rhudauriin siis Sarumanin aiheuttama. Ja jos oli, niin miksi? Mutta Welden ei jaksanut nyt ajatella asiaa. Päivä oli ollut pitkä, eikä se vieläkään ollut ohi.

Koko illan olivat nuoret ritarit juhlien keskipisteessä viihdyttäen valtiatar Galadrielin seurueen mukana saapuneita neitoja ja Elrondin talonväen nuoria naisia. Welden oli syrjäsilmin seurannut miten väsymättömästi ritarit pyörivät neitojen ympärillä. Hän soi itselleen pienen hymyn. Ritarikunnan jäsenyys ei suinkaan tehnyt nuorista miehistä munkkeja, vaan pikemminkin päinvastoin. He tanssittivat neitoja innokkaasti. Se näytti kuitenkin olevan vain viatonta huvia. Joitakin poikkeuksia kuitenkin oli. Sir Emengon haki kerta toisensa jälkeen tanssiin samaa neitoa. Neito oli Almiel, kuuluisan ruhtinas Galendilin sisarenpojantytär. Kun mahtava Galendil oli matkustanut meren yli Eresseään vuonna 1411, oli hän jättänyt suuresti rakastamansa Almielin Elrondin kasvatiksi Imladrisiin. Neidon hiukset olivat ihmeellisen hopeaiset ja hänen naurunsa oli kuin musiikkia. Weldenkin oli usein keskustellut Almielin kanssa vain kuullakseen tämän naurun. Nyt ryhdikäs Emengon tanssitti tätä koko Imladrisin tytärtä tanssista toiseen kasvoillaan ihaileva ja lähes palvova katse.

Welden seurasi välillä heidän tanssiaan tuntien lähes sääliä nuorta ritaria kohtaan, sillä Almielin kasvoilla oli vain vauhdikkaan tanssin riemua, kun he pyyhkäisivät musiikin tahdissa halki lattian. Kaikesta ylhäisyydestään ja määrätietoisuudestaan huolimatta Emengon ei kyennyt tekemään neitoon vaikutusta. Toiset ritarit antoivat hänen tanssittaa Almielia pysytellen loitolla. Ainoastaan Cadhirin määrätietoisuus olisi riittänyt uhmaamaan avoimesti Emengonia, mutta hän ei ollut tuona iltana koko salissa. Cadhir ei pitänyt suurista väkijoukoista ja hän saattoi valita tuliko paikalle vai ei! Jotakin etua siis nuoremman ritarin asemastakin oli, myhäili Welden tarkkaillen kiinnostuneena tapahtumia.

Lopulta Emengonkin väsyi ja lähti hakemaan juotavaa. Neito Almiel istuutui seinän viereen penkille. Hän näki Weldenin myös seinänvierellä ja hymyili tälle. Almielilta liikeni aina hymy kaikille! Jos joku olisi vanhassa Lindonin valtakunnassa väittänyt Galendilin sisaren voivan saada moisen jälkeläisen, olisi hänelle naurettu! Welden nyökkäsi neidolle kohteliaasti ja vilkaisi silmillään merkitsevästi kohti tanssilattiaa. Salohaltia näki miten neito kääntyi katsomaan. Sir Aethal käveli rennoin päättäväisin askelin kohti seinän viereen jäänyttä Almielia. Koko illan hän oli koonnut rohkeuttaan hakeakseen tätä tanssimaan ja nyt hänen täytyi se tehdä. Welden näki miten kiinnostus ilmestyi Almielin silmiin. Tämä nuori ritari ei ollut ylpeä ja määrätietoinen. Ei, päinvastoin, sir Aethalin koko olemus kertoi välittömyydestä ja rakkaudesta koko maailmaan kohtaan. Hänen huulillaan oli vaimea lähes pelokas hymy.

Hitaasti Aethal pysähtyi Almielin eteen ja pyysi saada seuraavan tanssin. Welden kuuli miten neito vastasi myöntävästi ja he lähtivät käsi kädessä kohti tanssilattiaa. Welden unohti heidät hetkeksi vältellessään ruhtinas Daurhirin katsetta. Kun hän katsoi uudelleen tanssilattialle oli meneillään jo kolmas tanssi ja yhä Almiel ja Aethal olivat pyörähtelemässä ympäri lattiaa käsi kädessä. ”Uhhuh”, sanoi Welden ääneen. Miten mahtaisi mestari Elrond suhtautua ihastukseen alhaisen ritarin ja kasvattityttärensä välillä? Sillä ihastui paistoi avoimena sir Aethalin kasvoilta ja Almielin silmät säihkyivät innosta. Neidon silmät säihkyivät aivan erilailla kuin pitkän aikaa häntä piirittäneen Emengolin seurassa. Almiel oli aina suhtautunut Emengoliin kohteliaasti mutta hivenen torjuvasti. Nyt se näytti olevan pikemminkin neito, joka ei päästänyt Aethalia pois tanssilattialta. Welden huomasi myös jotakin muuta. Sir Emengon seisoi seinän vierellä ja näytti minuutti minuutilta raivostuneemmalta. Nuorella ritarilla ei ollut juurikaan itsehillintää.

Aethal ja Almiel tanssivat lähemmäksi Weldeniä. Juuri kun he olivat melkein seinän vieressä Emengonin kärsivällisyys loppui. Hän astui tanssilattian reunalle ja tönäisi Aethalia voimakkaasti kummallakin kädellä. Tämä horjahti taaksepäin ja säilytti tasapainonsa vain koska osui seinään. ”Olet vienyt jo tarpeeksi neidon kallista aikaa, lindonilainen”, huudahti Emegon kylmällä äänellä tarttuen Almielin käteen. ”Me olemme varanneet tämän illan tanssit vain toisillemme. Pysy siis poissa”! Samassa Almiel hypähti taaksepäin pois Emengonin luota kavahtaen tämän kiivautta. Aethal oli nyt saavuttanut tasapainonsa ja astui takaisin Emegonin eteen. Kumpikin pudisti kätensä nyrkkiin valmiina tappeluun. ”Neito saa päättää itse sen, kenen kanssa tanssii”, totesi Aethal kireästi. He seisoivat hetken vastatusten kohottaen nyrkkinsä ilmaan. Emengon oli leveäharteisempi ja hivenen pidempi, mutta Aethal ei ollut valmis peräytymään moisen kopeuden edessä.

Samassa Welden astui heidän väliinsä ja työnsi vaivattomasti kummatkin nuoret haltiat poispäin toisistaan. Onneksi kaikki tapahtui salin laidalla eikä juuri kukaan huomannut välikohtausta. ”Rauhoittukaa”, komensi Welden. Aethal laski heti kätensä alas ja rentoutui. Welden pisti ilolla merkille tämän itsehillinnän. Raivo Emengonin silmissä sen sijaan ei heti hellittänyt. Hän tuijotti hetken salohaltiaa edessään kuin olisi nyt halunnut käydä tämänkin kimppuun, mutta veti sitten syvään henkeä ja laski nyrkkinsä alas. Samassa myös sir Perendur oli paikalla. ”Kas, sir Perendurkin ilmestyi kolostaan”, naurahti Welden. ”Mutta minulla on tilanne hallinnassa”, salohaltia lisäsi. ”Enpä usko”, huudahti Perendur vihaisena. ”Tätä ei sivuuteta pelkällä puhuttelulla”, hän totesi tietäen hyvin miten Welden oli aikonut tilanteen hoitaa. ”Kaksi ritaria nosti nyrkkinsä toisiaan vastaan. Se on vakava rike, josta pitää olla vakavat seuraukset. Hyvät herrat, ymmärrättekö te, että aloitte riidellä keskellä virallista juhlaa? Tätä minä en anna anteeksi aivan heti”!

Sen kuullessaan sir Aethal näytti surulliselta mutta syylliseltä. Hän oli kalpea ja nyökkäili vain Perendurin puhuessa. Emengon sen sijaan pakeni ilmeettömyyden taakse ja näytti hetken jopa aikovan väittää vastaan. Mutta nuorten ritareiden ei tarvinnut olla huolissaan, sillä samassa astui myös päämies Delemir paikalle. Tyypilliseen tapaansa hän näki aina kaiken, eikä kahden ritarin yhteenotto seinän vierustallakaan ollut jäänyt huomaamatta. ”Herrani Delemir”, tervehti Welden kohteliaasti ja kolme muuta ritaria kumarsivat virallisesti. ”Iltaa, herra. En voinut olla näkemättä pientä kiistaanne”, totesi päämies. Welden katsoi tätä huvittuneena ja vilkaisi sitten Perenduriin. Heistä oli tulossa niin kuin Delemir, hän tajusi. Mutta keneksi oli Delemir muuttumassa? Poissa oli tämän entinen joka asiaan puuttuminen ja johtaminen. Enemmän ja enemmän tehtäviä oli joka vuosi langennut Vanhemmille ritareille. Mutta miksi ei Delemir nyt antanut heidän hoitaa tehtäviään vaan tuli väliin? ”Me olimme kyllä hoitamassa jo asian, herra”, totesi Perendur hivenen loukkaantuneena.

”Mutta hyvä Perendur”, huudahti Delemir. ”Kuulin kyllä mitä sanoit nuorille ritareillesi. Tänään odotan kuitenkin sinulta enemmän ymmärtämystä heitä kohtaan. Ensimmäiset suuret tanssiaiset pitkään aikaan, Perendur. Kauniita neitoja ja uljaita nuoria ritareita tavoittelemassa heidän suosiotaan. Ettekö te tunne, Perendur ja Welden, rakkautta kaikkialla ympärillänne. Kuka voisi tällaisena iltana liiaksi nuhdella nuoria miehiä liiasta kiihkosta? Ei, hyvät herrat. Annamme asian olla ja huomenna on kaikki jo unohdettu. Nuoret mielet suuttuvat nopeasti ja lauhtuvat nopeasti, kun rakkaudesta on kyse”. Sen sanottuaan Delemir nyökkäsi yhä ilmeettöminä paikalleen seisoville Vanhemmille ritareilleen ja poistui takaisin kohti salin keskiosia.

Hetken kaksi silmäparia katseli päämiehen poistumista liikkumatta. Sitten Welden ja Perendur vilkaisivat toisiaan. ”MITÄ ihmettä tuo oli”, henkäisi Perendur. ”Ei aavistustakaan”, vastasi Welden pudistaen päätään. ”Yksi örkki hakkasi minusta kaikki romanttiset ajatukset jo parituhatta vuotta sitten”. Mitä ihmettä Delemirin mielessä oikein liikkui? Kumpikin kohautti yhtäaikaa olkapäitään. ”No, minä en voi sitten tehdä mitään”, totesi Perendur lyhyen hiljaisuuden jälkeen. ”Siirryn takaisin omaan piilopaikkaani. Olen kuullut ainakin tusinan ruhtinaan ja neuvonantajan etsivän minua”! Welden nauroi. ”Parasta onnea”, hän totesi ja käänsi sitten katseensa kahteen nuorempaan ritariin. Samalla hänen hymynsä muuttui suuttuneeksi ilmeeksi. Sir Emengonin kasvoilla oli ylpeän pitkästynyt ilme. Sir Aethal sen sijaan näytti hivenen nolostuneelta. ”Sir Delemir kielsi rankaisemasta meitä”, sanoi Emengol haastavasti.

”Enkä minä rankaise”, totesi Welden. ”Mutta teidän kahden juhlat loppuivat nyt. Poistukaa heti huoneisiinne nukkumaan. Tarvitsen kaksi vapaaehtoista lisää huomenna palvelukseen ja te tarjouduitte juuri. Sir Emengon ilmoittautuu heti auringon noustessa sillan kunniavartioon ja te sir Aethal ilmoittaudutte neuvoston salin oven vartioon. Voitte odottaa olevanne palveluksessa nukkumaanmenoaikaan asti”! Kumpikin kumarsi ja poistui vastaan väittämättä. Jopa Emengon tiesi ettei se olisi auttanut, kun sir Weldenin silmissä säihkyi raivoisa tuli.

Vain Almiel neito oli nyt jäljellä Weldenin seurassa. Hän seisoi hieman sivummalla ja näytti surulliselta. ”Oletteko kunnossa, neito”, kysyi Welden huolissaan. Imladrisissa ei varmasti löytynyt ketään, joka ei olisi rakastanut tuota iloista nuorta haltianeitoa. ”Toivoin vain”, hän aloitti ja veti syvään henkeä. ”Toivoin vain että olisin ehtinyt vielä puhua sir Aethalin kanssa. Olisin halunnut pyytää anteeksi, koska hän joutui vaikeuksiin minun takiani. Varmasti hän nyt ajattelee minua pahalla”! Mutta Welden pudisti päätään. ”En usko siihen, valtiatar. Sitä paitsi, enkö minä ole sinun uskollinen palvelijasi”. Welden teki lakeijamaisen eleen kädellään saaden Almielin hymyilemään. ”Välikohtauksen syypää on huomenna pihalla vartiossa, mikä jättää sinut vapaaksi pääsemään nuoren ystäväsi luokse, joka on vartiossa salin ovella. Sinun täytyy vain päästä hirmuisen sir Athirin ohi hänen luokseen ja se tuskin tuottaa ongelmia juuri kenellekään”! Almiel hymyili jälleen ja lopultakin surullinen ilme katosi hänen kasvoiltaan. ”Sir Welden, teitkö sinä tuon vain minun takiani”, neito huudahti. ”Kuten sanoin, valtiatar”, hymyili Welden ja toisti lakeijamaisen kädenliikkeen. Nyt Almiel nauroi. ”Olet väärässä, Welden. Se örkki ei saanut romanttisia ajatuksia pois päästäsi”! ”Kenties”, myönsi Welden ja loihti kasvoilleen mysteerisen ilmeen. ”Huomiseen siis, Almiel neito”.

He erosivat ja Welden tajusi olleensa juhlien keskellä kyllin pitkään. Huokaisten helpotuksesta hän suunnisti kohti avointa ovea, josta pääsi koko rakennusta kiertävälle katetulle verannalle. Sen takana Welden saattoi nähdä sinisillä lyhdyillä valaistun puutarhan, johon osa juhlijoista oli siirtynyt keskustelemaan rauhassa. Delfiniä ja Candonia ei näkynyt. Sen sijaan Welden huomasi Gandalf harmaan istumassa kauempana verannalla poltellen suurta piippuaan. Gandalf puhalteli ilmaan savurenkaita ja näytti olevan syvällä ajatuksissaan. Hetken salohaltia ajatteli, ettei viitsisi häiritä velhoa, jolla oli varmasti paljon ajateltavaa. Mutta uteliaisuus voitti. Gandalf ei luultavasti kertoisi hänelle paljoakaan, mutta tiedon rippeetkin olivat tärkeitä, tiesi Welden. Niinpä hän lähestyi rohkeasti velhoa. Tämä kuuli kevyet askeleet puista lattiaa vasten ja nosti katseensa.

Gandalf nyökkäsi nähdessään kuka tulija oli. Hyvä, ainakaan hän ei ollut ärtynyt häiriöstä. Welden katseli tarkkaan velhoa kävellessään tätä kohti. Gandalf näytti vanhemmalta kuin ennen. Huolet olivat vanhentaneet häntä jälleen, mietti Welden. ”Gandalf”, hän tervehti tietäen, että velho närkästyi helposti herroittelusta. ”Sir Welden”, vastasi Gandalf katsoen salohaltiaa silmiin. ”Mitä sinulla on sydämelläsi, ritari”, hän kysyi aikaa tuhlaamatta. ”Palasin muutama päivä sitten Rhudaurista”, vastasi Welden, nähden Gandalfin katseesta että tämä jo arvasi mitä ritarilla oli mielessään. ”Tapasin siellä jotakin merkillistä, johon en keksinyt selitystä. Kerro minulle, Gandalf, jos vain voit, miten kolme vuorenpeikkoa päätyi jäämään ulos kyllin pitkäksi aikaa, että aurinko osui heihin”. Gandalf nauroi omaa hillittyä nauruaan. ”Todellakin, mestari Welden. Sinulta ei jää mitään huomaamatta. Minä olin paikalla, mutta pelkäänpä että voin tyydyttää uteliaisuuttasi vain sanomalla, että kiinnitin peikkojen huomion muualle ja sain ne kiistelemään keskenään. Jätän sinun arvattavaksesi miten siihen pystyin”.

Welden nyökkäsi. Jotakin tällaista hän oli odottanutkin. Lisää salaisuuksia ja mysteerejä. Niitä syntyi kaikkialla minne Gandalf meni. ”Pidä salaisuutesi, Gandalf”, Welden vastasi mutta nauroi samalla. ”Mutta älä hämmästy jos jonakin päivänä huomaat, että muillakin on salaisuuksia”. Sen sanoessaan Weldenin mieleen nousi Sarumanin kuva, mutta hän ei tiennyt miksi. ”Minä olen elänyt niin kauan, että juuri mikään ei voi hämmästyttää minua, ritari”, vastasi Gandalf. Welden istuutui hänen viereensä pitkälle penkille ja katseli kirkasta tähtitaivasta Imladrisin yllä. ”Entä retkikunta jota johdit, Gandalf”, hän kysyi. ”Varmasti et kerro siitäkään paljoa, mutta se askarruttaa minua silti”!

Gandalf puhalsi taas ilmaan savuympyrän ennen kuin vastasi. ”Se ei ole Valkoisen Neuvoston tai ritarikunnan asia”, velho tuumi. ”Mutta tiedä tämä, Welden. Toivon että aloittamani retki päättyy Smaugin tuhoon ja Ereborin uudelleen perustamiseen”. Ritari katsoi Gandalfiin hämmästyneenä. ”Se auttaisi todellakin Rhovanionin tilannetta suunnattomasti. Jo vuosia olen miettinyt Smaugia, mutta koskaan ei ole ollut aikaa tehdä mitään lohikäärmeen pään menoksi. Liian paljon on ollut mielessäni kokoajan. Mutta Gandalf, tarkoittaako tämä sitä, että ollaan vihdoinkin ryhtymässä aktiivisiin toimiin tilanteen parantamiseksi”? ”Minä tiedän vaelluksistasi, Welden. Ja uurastuksestasi”. Welden kohautti olkapäitään ja näytti äkkiä surulliselta. ”Mutta voi, se ei ole ollut kylliksi. Aina ovat toimeni olleet riittämättömiä tai myöhässä. Yritin pelastaa Tharbadin, mutta poissa se on silti. Alati on vihollisemme vahvistunut ja meidän voimamme heikentynyt. Hitaaksi tappioksi sitä kutsuu valtiatar Galadriel, ja aivan oikein”!

”Vihollisemme on todellakin saanut olla meiltä liian kauan rauhassa”, totesi Gandalf vakavalla äänellä. ”Mutta ehkäpä tilanne nyt muuttuu Valkoisessa Neuvostossa”! Welden katsoi Gandalfiin hätkähtäen. ”Menemmekö me siis Dol Gulduriin”, hän huudahti heti. ”Liian kauan on vihollinen saanut pitää tukikohtaansa avoimesti edessämme. Iskemmekö viimeinkin häntä vastaan”? Gandalf pudisti päätään. ”Sitä ei ole vielä päätetty, sir Welden. Kokous on vielä edessä. Mutta tilanne on pahentunut edellisen kokouksen jälkeen. Ehkäpä viisaat nyt kuuntelevat minua paremmin. Ehkä neuvojani ei tällä kertaa jätetä huomioimatta”! Welden kuuli velhon äänessä annoksen katkeruutta, eikä syyttä. Jo pitkään Gandalf oli halunnut iskeä Dol Gulduriin, mutta muut viisaat olivat vastustaneet.

Hetken he istuivat hiljaa mietteissään. Weldenin ajatukset kääntyivät Gandalfin seurueen mukana olleeseen hobittiin. Samoin kuin Saruman oli aina pitänyt tukialueenaan Gondoria ja sen kautta nyt Rautapihaa, oli Gandalf taas tukeutunut jo pidemmän aikaa Kontuun. Ritarit eivät tienneet mitä hän siellä puuhasi, mutta velho vietti paljon aikaa hobittien parissa. Kaikki olivat varmoja, että Gandalfilla oli jokin monimutkainen suunnitelma, mutta Welden ei ollut niinkään varma. Luultavasti Gandalf vain viihtyi hobittien parissa? Ehkä se oli hänen turvasatamansa, jossa ollessaan velhon ei tarvinnut pelastaa koko maailmaa!

Weldenin ajatukset keskeytyivät, kun pitkä ihminen liittyi heidän seuraansa. Mies oli samooja ja vaikka Welden ei ollutkaan paljon ihmisten kanssa tekemisissä tunnisti hän heti miehen päämies Fyanmiriksi. Tällä oli pieni parransänki ja silmissä näkyi rasitus. Huhujen mukaan päämies oli vasta palannut pitkältä tiedusteluretkeltä pohjoiseen Eriadoriin. Fyanmir istuutui tuolille Gandalfia ja Weldeniä vastapäätä. ”Tervehdys Gandalf”, hän sanoi ja nyökkäsi Weldenille. ”Minun täytyy saada puhua kanssasi”, totesi päämies velholle ja vilkaisi Weldeniin. ”Luotan sir Weldeniin täysin”, totesi velho viitaten Fyanmiria jatkamaan. ”Palasin juuri partioretkeltä”, alkoi päämies selittää. ”Johdin joukon samoojia Jättijängille tutkimaan, mistä viime vuosien hyökkäykset etelään oikein tulevat. Löysin enemmän kuin halusin. Örkit ovat vuorilla ennen näkemättömän vahvoilla voimilla, Gandalf. Kultaisen Kukan ritarit olivat oikeassa varoittaessaan örkkien kasvavasta voimasta. He ovat miehittäneet uudelleen useita hylättyjä tukikohtia ja valvovat nyt kaikkia reittejä yli vuorien”. Tämän kuullessaan Welden liikahti levottomasti, sillä juuri tästä hän oli jo pitkään varoittanut, mutta nimenomaan samoojat olivat tukeneet näkökantaa, että örkit olivat vieläkin heikkoja Kääpiösodan jäljiltä. ”Mutta ei siinä vielä kaikki”, jatkoi Fyanmir. ”Myös Revenian vanhat kaivokset on jälleen miehitetty vahvoin örkkivoimin”. Welden hätkähtii kuullessaan Revenian nimen. Se ei jäänyt tarkkasilmäiseltä Gandalfilta huomaamatta. Jotakin henkilökohtaista liittyi Weldeniin ja Reveniaan, tajusi velho. ”Minä olen nyt valmis tukemaan sinua, Gandalf. Meidän on ryhdyttävä aktiiviseksi, jotta uhka Eriadorissa ja Rhovanionissa saadaan kukistettua. Näen nyt, että nämä kaksi aluetta ovat kytketty yhteen. Uhka kumpaakin vastaan tulee samasta paikasta, luulen minä”!

”Dol Guldur”, sanoi Welden vakavana. Hän tunsi olonsa hieman epämukavaksi kuunnellessaan Gandalfin ja Fyanmirin keskustelua, mutta jostakin syystä Gandalf oli halunnut hänen jäävän. ”Niin minäkin nyt uskon”, sanoi Fyanmir. ”Kysyn siis sinulta, Gandalf. Aiotko huomenna taas ehdottaa että Valkoinen Neuvosto organisoisi iskun Dol Gulduriin”? ”Kyllä”, vastasi Gandalf vakavana. ”Minä aion ehdottaa sitä”. Fyanmir nyökkäsi. ”Siinä tapauksessa minä tuen sinua”, hän sanoi. ”Se voi aiheuttaa hankaluuksia muiden päämiesten kanssa, mutta minä olen kanssasi, Gandalf”!

Velho katsoi samoojaan myötätuntoisesti. Hän tiesi kaiken samoojien viimeaikojen riidoista. Niiden ytimessä näytti olevan Lhunen päämies Hallatan, joka ajoi täysin päinvastaista politiikkaa kuin Arathorn ja nyt hänen vaimonsa veli halusivat. ”Sinun täytyy pysyä lujana, Fyanmir”, velho totesi. ”Olet tehnyt hyvää työtä ja samoojien voima on nousussa. Luota itseesi ja kykyihisi”. Fyanmir huokasi. ”Päivällä on helppo olla päättäväinen ja luja”, sanoi päämies. ”Mutta illan pimetessä sitä tajuaa oman asemansa. Olen valmis antamaan vaikka henkeni, että sisarenipoika aikanaan nousisi päämieheksi ja perisi voimakkaan ja yhtenäisen dunedainin johtajuuden. Sen eteen raadan alati, Gandalf. Mutta entä minä itse? Milloin tulee minun vuoroni? Milloin saan muodostaa oman perheen ja toimia heidän etunsa vuoksi. Minä en tätä vastuuta pyytänyt, mutta silti se minulle annettiin. Enemmän kuin halukas olen antamaan sen eteenpäin”.

”Turhaan haudot synkkiä tuumia, Fyanmir”, vastasi Gandalf. ”Sinunkin vuorosi tulee vielä. Olet odottanut kärsivällisesti. Jaksat odottaa kunnes Aragorn on täysi-ikäinen. Mutta silti hän tulee tarvitsemaan apuasi vielä pitkään”! Fyanmir nyökkäsi. ”Tiedän tämän. Mutta kun saan päävastuun siirrettyä eteenpäin voin mennä naimisiin ja perustaa oman perheen. Nyt se on mahdotonta, sillä alati vaativat samoojien ja koko Eriadorin asiat huomioni. Kihlattuni odottaa minua Nenuialilla ja voi, hän saa odottaa vielä pitkään”!

”Suokaa anteeksi”, puuttui Welden puheeseen. ”Mutta voi olla että joudutte odottamaan vielä pidempään kuin luulette, päämies Fyanmir. Enkö minä tunne tämän Aragornin, joka Imladrisissa tunnetaan nimellä Estel. Ylpeä ja terävä poika hän on. Muuten en häntä tuntisi, mutta olen tavannut hänet usein kartanon kirjastossa lukemassa. Hän lukee aina sotahistoriaan liittyviä teoksia ja yrittää oppia kaiken sodankäynnistä”. Gandalf naurahti. ”Totisesti, tämän tiedän. Mutta miten tämä liittyy päämies Fyanmiriin”? Wenden hymyili velholle. ”Eräänä päivänä, tunnistaen minut Vanhemmaksi Ritariksi, nuori Aragorn kysyi minulta kirjastossa: ”herra ritari, kertokaa minulle, miten tullaan suureksi komentajaksi”. Ei vain hyväksi vaan suureksi! Minä vastasin, että vain pienen osan voi oppia lukemalla kirjoja. Hyväksi komentajaksi tullakseen on miehen liityttävä johonkin armeijaan ja opeteltava sodankäynti alusta alkaen jonkun kokeneen komentajan opastuksella. Vain käytännön kokemusten kautta voi tulla hyväksi komentajaksi. Miten sitten päästä siitä suureksi komentajaksi. Siihen ei pelkkä kokemus ja tieto riitä. Se vaatii neroutta joka komentajalla joko on tai sitten ei. Sitä ei voi itselleen mitenkään hankkia. Tämän kuullessaan nuori Aragorn hymyili ja alkoi pohdiskella, kuinka pitkä matka on Gondoriin. Joten jos minulta kysytään, päämies Fyanmir, luulen hänen ensimmäiseksi täysi-ikäiseksi tullessaan lähtevän hankkimaan sotakokemuksta, jotta hänestä tulisi suuri komentaja. Valtakautesi saattaa siis jatkua pidempään kuin luuletkaan”! Fyanmir naurahti. Se kuulosti juuri siltä Aragornilta, jonka hän tunsi. Päämies nousi seisomaan hymyillen surullisesti. ”Pelkäänpä että olet oikeassa, arvon ritari. Samoojille se tietää hyvää, sillä liian nuori päämies voisi olla vaarallinen. Mutta pelkäänpä että minulle se tietää huonoa, sillä rakkaani odottaa minua yhä Nenuialilla ja jokainen päivä erossa hänestä on tuskaa täynnä”. Sen sanottuaan Fyanmir käveli pois, täynnä murhetta kun joutui elämään erossa rakkaimmastaan.

”Siinä on hieno mies”, sanoi Welden. ”Toivon että hän pääsee vielä palaamaan kotiinsa ja naimisiin rakastamansa naisen kanssa”. Gandalf nyökkäsi mutta ei sanonut mitään. Welden nousi seisomaan. ”Minä lähden nukkumaan. Hyvää yötä Gandalf, ja olkoon huominen päivä menestyksekäs”. Gandalf ei vieläkään vastannut ja Welden jätti hänet polttelemaan mietteliään näköisenä kuistille.

VALKOINEN NEUVOSTO

Viimein koitti sen päivän aamu, jolloin Valkoisen Neuvoston kokous vihdoin alkaisi. Kultaisen Kukan ritarit pitivät vartiota kokoushuoneen ovella varmistaen, että vain Valkoisen Neuvoston jäsenet pääsivät sisään. Sir Cadhir ja sir Aethal seisoivat oven molemmin puolin vartiossa siisteihin vihreisiin kaapuihin pukeutuneina. Ruhtinas Haldurion oli todennut, että harmaa voitaisiin katsoa puolueellisuudeksi Gandalfia kohtaan ja oli siksi määrännyt vartijoille vihreät kaavut. Sir Athir seisoi nuorempien ritarien vierellä. Kaikilla kolmella oli miekat vyöllään, mikä oli epätavallista Imladrisissa. Sir Athir tunsi kaikki neuvoston jäsenet ulkonäöltä ja toimi siksi ovivahtina. Cadhir oli alunperin komennettu hänen seurakseen, mutta myös Aethal oli ilmestynyt aamulla paikalle sir Weldenin erityiskäskyllä.

Koko komennus oli itseasiassa melkoisen tylsä. Kuka yrittäisi tunkeutua Valkoisen Neuvoston kokoustiloihin? He olivat salaisessa laaksossa johon ei ollut kovinkaan helppoa päästä. Silti etiketistä täytyi pitää kiinni ja ovea vartioida. Komennuksen aikana Athir oli jo saanut selville, että Cadhir ja Aethal tunsivat toisensa noviisiajalta ja olivat itseasiassa olleet parhaat ystävät peruskoulutuskautensa aikana. Myös edellisen illan välikohtaus oli nyt kaikkien ritareiden tiedossa. Nuoret ritarit olivat valvoneet myöhään yöhän muistellen menneitä ja puhuen siitä mitä olivat nähneet ja kokeneet ritareiksi tultuaan. Cadhirin mielessä oli tietysti päällimmäisenä hänen veljensä Lawhirin kuolema ja Numenoren Veljeskunnan kanssa taistelu. Sir Weldenin nimi oli esiintynyt hänen tarinoissaan yhtenään. Tämä oli yllätys Aethalille, sillä Läntisen Ryhmän ritareille Welden ei ollut kovinkaan tunnettu nimi. Mutta pian oli käynyt ilmi, että sir Welden oli kouluttanut Cadhirin tämän veljen kuoltua. Tämä selitti miksi Cadhir piti Weldeniä niin suuressa arvossa.

Kaikki muut neuvoston jäsenet olivat jo salissa paitsi Elrond ja Saruman, jotka viipyivät vielä, ehkä viime hetken keskusteluissa. Kartanon aula oli täynnä väkeä. Kaikki pohtivat miten neuvostossa tulisi käymään. Kaikki paitsi Welden, joka ajatteli jotakin aivan muuta. Hän oli taas nähnyt aulassa saman miehen, jota oli ihmetellyt eilen. Nyt ritari käveli rauhallisesti salin ovella seisovan vartion luokse. ”Huomenta herrat”, hän totesi iloisesti kiinnittämättä erityistä huomiota Aethaliin. ”Kaikki hyvin”? Athir nyökkäsi. ”Mitäpä ongelmia täällä voisi tullakaan. Imladrisin salattuun laaksoon eivät viholliset pääse”! Welden vilkaisi kolmeen ihmiseen, jotka keskustelivat keskellä käytävää. ”Toivottavasti”, hän tuumi ja valpas Athir seurasi heti sydänveljensä katsetta miehiin. ”Ongelmia”? ”Ei”, vastasi Welden. ”He ovat Saruman valkoisen seuruetta. Mutta minun pitäisi tietää jotakin. En vain muista mitä”. Welden kääntyi nuorempien ritareiden puoleen. ”Sir Aethal”! Aethal nyökkäsi. ”Näetkö tuon pitkän voimakkaan näköisen ihmisen keskellä salia? Mene hänen luokseen ja ota selvää, mikä hänen nimensä on. Ja yritä tehdä se huomaamattomasti”.

Hivenen närkästyneenä Aethal lähti liikkeelle. Hänen piti olla ovivahti eikä Weldenin juoksupoika. Mutta ehkä tämä oli yhä rangaistusta edellisiltaisesta! Hän näki ihmisen ja tajusi, että tämä oli sama joka oli ylpeän näköisenä lähes kävellyt hänen ylitseen edellisenä päivänä. Aethal loihti kasvoilleen virallisen ilmeen ja lähestyi miestä reippaasti. ”Anteeksi herra, oletteko te Nenuialin Heltarin apulainen nimeltään Doleren? Minulla on teille viesti herraltanne, joka on jo kokoussalissa”! Mies kääntyi hivenen närkästyneenä keskeytyksestä. ”Ei, minä olen Windran, Saruman valkoisen seurueesta. Samooja Doleren on jossakin kuistilla”! Aethal kiitti miestä ja kävi kuistilla kääntymässä, jotta Windran ei epäilisi mitään. Sitten hän palasi nopeasti salin ovelle.

”Mies sanoi olevansa nimeltään Windran. Hän ei maininnut mistä on kotoisin”, selitti Aethal. Welden kiitti nuorta ritaria ja astui sivummalle. Athir seurasi häntä nähden, miten Weldenin ilme muuttui todella mietteliääksi. ”Tunnetko hänet”, kysyi Athir hiljaa, niin etteivät muut kuulleet. ”Kyllä, ”vastasi salohaltia. ”Hän on toiminut pitkin ja poikin Minhiriathia ja Eriadoria palkkasoturina ja salamurhaajana. Hän on hyvin vaarallinen mies. Windran katosi joitakin vuosia sitten. Hän meni siis Rautapihaan”! Athir katsoi toveriaan. ”Huhujen mukaan Saruman valkoinen on palkannut etenkin viimeaikoina paljon sotureita palvelukseensa. Ei siinä välttämättä ole mitään hämärää. Tottakai hän palkkaa ennemmin leijonia kuin lampaita”! Welden nyökkäsi. ”Niin, kukaan ei välitä lampaista”, hän tuumi. ”Mutta Windran...hänessä on jotakin pahaa. Ja hän on erittäin taitava. Tämä epäilyttää minua. Pidetään häntä silmällä, Athir”!

Cadhir ja Aethal seurasivat kiinnostuneina kahden vanhemman ritarin keskustelua sivummalla. ”Jotakin on tekeillä”, tuumi Cadhir. ”Sir Welden on haistanut jotakin. Hän on kuin saalistaja joka vainuaa saaliinsa”. Aethal kohautti olkapäitään. ”Ehkä. Mutta hän voi olla väärässäkin. Mies on Saruman valkoisen seurueessa. Valkoisen Neuvoston puheenjohtaja ei pitäisi mukanaan ketään huonomaineista”. Cadhir mietti hetken. ”Niin, Sarumanin viisaus on toki suuri”, hän tuumi. ”Mutta ei hänkään virheetön ole. Ehkä häneltä on jäänyt jotakin huomaamatta. Mutta niin tai näin, se ei ole meidän ongelmamme. Viisaiden asiat ovat liian suuria sinulle ja minulle, Aethal”. Kumpikin naurahti. Mutta Aethal ei voinut olla miettimättä, eivätkö viisaiden asiat olleet liian suuria myös sir Weldenille?

”Mutta asiaan mitenkään liittymättä”, muisti Aethal äkkiä. ”Kuka oli se ritari, sir Emengon, joka käyttäytyi niin huonosti eilen illalla? Hän ei ollut meitä vanhempi, mutta en muista häntä koulutusajoiltamme”! ”Ah, sir Emengon”, tuumi Cadhir. ”Hän on jotakin erityistä. Hän on uusin Kultaisen Kukan ritari. Sir Emengon on itsensä ruhtinas Erestorin pojanpoika. Erestor halusi hänen liittyvän ritarikuntaan ja siksi hänet koulutettiin yksinään täällä Imladrisissa. Hän valmistui viitisenkymmentä vuotta meidän jälkeemme. Sir Derufinin sanotaan olevan hivenen ärtynyt, kun ei saanut osallistua Emengonin koulutukseen. Hänellä on sellainen käsitys, että vain Derufin itse osaa kouluttaa noviiseja kunnolla”. ”Onhan hänellä melkoisesti kokemusta”, mietti Aethal. ”Mutta eiköhän Haldurion osaa myös kouluttaa aivan hyvin”.

”Sehän siinä on”, vastasi Cadhir. ”Haldurion ei häntä kouluttanut, vaan Delemir ja Candon. Haldurion on viimeaikoina hoitanut yhä enemmän ja enemmän ritarikunnan asioita. Delemir on alkanut partioida ritareiden mukana erämaassa. En tiedä mikä häntä vaivaa. Mutta Emengon tietää olevansa jotakin erityistä. Toivottavasti hän vielä oppii tavoille. Mutta tavoista puheenollen”, sanoi Cadhir ja osoitti kohti Athiria. Tätä kohti oli kävelemässä päättäväisesti säihkyvän kaunis haltianeito. ”Neito Almiel”, tervehti Athir lähes hymyillen. Joskus häntä ihmetytti miten hyvin Welden junaili asioita. ”Mikä tuo teidät meidän väsyneiden vartiomiesten luokse”? ”Uskallan todellakin sanoa, sir Athir, että miehenne ovat väsyneen näköisiä. Sir Aethal etenkin voisi pitää tauon ja tulla hetkeksi mukaani”. ”Kuin olisitte lukenut ajatukseni, neito”, vastasi Athir liioitellun kohteliaasti. ”Sir Aethal. Pidä tauko ja mene tämän neidon mukaan. Hän haluaa puhua kanssasi”.

Athir ja Cadhir seurasivat mielenkiinnolla, kuin Almiel ja Aethal kävelivät sivummalle ja neito alkoi puhua katsoen ritariin vetoavasti. Athir terästi kuuloaan ja saattoi kuulla Aethalin lujemman äänen vakuuttavan, että edellisiltainen ei ollut neidon syy. Ritarin kasvoilla oli outo ujon hätääntynyt ilme, kuin hän olisi äkkiä herännyt tajuamaan, että hänellä saattoi olla mahdollisuuksia voittaa neidon sydän itselleen. Lopulta he kumpikin erosivat iloisina luvattuaan tavata seuraavana päivänä uudelleen. Kumpikin loi erotessaan kaihoisia katseita toisen perään. Sillä aikaa kun Almiel ja Aethal keskustelivat olivat Saruman ja Elrond viimein saapuneet ja astuneet saliin. Mutta sir Aethal oli täysin unohtanut halunsa nähdä kuuluisa velho ja itse mestari Elrond. Neito Almiel täytti hänen ajatuksensa.

Sisällä salissa valkoisen Neuvoston kauan odotettu kokous oli vihdoin alkanut. Pitkän pöydän vastakkaisissa päissä istuivat kunniapaikoilla neuvoston puheenjohtaja Saruman valkoinen ja mestari Elrond. Ruhtinas Haldurion istui keskellä pöytää ja antoi katseensa kiertää pöytää. Hän oli tehnyt kovan työn saadakseen kokouksen järjestelyt hoidettua, mutta nyt se oli ohi ja kokous oli turvallisesti käynnissä. Saruman valkoinen oli tyypilliseen tapaansa täysin ilmeetön valkean partansa alla. Hänen silmänsä näyttivät myös tutkivan jokaista huoneessa olijaa. Haldurionin oma katse siirtyi Elrondiin, joka näytti rauhalliselta. Sir Delemir, Kultaisen Kukan ensimmäinen päämies, istui Elrondista seuraavana näyttäen haluttomalta olemaan paikalla. Delemir ei suurista tilaisuuksista nauttinut, mutta Haldurion tiesi hänen muutenkin olleen haluton tehtäviään hoitamaan viimeaikoina. Ruhtinas ei kuitenkaan tiennyt, mistä oli kysymys. Delemiriä vastapäätä istui Nenuialin Heltar, joka käytti arvonimeä päämies. Hän oli keski-ikäinen hivenen lihava mies, joka ei ollut partioinut Eriadorin saloilla enää vuosikymmeniin. Heltar näytti aina ystävälliseltä, mutta päämies Arathornin kuoleman jälkeen oli selvää, että ilme oli vain kulissi. Aiemmin samoojilla oli ollut vain yksi edustaja neuvostossa, mutta heidän merkityksensä oli noussut kilpaa haltioiden hiipumisen kanssa, ja samoojien jouduttua hajaannuksen tilaan oli heidän päämiehensä lisäksi myös Nenuialin Heltar ja Lhunen Hallatan kutsuttu neuvostoon.

Tämä oli katkera asia monille Kultaisen Kukan ritareille, jotka kokivat samoojat kilpailijoina. Päämies Hallatanin olisi pitänyt istua Heltarin vierellä, mutta hän oli jo vanha mies eikä joko kyennyt tai halunnut tehdä pitkää matkaa Imladrisiin. Haldurion epäili ettei halunnut, sillä Hallatan ei juuri tuhlannut rakkautta haltioihin. Eikä naapuriinsa Nenuialin Heltariin. Mutta kutsu Valkoiseen Neuvostoon oli niin suuri kunnianosoitus Lhunen laakson samoojille, ettei edes haltiavastainen Hallatan halunnut sellaista kunniaa sivuuttaa. Niinpä hänen vanhin poikansa Aldarain istui nyt Heltarin vieressä ja nämä näyttivät tulevan hyvin toimeen. Haldurion hymyili sen nähdessään, sillä se tiesi hyvää Eriadorin tulevaisuudelle Hallatanin ajan jälkeen. Aldarain vaikutti harkitsevalta ja järkevältä mieheltä.

Vastapäätä nuorekasta Aldarainia istui samoojien väliaikainen päämies Fyanmir, joka nimensä mukaisesti oli oikea pohjoisen jalokivi. Hän oli mies parhaassa iässä, pitkä ja voimakas. Fyanmir oli juuri niin älykäs, että teki oikeita päätöksiä eikä epäröinyt kuunnella viisaampien neuvoja jos ei tiennyt mitä tehdä. Hän oli Imladrisin ja Kultaisen Kukan paras liittolainen samoojien joukossa. Kun Fyanmir oli vienyt nuoren Aragornin Imladrisiin Elrondin hoiviin, olivat sekä Lhunen Hallatan että Nenuialin Heltar nostaneet melkoisen metelin, mutta Fyanmir oli pitänyt päänsä. Aragorn oli hänen sukunsa jäsen ja niinpä Fyanmir ei kuunnellut muiden neuvoja pojan kasvatuksen suhteen.

Fyanmirin vierellä istui valtias Celeborn vieressään vaimonsa Galadriel, joka näistä kahdesta oli merkittävämpi. Galadriel oli ainoa nainen salissa, mutta se oli hänelle pikemminkin etu kuin haitta. Etenkin samoojat eivät kyenneet kylliksi ihastelemaan hänen kultaisia hiuksiaan ja kauniita kasvojaan. Haldurion itse istui Celebornia vastapäätä ja hänen vieressään oli Vihersataman Gellan, yksi Mithlondin viisaista ruhtinaista. Salissa oli vain kaksi toisen ajan Lindonin kiivaisiin poliittisiin taisteluihin osallistunutta haltiaa, jotka olivat kumpikin onnistuneet säilyttämään vaikutusvaltansa. Poissa olivat Melandur, Galendil ja monet muut, mukaanlukien Haldurionin oma isä Volondil. Gildor Inglorion oli menettänyt kiinnostuksensa ja sekä Guilin että Erendur huolehtivat nyt vain omien ruhtinaskuntiensa asioista. Mutta Gellan ja Glorfindel olivat yhä jäljellä. Gellan näytti lempeältä mutta silti päättäväiseltä. Hänellä oli antaa vain ystävällisyyttä kaikille. Gellan oli yksi kokouksen mustista hevosista, tiesi Haldurion. Hän ei etukäteen tukenut ketään, vaan oli vapaa päättämään kantansa joka asiaan omantuntonsa mukaan.

Vihersataman Gellanin vierellä istui ruhtinas Glorfindel, eikä Haldurion voinut häneen katsoessaa olla tuntematta ihailua. Istuessaan siinä Glorfindelin teki mahdottomasta mahdollisen ja näytti vieläkin viisaammalta ja uljaammalta kuin Gellan. Haldurion saattoi nähdä herransa valppaan katseen kiertävän salia, kuin etsien jotakin tai arvioiden huoneessa olijoita. Gandalf harmaa istui Glorfindelia vastapäätä. Haldurion ei vieläkään tiennyt oliko vanha velho ystävä. Tämä toimi läheisessä yhteistyössä Kultaisen Kukan kanssa ja usein pyysi ritareiden apua, mutta läheskään kaikkea Gandalf ei kertonut edes päämiehille. Hänellä oli oma suunnitelmansa, jota hän seurasi. Mikä se oli, Haldurion ei tiennyt. Delemir oli paremmin perillä velhon ajatuksista, mutta ei jakanut tietoaan Haldurionin kanssa. Silti Gandalf oli heidän paras mahdollisuutensa saada jotakin aikaiseksi! Velho Radagast ruskea istui Gandalfin vieressä. Hän ei kenties ollut yhtä viisas kuin Gandalf tai Saruman, mutta Haldurion oli silti iloinen että Radagast oli heidän puolellaan.

Muutamaa sataa vuotta aiemmin oli sir Hallas tehnyt pitkän retken itään etsien velho Alataria, josta he olivat kuulleet uutisia. Vain pari päivää aiemmin Haldurion oli lukenut jälleen Hallasin raportin matkastaan. Se vaivasi häntä. Jossakin idässä oli velho Alatar, joka oli kääntynyt pahaan ja toimi nyt länttä vastaan. Mikä pahinta Alatarilla oli kouluttanut myös toisen velhon. Hallas oli tavannut Celtar punaisen ja päässyt hädin tuskin pakoon velhhon murhattua Hallasin toverin, sir Madrenin. Ajatus kahdesta vihamielisestä velhosta jossakin idässä vaivasi Haldurionia. Mutta ainakin kolme hyvää velhoa heillä vielä oli, joten taistelua ei oltu menetetty.

Radagastia vastapäätä istui ruhtinas Falasquil, Cirdanin pojanpoika joka oli perinyt isänsä Falasdilin kiivaan mielen. Tuona päivänä Falasquil edusti isoisäänsä, joka ei usein enää halunnut matkustaa kauaksi Lindonista. Falasquilin isän ja Glorfindelin kylmät välit olivat periytyneet pojalle ja Kultaisen Kukan ritareille. Nähdessään Haldurionin katsovan itseensä Falasquil loi tähän kylmän lähes halveksivan katseen. Kukaan Lindonin ruhtinaista ei ollut ikinä ymmärtänyt Dinladen ruhtinas Haldurionin lähtöä mitättömään Kultaisen Kukan ritarikuntaan. Niistä päivistä asti he olivat pitäneet tätä itseään alempana ja lähes petturina. Haldurion vastasi vihaiseen katseeseen ylhäisen kärsivällisellä katseella, joka aina raivostutti Cirdanin pojanpoikaa. Falasquilin jälkeen olivat jäljellä enää Imladrisin ylhäiset ruhtinaat. Heistä tärkein oli ruhtinas Erestor, joka oli Elrondin lähin neuvonantaja ja edusti vaikutusvaltaisia Eregionin henkiinjääneitä. Hän oli ylpeä ja Haldurionin mielestä arvioi oman viisautensa liian suureksi. Erestorin vieressä istui Arothir näyttäen vieläkin ylpeämmältä. Häneen verrattuna kolmas Imladrisin ylhäisistä ruhtinaista, Daurhir, oli vaatimaton ja hyväkäytöksinen.

Thranduilin edustajana paikalla oli hänen vanhin poikansa Thrandos, jota Haldurion ei tuntenut kovinkaan hyvin. Thrandos oli pitkä tumma haltia, jolla oli tiukka pistävä katse. Nyt hänen ilmeensä oli huolestunut, varmasti koska tilanne Rhovanionissa oli niin huono. Thrandos oli saapunut vasta kaksi päivää ennen kokousta ja hänen matkansa oli ollut hyvin vaarallinen. Örkit olivat hyökänneet seurueen kimppuun Sumuvuorten solissa, mutta salohaltiat olivat ajaneet nämä takaisin ja päässeet läpi. Mutta jos edes Synkmetsän kruununprinssi seurue ei voinut kulkea rauhassa Yläsolan läpi, olivat asiat todella huonosti. Haldurion tiesi, että jotakin piti tehdä. Mutta tiesivätkö muut?

Kokous alkoi ilman sen suurempia seremonioita. Mestari Elrond toivotti kaikki tervetulleiksi ja esitteli ensi kertaa paikalla olevat, eli samoojien päämiehet. Sen jälkeen puheenvuoro siirtyi Saruman valkoiselle, joka alkoi puhua Keskimaan tilanteesta ihmeellisellä äänellään. Saruman ei kuitenkaan puhunut pitkään, vaan luovutti pian puheenvuoron päämies Fyanmirille. Tämä selitti pitkään Eriadorin asioista kertoen etenkin Tharbadin sillan romahtamisesta suurten tulvien yhteydessä ja koko kaupungin autioitumisesta. Välillä Kultaisen Kukan Delemir sanoi jotakin väliin, kertoen ritariensa havainnoista. Hän puhui örkkien lisääntymisestä Sumuvuorilla. Ne olivat levittäytymässä jälleen kaikkialle Sumuvuorilla. Örkkien suuri tukikohta Gundabadin vuorella oli ollut kokoajan heidän käsissään, mutta nyt oli syytä olettaa heidän miehittäneen jälleen kaikki kaivokset Revenian ja Morian välillä. Ne olivat todella huolestuttavia uutisia.

Pienen tauon jälkeen neuvosto kuuli prinssi Thrandosta, joka kertoi oman maansa tapahtumista. Örkkien voima oli kasvussa sielläkin ja etenkin Anduinin laaksossa oli näiden hyökkäily käynyt yleiseksi. Tämän vahvisti jälleen päämies Delemir, jonka ritarit olivat joutuneet yhä enemmän ja enemmän tiedustelijan osaan Rhovanionissa. Anduinin laakson ihmiset olivat tiukoilla örkkien ja Dol Guldurin noidan puristuksessa. Lopetettuaan puhumisen Delemir istuutui. Haluttomanakin hän oli puhunut hyvin kertoen tapahtumista antamatta mitään neuvoja tai ehdottamatta toimenpiteitä. Se ei ollut hänen asiansa.

Delemirin vaiettua kaikki olivat hetken hiljaa miettien mitä hän ja päämies Fyanmir olivat sanoneet. ”Kiitän teitä näistä selonteoista päämies Fyanmir ja sir Delemir”, totesi viimein Saruman. ”Kuinka kiitollisia saammekaan olla väsymättömille samoojille ja urheille ritareille, jotka ovat nämä tiedot meille hankkineet. Ilman heidän panostaan olisi suuri osa tästä neuvostosta sokea vihollisiemme toimille”. Saruman sanoi sen äänellä, joka kertoi Haldurionille että velho itse olisi kaikkea muuta kuin sokea. ”Kuitenkaan ei samoojien tai ritarikunnan voima voi enää suojella Eriadoria tai Rhovanionia. Sen olemme selvästi kuulleet päämies Fyanmirin ja itsensä mahtavan Delemirin suusta. Toisenlainen ratkaisu pulmiimme on löydettävä. Uusia voimia on kerättävä”!

Tämän kuullessaan ruhtinas Glorfindel ei voinut enää pitää suutaan kiinni. ”Enkö minä ole tätä neuvonut aina”, hän sanoi niin rauhallisesti kuin kykeni, mutta katkeruus kuulsi Glorfindelin äänestä. ”Jo pitkän aikaa olen varoittanut etteivät nykyiset voimamme riitä. Ritarikuntani voima on hiipumassa. Uusia liittoja on solmittava ja lännen voimia lisättävä järkevällä ja yhtenäisellä politiikalla. Mutta onko minua kuunneltu? Ei, vaan neuvoni on jätetty unohduksiin. Tässä on tulos! Mutta ehkä ei vieläkään ole liian myöhäistä. Kuunteleeko neuvosto nyt neuvojani”?

”Ei”, huudahti Merimaan Falasquil katsoen ylpeillä silmillään Glorfindeliin. ”Taas kerran kaikki on kiinni Glorfindelista, niinkö? Minä ainakin haluan kuulla mitä muilla on sanottavaa. Kukaan ei ole maininnut sanallakaan vielä teidän politiikkaanne ruhtinas Glorfindel. Aina olette puhuneet suurista liitoista ja suunnitelmista. Eikö kenelläkään ole ehdotettavana mitään realistista”? Se oli kuin tuulahdus vanhasta Lindonin neuvostosta, mietti Haldurion itsekseen. Falasquil hyökkäsi Glorfindelia vastaan samoin kuin isänsä oli aina tehnyt. Vihanpidon sanottiin alkaneet Haltioiden ja Sauronin sodan aikana, kun Glorfindel oli määrännyt ruhtinas Falasdilin joukot vetäytymään, vaikka tämä olisi halunnut edetä. Mutta Haldurion tiesi paremmin. Itseasiassa Glorfindel oli Lindonin ruhtinaana kerran estänyt Falasdilia ottamasta haltuunsa kaukaisen sukulaisen maita, kun tämä oli lähtenyt meren yli ja testamentannut maansa toiselle sukulaiselle. Siitä asti ruhtinas Falasdil poikineen oli aina vastustanut Glorfindelia kaikessa. Näitä Lindonin valtakunnan vanhoja aikoja ei kovin moni enää muistanut, mutta silti Falasquilin asenne ei tullut kenellekään yllätyksenä.

”Todellakin”, sanoi valtiatar Galadrielin napaten puheenvuoron itselleen. ”Ruhtinas Glorfindelin suunnitelmia emme asetu tukemaan. Mutta jotakin on silti tehtävä. Vanhat liitot eivät ole menettäneet merkitystään eikä voimamme ole vielä mennyttä. Yhä ovat haltiat voimakkaita, sillä voimamme on muualla kuin määrässämme, eikä sitä voi meiltä helposti ottaa pois. Hitaasti voimamme hiipuu, mutta vielä se ei ole mennyttä”!

”Minun täytyy olla erimieltä”, totesi Glorfindel. ”Mitä hyötyä meille on vanhoista liitoistamme, kun ne ovat vain nimellisiä ja oikeiden liittolaisiemme annamme tuhoutua tai pysyä heikkouden tilassa? Tulisiko Gondor nyt avuksemme hädän hetkellä? Menisimmekö me Gondorin tai Rohanin avuksi? Mitä kukaan täällä on tehnyt heidän hyväkseen tai he meidän hyväksemme? Tuhoudumme yksi kerrallaan jos emme pysy yhdessä”! Tämän kuullessaan Saruman nyökkäsi ja otti puheenvuoron takaisin itselleen. ”Gondorista ja Rohanista emme puhu tänään, hyvä Glorfindel. Ne eivät liity asiaamme, joka koskettaa Eriadorin ja Rhovanionin tilannetta. Mutta voin silti kertoa, että minulla on suunnitelmia Gondorin ja Rohanin tukemiseksi. Hädän hetkellä ne eivät jää avutta. Suunnitelmani ovat toteutumassa hitaammin kuin luulin, sillä niihin on jatkuvasti puututtu. Mutta Gondor on aina ollut minun toiminta-aluettani, kun muu neuvosto on toiminut täällä pohjoisessa. Jo kauan olen tajunnut Gondorin ainutlaatuisen tärkeyden ja jakanut tälle valtakunnalle apuani ja neuvojani. Enemmän toivon voivani tehdä tulevaisuudessa, mutta siitä en sano nyt enempää, sillä asia ei koske tätä neuvostoa”. Silloin lähes kaikki katsoivat ihaillen Sarumania, joka todellakin oli jo pitkään ollut Gondorin paras ystävä ja liittolainen. Muutama neuvoston jäsen vilkaisi alta kulmain Gandalfiin, joka oli tuhlannut aikaansa pohjoisessa jättäen oikean työn Sarumanille. Mutta Glorfindel tuijotti Sarumaniin ja hänen silmistään paistoi epäilys. Gandalf nojasi syvälle tuoliinsa ja näytti olevan syvällä mietteissään. Luultavasti hän yritti keksiä mihin Saruman pyrki.

”Saruman puhuu hyvin”, sanoi Elrond omalta paikaltaan. ”Gondor ja Rohan eivät ole keskustelunaiheitamme tänään. Ne eivät liity asiaamme. Mitä tehdä pohjoisessa, se on ongelmamme. Örkit voimistuvat ja Dol Guldurin uhka kasvaa. Mitä sanoo Gandalf, joka jo pitkään on vaeltanut pohjoisilla mailla vaarasta toiseen”? Gandalf vilkaisi Glorfindeliin, melkein kuin anteeksipyytäen, ja alkoi sitten puhua. ”Jo edellisessä neuvoston kokouksessa puhuimme samasta asiasta. Mitä tehdä huononevalle tilanteelle pohjoisilla mailla. Örkit hyökkäilevät yhä kiivaammin. Dol Guldur levittää valtaansa Synkmetsässä. Ereborilla istuu hirmuinen Smaug. Olemme vaarassa menettää viholliselle koko pohjoiset maat, sillä uskokaa pois, kaiken tämän takana on yksi tahto ja yksi suunnitelma. Edellisessä kokouksessa neuvoin, että meidän tulee hyökätä Dol Guldurille ja poistaa uhkistamme pahin. Sauron istuu tukikohdassaan ja punoo juonia päämme menoksi. Antakaamme hänelle muuta ajateltavaa. Samaa sanon nyt. Silloin Saruman neuvoi minua vastaan ja te kuuntelitte häntä. Vielä ei ollut aika hyökätä Dol Gulduriin, hän sanoi. Vihollinen oli liian vahva ja me liian heikkoja! Olemmeko me nyt vahvistuneet? Onko nyt vihdoin aika? Mitä sanoo tähän Saruman”?

Gandalf puhui taitavasti. Mutta Haldurion muisti hyvin edellisen kokouksen. Myös silloin Gandalf oli puhunut hyvin. Kaikki paitsi Glorfindel, Haldurion ja Delemir olivat asettuneet Sarumanin kannalle. Galadiel oli kuitenkin äänestänyt tyhjää, sillä hän oli nähnyt sekä hyökkäyksessä että toimettomuudessa vaaransa. Tai kenties valtiattarella oli jokin oma suunnitelmansa, jota hän ei paljastanut muille. ”Hyvin puhuttu Gandalf”, sanoi Saruman lempeästi katsoen harmaakaapuiseen velhoon. ”Silloin vastustin hullua hyökkäystä Dol Gulduriin, sillä se olisi vain saanut Sauronin toimimaan nopeammin meitä vastaan. Tuon ajan olen todellakin käyttänyt hyväkseni, niin kuin jo silloin aavistin. Paljon suurempi on voimani nyt, kuin edellisen kerran tavatessamme. Enemmän tiedän nyt vihollisemme ajatuksista ja suunnitelmista. Sauronin ajaminen pois Dol Guldurista voisi olla meidän kaikkien etujen mukaista. Jos olisimme hätäilleet ja hyökänneet jo aiemmin, olisi iskumme osunut harhaan ja Sauron saattaisi olla jo nyt pohjoisien maiden herra. Viisas odottaa oikeaa hetkeä kooten voimiaan ja iskee silloin”. Tämän sanoessaan Saruman loi voitonriemuisen katseen Gandalfiin. ”Tuo hetki on mielestäni nyt. Jos neuvosto asettuu tukemaan hyökkäystä, olen valmis auttamaan kaikin keinoin mitä minulla on”!

Sarumanin sanat kuullessaan monet katsoivat häneen ihmetellen miten viisas Saruman oli jälleen ollut. Hän oli osannut koota voimiaan ja odottaa oikeaa hetkeä, kun muut olivat halunneet hätäillä. Jopa Haldurionin mielessä viipyi epäilys. Olivatko he olleet sittenkin väärässä halutessaan iskeä jo aiemmin? Hän ei ollut enää varma. Mutta sitten Galadriel alkoi puhua ja Haldurion unohti epäilyksensä. Galadrielilla sen sijaan niitä oli paljonkin. ”Voisinpa olla yhtä varma tämän asian suhteen kuin Gandalf ja Saruman ovat. Haluttomasti hylkään viisaiden velhojen neuvot, mutta en voi uskoa heitä tässä asiassa. Sauron on vahvempi kuin te luulettekaan. Enkö minä näe hänen tukikohtansa joka päivä omasta asunnostani? Hän ei ole tuhlannut aikaansa vaan tehnyt suunnitelmiaan. Meidän olisi parempi pitää hänet siellä, missä voimme nähdä ja tarkkailla häntä. Luuletteko, ettei hän ole aavistanut meidän voivan yrittää vallata Dol Guldur? Minä pelkään, että ajamalla hänet pois voimme vain tehdä tilanteen pahemmaksi. Sillä siitä älkää pitäkö yllä mitään harhakäsityksiä. Sauronia ette voi surmata Dol Guldurilla! Raskain mielin ryhdyn yritykseen Dol Gulduria vastaan, jos siihen ryhdymme”. Galadrielin jälkeen puhui Celeborn, neuvoteltuaan hetken vaimonsa kanssa. Hän seurasi Galadrielin neuvoja kuten aina.

Kaikki oli sujunut hämmästyttävän nopeasti. Haldurion tajusi, että Sarumanin taitava puhe oli kiinnittänyt kaiken huomion pois siitä, että Saruman oli muuttanut mieltään ja joutunut lopulta myöntymään Gandalfin ehdotukseen. Nyt näytti enemmänkin siltä, että Saruman oli ollut viisas ja saanut neuvoston välttämään Gandalfin muka huonot neuvot. Mutta Glorfindel ei ajatellut niin. Hän katsoi Sarumaniin edelleen epäillen, ja nyt se ei jäänyt keneltäkään huomaamatta. ”Hyvä on. Me emme keskustelu Gondorista tai Rohanista tänään. Ne olkoot Saruman valkoisen huolenaihe, jos hän kerran niin sanoo. Mutta muista että minä tiedän mitä noissa maissa tapahtuu, Saruman! Gandalf ehdottaa jälleen hyökkäystä Dol Gulduriin ja tällä kertaa Saruman ei vastusta. Miksi siis minä vastustaisin? Valtiatar Galadriel nostaa esiin hyviä kysymyksiä, mutta hänellä ei ole vastauksia. Varmasti Sauron on valmistautunut sen varalle, että me saatamme hyökätä. Mutta onko tämä hyvä syy meille olla tekemättä mitään? Varmasti ei. Jos päätämme hyökätä tulen minä tukemaan iskua niillä vähillä voimilla mitä käytössäni yhä on. Mutta enemmän tarvitaan, kuin vain Sarumanin ja minun soturini”!

Silloin mestari Elrond nyökkäsi päättäväisesti. ”Minä tuen tätä suunnitelmaa. Jotakin minäkin tiedän vihollisesta ja hänen ajatuksistaan. Eivätkö kaikki ongelmamme tule tästä samasta lähteestä? Kaikki langat vievät Dol Gulduriin. Sen olen viimein ymmärtänyt. Kuka tietää mitä Sauron tekee jos hänet ajetaan tukikohdastaan. Mutta me tiedämme mitä hän tekee jos häntä ei ajeta. Olemme vaarassa menettää koko pohjoiset maat. Tässä en voi seurata Galadrielin viisautta vaan sen sijaan minun on kannatettava toimintaa. Myös minun vähäiset resurssini ovat käytettävissä”.

”Mestari Elrondin voimavarat eivät ehkä ole läheskään niin vähäiset kuin hän antaa ymmärtää”, tuumi Gandalf ääneen. ”Mutta entä muut”, hän kysyi sitten kovemmalla äänellä. ”Mitä sanovat samoojat”? Fyanmir nyökkäsi Gandalfin suuntaan. ”Tässä kuten kaikessa muussakin noudatan Gandalf harmaan ja mestari Elrondin neuvoja. Minä olen nähnyt vihollisemme voiman kasvavan. En tiedä onko ongelmiemme lähde tämä Dol Guldur, josta tiedän vain nimen ja maineen, mutta jos Elrond niin sanoo, niin minä uskon häntä. Minä olen kanssanne”!

Fyanmir käänsi katseensa kahteen muuhun samoojien edustajaan. Nuori Aldarain nyökkäsi Nenuialin Heltarille, että tämä vanhempana aloittaisi. Tämän kohteliaisuuden panivat monet ylhäiset haltiat tyytyväisinä merkille. ”Me Nenuialin miehet olemme aina olleet ensimmäisinä kohtaamassa vihollista. Vuosisatoja olemme olleet eturintamassa taistelussa örkkejä vastaan. Niinpä ovat menetyksemme olleet pahoja ja nyt kun lukumme on viimein nousussa, olemme haluttomia menettämään lisää. Me olemme luvanneet seurata päämies Fyanmiria kunnes Aragorn Arathornin poika on täysi-ikäinen. Itse mietin, mitä kuuluu meille Nenuialin miehille kaukainen Rhovanion ja miten voisi joku ohjailla Dol Guldurista asti iskuja meitä vastaan. Tätä on vaikeaa uskoa. Kuitenkin, itse neuvoston puheenjohtaja Saruman ja päämies Fyanmir tukevat tätä suunnitelmaa, joten sen täytyy olla oikea. Olen kuitenkin haluton lähettämään samoojiani vaaraan niin kauaksi kotoa. Eikö meillä ole kylliksi vihollisia lähempänä? En asetu Fyanmiria vastaan vaan tuen Sarumanin suunnitelmaa, mutta vain vähän miehiä voin antaa tähän tehtävään. En enempää kuin heikon partion näyttämään myös Rhovanionin kansoille Nenuialin miesten urheutta”! Haldurion hymyili itsekseen kuullessaan Heltarin puheen. Nyt suunnitelma oli jo Sarumanin! Tämän ihmeellinen ääni teki taas työtään.

Nenuialin Heltarin vaiettua epäröi Aldarain hetken. Sitten hän alkoi rohkeasti puhua. ”Edustan täällä isääni, Lhunin herra Hallatania”, hän totesi. ”Sain etukäteen ohjeet tiettyjen päätösen varalle, ja niitä minun tulee noudattaa. Monet täällä ovat puhuneet hyvin ja kääntäneet minun oman pääni”. Tämän sanoessaan Aldarain katsoi Sarumaniin kunnioittavasti. ”Mutta se ei muuta ohjeitani. Uskollisuuteni on ensisijassa isälleni, joka on uskonut minulle tämän suuren vastuun saapua Valkoiseen Neuvostoon edustamaan kansaani ja herraani Hallatania. Siksi en voi tukea suunnitelmaanne hyökätä Dol Gulduriin. En vaikka herrani Fyanmir sitä kannattaa. Sillä näin sanoi sanoi minulle isäni kun lähdin kauniista laaksostamme. ”Muista, Aldarain. Lhunin sotureiden veri on vuotanut ympäri Eriadoria ajaessamme asiaamme. Eriadorin ulkopuolella se ei saa vuotaa. Ei muiden asian ajamiseksi”. Tämä ohje antaa minulle vain yhden mahdollisuuden. Valittaen totean, että Lhun ei tue tässä asiassa herraani Fyanmiria eikä neuvoston johtajia”! Sen sanottuaan Aldarain istui. Hänen kasvoillaan kaikki saattoivat nähdä tyytymättömän ilmeen. Lojaalisuudesta isäänsä kohtaan hän oli juuri puhunut vastoin omaa uskoaan ja se painoi nuoren samoojan omaatuntoa.

Kuultuaan Aldarainin puheen kiinnitti prinssi Thrandos huomion itseensä. ”Dol Guldurin mahti huolestuttaa meitäkin suuresti”, hän totesi. ”Olemme menettäneet otteemme Vihermetsän eteläosista ja jopa pohjoisessa hämähäkit ja muut pahat olennot lisääntyvät. Mutta enemmän meitä huolestuttaa nyt örkkien kasvava voima Sumuvuorilla. Kumpaakin uhkaa vastaan eivät voimamme riitä. Isäni Thranduil epäilee örkkien aikovan jotakin suurta. Heidän kuninkaansa Bolgin sanotaan olevan äärimmäisen kunnianhimoinen. Tällaisena aikana emme halua Dol Guldurin vihaa yllemme. Siksi isäni ei aio osallistua mihinkään toimiin noitaa vastaan. Jos neuvostolla on voimaa nousta noidan pahuutta vastaan, tehkää niin. Mutta salohaltioiden voiman varaan älkää laskeko mitään. Me emme voi apua antaa, vaan enemmänkin sitä tarvitsemme”! Thrandos puhui nopeasti ja ylpeästi, mutta hänen sanansa olivat viisaita ja neuvosto hyväksyi ne ilman vastaväitteitä. Suuri osa tiesi örkkien uhasta ja lohikäärme Smaugista. Thranduilin huoli ymmärrettiin täysin!

”Mutta mitä todisteita meillä on Dol Guldurin yhteyksistä pohjoisen örkkeihin”, kysyi Radagast ruskea varovaisesti. Hän näytti epäröivältä ja pieneltä kahteen muuhun velhoon verrattuna. Mutta kuitenkin Anduinin laakso oli hänen toiminta-aluettaan ja hänen oli otettava kantaa. ”Olemme kohdanneet usein Dol Guldurin viestinviejiä matkalla pohjoiseen”, vastasi Delemir. ”Olen täysin varma että Dol Guldur kontrolloi melkoisesti pohjoisen örkkien toimia”. ”Moni ottaisi jo viisaiden, kuten Elrondin ja Gandalfin mielipiteen riittävänä todisteena”, huomautti Haldurion puuttuen ensi kertaa puheeseen. ”Mutta ritarikunnalla todellakin on varmat todisteet asiasta. Voitte uskoa meitä tässä asiassa”! Haldurion puhui näin koska tiesi Radagastin ja Delemirin huonoista väleistä. Kenties velho ei uskoisi sir Delemiriä, mutta Haldurionia hänen täytyi uskoa. Dinladen ruhtinas oli yläpuolella kaikkien epäilyksien! Hitaasti Radagastin vastentahtoinen katse muuttui hieman myöntyväisemmäksi. ”Hyvä on”, hän sanoi raskaasti. ”Synkein mielin lähden tähän yritykseen, sillä parhaiten meistä tiedän minä Sauronin voiman. Hän asuu niin lähellä omaa asumustani ja vuodesta toiseen olen seurannut pahan voiman leviämistä metsässä. Vaieampi on Dol Guldurin valtaus kuin luulettekaan. En tiedä kuinka paljon voin auttaa, mutta tässä tuen veljeskuntani johtajaa Sarumania”. Niin kuin aina, lisäsi Haldurion mielessään. Radagast oli ehkä täynnä hyviä ajatuksia, mutta omaa politiikkaa hänellä ei juurikaan ollut. Se jätti jäljellä Imladrisin ylhäiset ruhtinaat, jotka kilvan riensivät tukemaan Sarumania ja Elrondia. Vain ruhtinas Arothir epäröi, peläten tappion Dol Guldurissa voivan antaa pohjoisen herruuden heti Sauronille ja örkeille. Mutta Sarumanin taitava taivuttelu muutti pian hänen kantansa. Ruhtinas Daurhir tuki kiivaasti toimia Sauronia vastaan luoden synkeitä katseita epäröivään Arothiriin. Haldurion muisti Daurhirin isän kuolleen Ost-in-Edhilissä Sauronin vallattua kaupungin. Huhujen mukaan häntä oli kidutettu, mikä oli nostanut Daurhirissa leppymättömän vihan mustaa ruhtinasta kohtaan.

”Ruhtinas Gellan, te ette ole sanoneet vielä mitään”, jatkoi sitten Saruman katsoen Vihersataman ruhtinaaseen. ”Tarvitseeko ruhtinas Gellanin enää äänestää”, ihmetteli Daurhir. ”Neuvosto on jo hyväksynyt suunnitelman ryhtyä toimiin Dol Gulduria vastaan”! ”Minä ainakin haluan kuulla mitä niinkin kuuluisalla komentajalla kuin Gellanilla on sanottavaa”, tuumi Glorfindel. Vihersataman ruhtinas suoristautui ja katsoi muihin. ”Minulla ei ole paljoakaan sanottavaa, Glorfindel”, hän vastasi. ”Vain vähän tiedän asioista Rhovanionissa. Vihollisestakaan en tiedä yhtä paljoa kuin monet muut täällä. Siksi epäröin antaa neuvoja tässä asiassa. Hyökkäys tuntuu parhaalta puolustukselta. Puolustus on vain heikentänyt meitä. Jos emme voi ryhtyä laajempaan toimintaan, kuten Glorfindel haluaisi, tehkäämme edes jotakin. Dol Guldur on paras maali. En tiedä miksi jotkut täällä ovat muuttaneet mieltänsä sitten edellisen väittelyn, mutta sillä ei ole väliä. Tämä on oikea hetki. Lindonista ei ikäväkyllä voida lähettää apua noin kauaksi, eikä se ajoissa ehtisikään, jos aiotte toimia ennen talven tuloa. Mutta olkaa varovaisia, sillä vihollinen on ovela ja hänen suunnitelmansa on monimutkaisempi kuin luulemmekaan. Ja sinulle ruhtinas Daurhir sanon, varo! Varo ettei kiihkosi ja intosi vie sinua tuhoon”.

Gellanin varoituksen vaiettua Saruman valkoinen määräsi tauon. Neuvosto siirtyi syömään ja lepäämään. Neuvonpito jatkuisi iltapäivällä.

SUUNNITELMA

Valkoisen Neuvoston jäsenet astuivat ulos salista täynnä intoa ja päättäväisyyttä. Pian sama mieliala levisi koko kartanoon, kun kävi ilmi että oli päätetty hyökätä Dol Gulduria vastaan. Päätös oli tehnyt ennennäkemättömän nopeasti. Sarumanin ja Gandalfin yksimielisyys oli tullut yllätyksenä kaikille. Ovella vartiossa olevat ritarit kuulivat asiasta ensimmäisinä. Sir Aethal tunsi heti innon nousevan sisällään. Hän kykeni vain vaivoin hillitsemään itsensä. Sitten Pohjannummien taistelun ei Aethal ollut osallistunut taisteluun ja tuolloin käyty raivoisa yhteenotto örkkien kanssa oli ollut hänen ensimmäisensä. Siksi nuori haltia innostui heti kuullessaan edessä olevasta taistelusta. He iskisivät Dol Guldurille. Mikä voisi olla sen jännittävämpää? Tiedostamatta Aethalin käsi hakeutui miekankahvalle ja sormeili sitä. Hän näki saman innon Cadhirin silmissä. Tämäkin paloi halusta päästä koittamaan voimiaan oikeassa taistelussa. Nuoret ritarit loivat toisiinsa paljon puhuvan katseen. Edessä oli jännittäviä aikoja.

Hymyillen Aethan vilkaisi sir Athiriin ja näki hämmästyksekseen, että tämän kasvoilla paistoi huoli eikä innostus. Athir katsoi jonnekin kaukaisuuteen ja hänen silmissään oli jotakin kovaa ja surullista. Hitaasti hän kääntyi katsomaan Aethaniin ja Cadhiriin. ”Älkää innostuko liikaa, nuoret ritarit”, hän sanoi vakavana. ”Te ette tiedä millainen paikka on Dol Guldur. Olkaa iloisia siitä. Minä tiedän. Tämä päätös tietää hyvää Rhovanionille, mutta huonoa meille. Eivät tämän päätöksen tekijät taistele ja kuole etulinjassa, vaan me tavalliset soturit. Valmistautukaa siis kohtaamaan Dol Guldurin kauhut. Minä rukoilen puolestanne, että ne eivät olisi liian kauheita teille”! Kuultuaan mitä Athir sanoi Aethan katsoi häneen yllättyneenä. Ei kai kuuluisa sir Athir pelännyt? Aethanin mielessä ei ollut epäilystäkään, etteikö sellainen suuri velho kuin Saruman johtaisi heitä suureen voittoon. Olisi Dol Guldur kuinka voimakas vain, se ei aiheuttaisi ongelmia Sarumanille. Aethan katsoi pitkään Athiriin ja epäilys oli nyt hänen silmissään. Athir huomasi kyllä katseen, mutta ei sanonut mitään. Nuorilla ritareilla oli suuret puheet ennen taistelua, mutta itse koitoksessa tilanne oli yleensä toinen.

Myös sir Weldenin ilme muuttui vakavaksi kun hän kuuli uutisen. Dol Guldur ei ollut mikään Revenia. Sinne ei käveltäisi noin vain. Hän katseli pitkään aulan läpi käveleviä Valkoisen Neuvoston jäseniä. Glorfindel näytti edelleen tyytymättömältä, mutta etenkin Saruman valkoinen käveli ulos salista kuin voittaja. Ritari ei voinut olla ihmettelemättä, mitä salissa oli oikein tapahtunut. Miksi Saruman oli yhtäkkiä tukenut Gandalfin ehdotusta? Ehkä Welden olisi voinut jäädä miettimään sitä pidemmäksikin aikaa, mutta hänen ei annettu. Kävellessään ohi ruhtinas Haldurion pysähtyi hänen kohdalleen. ”Welden, iskemme Dol Gulduriin niin pian kuin mahdollista”, totesi ruhtinas lyhyesti. ”Hae muut ja miettikää miten se voidaan tehdä. Minun täytyy mennä, sillä ruokapöydässä tullaan käymään tärkeitä keskusteluja”. Welden huokasi. ”Kyllä herra, me mietimme asiaa”, hän vastasi. Visio mustamuurisesta linnakkeesta jonka keskellä oli korkea musta torni kasvoi hänen mielessään kokoajan. Yhtenä harvoista Imladrisissa tuona päivänä Welden tiesi mihin he olisivat pian matkalla. Ajatus Dol Guldurista täytti hänen mielensä. Huokaisten uudelleen Welden lähti etsimään ”muita”, kuten Haldurion oli sanonut.

Viittä minuuttia myöhemmin kaikki olivat paikalla Kultaisen Kukan ritarikunnan vaatimattomassa kokoushuoneessa. Huone oli pääportaiden alla ja sen seiniä reunustivat mukavat sohvat. Päätyseinällä oli takka, jossa yleensä iltaisin roihusivat liekit valaisten huonetta. Kultaisen Kukan toimihuone oli avoin kaikille, mutta kokoushuone oli pyhimmistä pyhin. Se oli tarkoitettu päämiesten ja Vanhempien Ritareiden kokouksille. Nyt Welden istui lähimpänä takkaa, joka oli kylmänä. Hänen ilmeensä oli mietteliäs. Sir Perendur istui lähimpänä Weldeniä katsellen seinällä olevia maalauksia. Hassua kyllä Welden ei ikinä huomannut niitä. Sir Candon oli heitä vastapäätä ja Candonin ilme oli tiukka. Sir Delfin istui lähempänä ovea ja näytti haluttomalta.

”Minä en pidä tästä yhtään”, sanoi viimein Candon. Edes hänen kunnianhimoinen mielensä ei palanut halusta päästä Dol Guldurin kimppuun. ”Tällaista operaatiota pitäisi suunnitella pidempään. Ei sen kanssa voi hätäillä. Suunnitelkaa miten valtaamme Dol Guldurin! Helppoa se on sanoa! Mutta käytettävissä olevilla voimilla se tulee olemaan äärimmäisen hankalaa”. Candon vaikeni. Hänen oli kuulunut vanhimpana avata keskustelu, joten muut olivat odottaneet rauhassa viherhaltian puhuvan. Nyt he liikahtivat levottomina, sillä samaa olivat kaikki muutkin ajatelleet. ”Mutta me emme voi jäädä pohtimaan pitäisikö Dol Guldurille hyökätä vai ei”, tuumi Welden katsoen ystäväänsä Perenduriin, joka nyökkäsi. ”Jos Valkoinen Neuvosto päättää hyökätä, niin tehdään, on se meidän mielestämme viisasta vai ei. Keskittykäämme siis Dol Gulduriin”.

”Hyvin sanottu”, myönsi Candon. ”Mutta melkoinen ongelma on edessämme. Miten voitaisiin vallata linnoitus, joka on jyrkkärinteisen kukkulan laella ja jota korkeat muurit suojaavat”? ”Velhoilla on toivottavasti jotakin takataskussaan”, vastasi Perendur. ”Mutta me emme voi tiedä mitä. Keskitytään siis siihen mitä tiedämme. Onko meillä mitään etuja”?

”Etumme ovat vähissä”, tuumi Welden. ”Mutta yksi meillä ainakin on. Sauronilla ei ole armeijaa Dol Guldurissa. Hänellä on paljon väkeä, mutta jos vain pääsemme heihin käsiksi ei heitä ole liikaa. Alati kasvattaa Sauron vaikutusvaltaansa, mutta ei keskittämällä voimaa linnoitukseensa vaan pakottamalla muita tahtoonsa”. Candon vilkaisi sir Delfiniin. ”Minä olen nähnyt saman”, totesi metsissä viihtyvä harmaahaltia. ”Paljon joukkoja on noidalla linnoituksessaan, mutta ei liikaa. Heihin käsiksi pääseminen on kuitenkin suurin ongelma”. ”Tuskin Haldurion haluaa meiltä mitään oikeaa suunnitelmaa Dol Guldurin valtaamiseksi”, tuumi Perendur, joka tunsi ruhtinaan hyvin. ”Hän haluaa vain kuulla mitä voimme suositella. Mietitään siis sitä. Mitä tiedämme Dol Guldurin linnakkeesta”?

Kaikki olivat hetken hiljaa, miettien. Welden loihti mielessään esiin kuvan Dol Guldurista. Mustakallioinen jyrkkä rinne, joka avautui laajaksi tasaiseksi laeksi, jolle itse linnoitus oli rakennettu. Portti avatui kohti Lorienia kuin uhmaten valtiatar Galadrielia. Portilta vei rinnetta alas kiemurteleva tie. ”Kukkulan pohjoinen rinne on loiva ja alkaa suoraan metsän rajasta”, totesi Welden lopulta. ”Se on ainoa suunta jolta voi hyökätä. Portille ei kapea tietä myöten pääse ja muilla kohdin rinne on liian jyrkkä. Pohjoinen rinne on ainoa mahdollisuutemme. Siellä on myös paljon suuria kiviä, joiden suojassa voi hiipiä lähemmäksi. Mutta juuri siitä syystä on pohjoinen rinne parhaiten puolustettu”.

Candon katsoi Weldeniin, mutta ei kysellyt enempää tämän tiedon alkuperästä. Weldenin ilme kertoi että hän ei halunnut muistella asiaa liian tarkkaan. Sillä vain kymmenen vuotta oli kulunut päivästä jolloin Welden ja Maitren olivat hiipineet ylös Dol Guldurin rinnettä vakoilemaan linnoituksen puolustuslaitteita. Salohaltia tiesi, että kauhu asui voimakkaana tuon kirotun kukkulan ympärillä. Ajatus paluusta puistatti häntä, mutta hän oli valmis siihen!

”Entä aukot kukkulan länsirinteen seinämässä”, kysyi Perendur. ”Eivätkö Gileas ja Gandalf aikoinaan menneet sisään sellaisen kautta”? Mutta Delfin pudisti päätään. Myös hän oli omilla retkillään käynyt tuossa kirotussa paikassa, mikä osittain selitti haluttoman ilmeen ritarin kasvoilla. ”Ne aukot on nyt tukittu. Ehkä vihollinen arvasi mitä kautta tunkeilijat silloin pääsivät sisään. Ennen olisimme voineet saada pari soturia sitä kautta sisään, mutta emme enää”! Welden nyökkäsi olevansa samaa mieltä. ”Meidän on siis hyökättävä pohjoista rinnettä ylös vasten korkeaa muuria, jota luultavasti suuri osa vihollisen joukoista puolustaa”, mietti Candon. ”Ei kuulosta hyvältä. Edes minä en halua ryhtyä moiseen”! Perendur naurahti tämän kuullessaan. ”Olen varma että meistä kukaan ei halua”, hän totesi. ”Mutta ehkä tilannetta voi muuttaa hieman eduksemme. Tarvitaan harhautus porttia vastaan. Tehdään vanha Ecthelwionin temppu. Koputetaan etuovelle ja isketäänkin takaovi hajalle”!

Welden nauroi iloisesti muistaen päivän kun he olivat vallanneet Amon Sulin takaisin viholliselta. Echtelwion oli jo silloin kuollut, mutta he olivat tehneet juuri niin kuin tämä oli kertonut tehneensä Vihan Sodan aikana Tol Sirionissa, jonka Morgoth oli linnoittanut. Hidas sitovat isku edestäpäin porttia vastaan ja sitten koko voimalla takaapäin. Niin oli Amon Sulin linnoitus vallattu silloin. ”Niin teemme, Perendur. Mutta tässä linnakkeessa ei ole takaovea. Vain muuri josta meidän täytyy päästä yli. Jos joudumme kapuamaan muurille, moni tulee kuolemaan”.

Candon näytti tyytyväiseltä. ”Hyvä on. Neuvomme siis ruhtinas Haldurionille, että hyökkäyksen on tapahduttava pohjoista rinnettä myöten ja portille on järjestettävä harhautus. Suuret velhot ja ruhtinaat saavat keksiä loput. Jospa heillä olisi joku keino auttaa hyökkäystä”. ”Kukapa tietää mitä keinoja viisaalla Sarumanilla on hallussaan”, tuumi Perendur. ”Me emme tiedä siitä mitään”, vastasi Welden. ”Enkä haluakaan tietää. Velhojen keinot ovat velhojen keinoja. Keskitytään me omiin keinoihimme”. Sanojensa painoksi ritari kopautti miekkansa tuppea.

Niihin sanoihin neuvonpito päättyi. Sir Candon lähti vanhimpana ilmoittamaan Haldurionille Vanhempien Ritareiden suositukset. Welden poistui omille asioilleen, mutta Perendur katsoi hänen peräänsä ihmetellen, sillä Welden oli reagoinut epätavallisen rajusti Sarumanista sanottuun kommenttiin. Mistä oikein oli kyse?

Tunnin kuluttua neuvoston kokous jatkui. Nyt viisaat suunnittelivat, miten Dol Guldur voitaisiin vallata. Kauniilla sointuvalla äänellään Haldurion kertoi ritareidensa neuvoista. Kun Haldurion puhui kaikki kuuntelivat, sillä hän oli ilman muuta neuvoston paras puhuja Sarumanin jälkeen. Kun Saruman puhui täytti kuuntelijan ihmetys, miten viisas Saruman olikaan. Mutta kun Haldurion puhui, täytti kuuntelijan ajatus siitä, miten kauniisti tämä puhui. Nyt Haldurion taikoi kuulijoiden eteen Dol Guldurin sellaisena kuin sir Candon oli paikan hänelle esittänyt. ”Enemmän kuin sotureidemme urheus tarvitaan, jotta Dol Guldurin linnoitus sortuisi”, oli Candon sanonut ja sen toisti nyt viisaille Haldurion.

Hänen lopetettuaan selostuksensa kaikki olivat jälleen hetken hiljaa, miettien mitä edessä oli. Sitten Saruman jälleen kiinnitti huomion itseensä. ”Älkää luulko että olisin viettänyt toimettomana viimeiset vuodet”, hän sanoi. ”Kauan olen nähnyt lännen hädän ja miettinyt keinoja sen auttamiseksi. Ruhtinas Haldurion sanoo, että meidän on päästävä jotenkin Dol Guldurin pohjoisen muurin yli. Luuletteko te että yksi muuri voisi pysäyttää Saruman valkoisen? Minä kaadan muurin taioillani ja tuon sen palasina hyökkäävien sotureidemme jalkojen juureen. Voimillani teen muuriin aukon, josta voimme hyökätä sisään”. Sarumanin puhuessa hänen äänensä kohosi voimakkaaksi eikä kenellekään jäänyt epäilystä, etteikö hänen hallussaan olisi suuria voimia joilla vihollisen muuri tuhottaisiin.

Elrond katsoi Sarumaniin kunnioittavasti, mutta näytti mietteliäältä. ”Suunnitelma on siis lähes valmis”, hän totesi. ”Teemme harhautusiskun portille ja pääjoukko hyökkää pohjoisesta loivinta rinnettä myöten. Saruman valkoinen kaataa muurin, niin että soturimme pääsevät linnakkeen sisään. Kuka johtaa meitä tässä yrityksessä? Kuka ottaa vastuun pohjoisien maiden pelastamisesta? Löytyykö meiltä voimallista johtajaa, joka uskaltaa uhmata Dol Guldurin mahtia”? Elrondin katse kiersi ympäri pöytää. Kukaan ei sanonut mitään. Sitten hitaasti Glorfindel suoristautui. ”Minä menen, mestari Elrond”, hän sanoi vakaasti kuin olisi harkinnut asiaa jo hyvän aikaa. ”Minä johdan joukkoja, mutta tarvitsen apua. Ei ainoastaan Saruman valkoinen voimineen oli tarpeen Dol Guldurissa, vaan myös Gandalf harmaa ja Radagast ruskea. Minä tunnen vihollisemme voiman. Vain parhaat soturimme voivat kestää Dol Guldurin kauhua vastaan, elleivät he saa tukea. Tämä taistelu tullaan käymään myös miestemme mielessä, eikä vain asein”. Gandalf katsoi pitkään Glorfindelia. ”Hyvin puhuttu, ystäväni”, hän sanoi viimein. ”Me tulemme mukaasi. Dol Guldurin pahuutta vastaan tarvitsemme kaiken voiman mitä saamme kokoon, enkä tarkoita vain sotilaallista voimaa. Sillä muistakaa kaikki. Huolimatta ruhtinas Glorfindelin urheudesta, Sarumanin viisaudesta ja velhojen voimista on edessämme hurja koitos. Tämä ei tule olemaan helppoa”!

Gandalfin varoitus mielessään neuvosto hajaantui lopettaen kokouksen siltä päivältä. Glorfindel, Saruman, Gandalf ja Delemir vetäytyivät erilliseen huoneeseen suunnittelemaan tarkemmin mitä tekisivät. Muut poistuivat kuka minnekin.

JÄÄHYVÄISET IMLADRISILLE

Valkoisen Neuvoston kokous jatkui vielä viikon ajan. Tärkeimmät päätökset oli kuitenkin jo tehty. Viikon aikana neuvosto keskusteli monista asioista, mukaanlukien taikasormukset. Suurin into neuvoston jäseniltä oli kuitenkin jo poissa. Suuri päätös Dol Guldurin suhteen oli tehty ja loppu oli vain lämmittelyä. Ennalta sovittu ohjelma vietiin läpi, mutta ilman sen suurempaa intoa. Edes Falasquil ei enää vaivautunut käyttämään terävää kieltään Glorfindelia vastaan. Viikon kestettyään Valkoisen Neuvoston kauan odotettu kokous päättyi ja viisaat alkoivat valmistella paluuta koteihinsa. Vielä vauhdikkaammin valmisteli kuitenkin ruhtinas Glorfindel omaa retkikuntaansa. Jo viikkoa aiemmin oli Saruman lähettänyt viestin linnoitukseensa Rautapihaan, jotta nämä lähettäisivät hänelle suuria taikoja varten tarvittavia välineitä.

Marssi kohti Dol Gulduria päätettiin tehdä kahtena eri joukkona. Pohjoiselle rinteelle hyökkäävä osasto kulkisi Yläsolan kautta saattaen samalla prinssi Thrandosin vaarallisen solan läpi Anduinin laaksoon. Sitten he marssisivat joen itärantaa etelään ja lähestyisivät metsän suojissa Dol Gulduria. Toinen osasto kulkisi etelään saattaen valtiatar Galadrielia ja ylittäisi vuoret Caradhrasissa. Sitten osasto odottaisi Lothlorienin luona merkkiä vastarannalta. Toisen osaston ehdittyä valmiiksi he ylittäisivät joen ja suorittaisivat harhautuksen porttia vastaan.

Kuumeisten valmistelujen jälkeen koitti viimein päivä, jolloin kumpikin osasto lähtisi matkaan kohti Dol Gulduria. Oli kaunis kesäpäivä. Aurinko paistoi ja ilma oli lämmin. Hitaasti sotureita kerääntyi kartanon pihalle pakkauksiaan kantaen. Paljon väkeä oli kerääntynyt katsomaan heidän poistumistaan. Kartanon kuistilla samoojien päämies Fyanmir kohtasi Lhunen Aldarainin, jonka ilme oli tuskainen. ”Mitä on mielessäsi, nuori ruhtinas”, kysyi Fyanmir ilmeettömänä. Hän ei tiennyt miten suhtautua nuoreen samoojaan, joka oli joutunut isänsä nimissä vastustamaan samoojien väliaikaista päämiestä. Fyanmir ajatteli tuskaisena Lhunin Hallatania, Aldarainin isää. Aivan kuin Fyanmirilla ei olisi tarpeeksi huolia jo valmiiksi. Nyt vielä Hallatan alkoi toimia avoimesti häntä vastaan. Huomaamattaan Fyanmir loi katseensa ylös taivaalle ja esitti, ei ensimmäistä kertaa, toiveen että vanhuus pian korjaisi Hallatanin pois tästä maailmasta.

Aldarain näytti lähes epätoivoiselta ja äkkiä Fyanmir tunsi hivenen myötätuntoa. Nuori mies oli puun ja kuoren välissä, eikä se ollut hänen oma vikansa. ”Halusin vain pyytää anteeksi teiltä”, sanoi Aldarain varovasti. ”Toivoisin että olisin saattueeni kanssa tulossa mukaanne. Me Lhunin miehet emme kavahda taistelua ja pitkän aikaa olemme olleet samoojien joukkojen selkäranka. Katkerana näen tämän hetken, kun päämiehemme marssii taisteluun ilman tukeamme”! Fyanmir hymyili myötätuntoisesti. ”Älä ole huolissasi, Aldarain. Sinun hetkesi tulee vielä. Sinä saat vielä tilaisuutesi palauttaa Lhunin maine ja kunnia sille kuuluvalle tasolle. Oikein toimit täällä, sillä pojan ei tule nousta isäänsä vastaan. Sinun hetkesi tulee vielä, niin kuin minunkin tulee. Me kumpikin saamme vielä mitä haluamme”! Aldarain näytti hämmentyneeltä kun Fyanmir puhui niin kuin puhui. Mitä enemmän saattoi haluta samoojien väliaikainen päämies, kuin hänellä nyt jo oli?

”Kun minun aikani tulee”, sanoi Aldarain. ”Silloin et tule löytämään lojaalimpaa ystävää kuin minä olen, Fyanmir. Minä näen sinut ja raskaan työsi samoojien ja Eriadorin eteen. Minä tulen seisomaan rinnallasi”! Mutta Fyanmir pudisti päätään. ”Älä minuun usko, Aldarain. Vaan usko häneen”: Fyanmir viittasi kohti nuorta poikaa, joka seisoi puutarhassa katsellen innostuneena valmistautuvia sotureita. Tämän vierellä seisoi vielä pienempi poika. ”Aragorn”, sanoi Aldarain hiljaa ja nyökkäsi. ”Hänen rinnallaan sinä tulet seisomaan, Aldarain. Hän on samoojien toivo! Turhaan ei Elrond nimennyt häntä Esteliksi. Minä luulen, että hänestä tulee suurin päämiehemme. Kenties hän jonakin päivänä painaa siipikruunun päähänsä. En tiedä, mutta suuria asioita hän tulee tekemään. Minä en tule enää olemaan hänen tukenaan silloin, mutta sinä olet, Aldarain. Älä siis kanna huonoa omaatuntoa isäsi politiikasta tässä neuvostossa. Liiankin monta tilaisuutta tulet saamaan osoittaa Lhunin miesten urheutta”!

Nuori Aragorn oli huomannut heidän katseensa ja vastasi siihen. ”Kuka on enoni seurassa oleva samooja”, hän kysyi muutamaa vuotta nuoremmalta toveriltaan. ”Hän on Lhunin Aldarain”, tämä vastasi. ”Hallatanin poika”. Aragorn nyökkäsi innokkaasti. Niin suuria asioita oli tapahtunut ja pian tapahtumassa että hän kykeni tuskin hillitsemään itseään. Kumpikin poika katseli ihaillen voimakasta Fyanmiria, joka oli nyt jäänyt yksin kuistille. Mikä paha voisi vastustaa niin uljasta miestä, mietti Aragorn. ”Uljas päämies on Fyanmir”, hän sanoi mietteissään. ”Todellakin”, vastasi nuorempi poika. Hän oli ollut Aragornin uskollinen seuralainen syntymästään asti. Kaksikko oli lähes erottamaton. ”Toivoisin jonakin päivänä olevani niin kuin hän. Yhtä viisas ja voimakas. Toivoisin että vihollinen pelkäisi nimeäni ja he kaikki kaatuisivat miekkaaani”! Nuoremman pojan silmät säihkyivät hänen puhuessaan, sillä hän näki itsensä jossakin kaukana tekemässä suuria sankaritekoja. ”Voi Halbarad”, huudahti Aragorn. ”Sinusta tulee juuri sellainen. Älä hetkeäkään epäile sitä. Voit olla aivan mitä haluat. Minä taas haluan olla aivan niin kuin hän”, tuumi Aragorn ja osoitti kartanon ovesta ulos astuvaa hahmoa. ”Hänhän on pelkkä ritari”, huudahti Halbarad. ”Luulin että halusit olla suuri komentaja”! Mutta Aragorn katseli mietteliäänä kevyesti kävelevää sir Weldeniä, jonka kupeella säihkyi huotrassa pitkä miekka ja selässä keikkui nuoliviini ja jousi. Weldenin kasvot olivat vakavat, mutta pelkoa niillä ei näkynyt. ”Hän pystyisi komentamaan minkälaista armeijaa vain”, sanoi Aragorn hiljaa. ”Mutta ennen kaikkea hän kulkee erämaissa auttamassa. Aina vain hän kulkee väsymättä tai valittamatta. Kyllä, Halbarad, jonakin päivänä minä olen juuri niin kuin hän”!

Welden näki nuorten poikien katselevan itseään ja heilutti hymyillen ystävällisesti. Gandalf käveli häntä vastaan ja viittasi Weldeniä pysähtymään. ”Sir Welden, tule kanssani hieman sivummalle”, velho sanoi vilkaisten ympärilleen, kuin peläten jonkun kuuntelevan. He vetäytyivät kauemmaksi puutarhaan. Welden oli hieman ihmeissään, sillä jos kohta Gandalf oli ystävä ja liittolainen eivät he yleensä keskustelleet kahdenkesken. ”Te lähdette tänään”, totesi Gandalf vilkaisten taas ympärilleen. ”Saruman valkoinen lähtee mukaanne, samoin Radagast. Tulet ihmettelemään miten osastot on jaettu, mutta Saruman vaati sitä näin. Minä menen Glorfindelin ja Galadrielin mukana Lothlorieniin. En siis voi tulla mukaanne”. Gandalf epäröi hetken. ”En tiedä miten sanoa tätä, Welden. Tai miten pyytää tätä, mutta olet ainoa johon voin luottaa...”.

Welden katsoi Gandalfiin ja äkkiä tietoisuus iski häneen. Hän oli miettinyt Sarumania ja vain Sarumania lähipäivinä. Hän ei ollut ainoa. Gandalfkin oli miettinyt! Gandalfkin epäili! ”Sinä haluat minun pitävän silmällä Sarumania”, totesi Welden. Hän oli harvoin nähnyt Gandalfia hämmästyneenä, mutta nyt velhon silmät laajenivat. ””Sinäkin siis”, hän totesi hengittäen syvään. ”Älä puhu tästä kenellekään, Welden”, sanoi velho nopeasti. ”Älä edes Wendirillesi. Jo pelkkä ajatus, että joku epäilisi neuvoston puheenjohtajan motiiveja on hirmuinen. Se on pidettävä salassa”! Welden nyökkäsi vakavana ja tunsi mielensä kuohuvan. Hän oli ollut epäuskoinen omista epäilyistään, mutta Gandalf jakoi hänen mielipiteensä. Welden otti askeleen taaksepäin ja nojasi raskaasti takanaan olevaan puuhun. ”Minä luulen”, hän sanoi. ”Että olen tähän asti toivonut luulevani harhoja. Jos kukaan muu ei ole epäillyt mitään, niin varmasti olen väärässä. Mutta nyt..en tiedä mitä ajatella, Gandalf”.

Gandalf katseli myötätuntoisena ritaria, joka näytti todella järkyttyneeltä. ”Athir tietää että minä epäilen jotakin, ”hän sanoi viimein. ”Mutta hän ei saa tietää sinun ajatuksistasi, Gandalf”. Velho loi kysyvän katseen salohaltiaan. ”Mistä Athir tietää”, hän kysyi. Welden nojasi yhä puuhun ja näytti hämmentyneeltä. ”Pyysin häntä pitämään Sarumanin seurueen yhtä johtavaa jäsentä silmällä. Hänen nimensä on Windran. Tunsin hänen isänsä Tharbadissa. Tämä oli salamurhaaja ja palkkasoturi. Windran on ollut samalla alalla, kunnes katosi. Hän on toiminut Gondorissa asti mutta on näköjään sittemmin astunut Sarumanin palvelukseen. Se mies on paha, Gandalf. Ja hän on täällä Imladrisissa”.

”Toivoisin että voisin puhua kanssasi pidempään, Welden”, sanoi Gandalf. ”Että voisin selittää mitä on mielessäni. Mutta nyt ei ole aikaa, tai keskustelumme voidaan huomata. En tiedä mitä Sarumanilla on mielessä, mutta jotakin tärkeää. Eivätkä hänen toimensa edistä neuvoston asiaa. Pidä siis molemmat silmäsi auki Welden”. Sen sanottuaan Gandalf poistui toiseen suuntaan ja Welden palasi mietteissään kartanon etupihalle. Mitä ihmettä oikein oli tekeillä? Ainakin Gandalf oli oikeassa, että osastojen jaossa oli jotakin merkillistä.

Joukot oli kyllä jaettu oikein, mutta jostakin syystä Glorfindel, Gandalf ja Delemir olivat kaikki etelään lähtevässä joukossa, samoin sir Candon ja sir Perendur. Kultaisen Kukan Itäisen Ryhmän kivenkovat ritarit olivat kaikki Sarumanin osastossa, mutta nyt heitä komentaisivat Delemirin sijaan Delfin ja Welden. Tärkeistä henkilöistä vain päämies Fyanmir ja ruhtinas Daurhir olivat heidän mukanaan. Kaikki muut lähtisivät Glorfindelin ja Gandalfin kanssa etelään.

Sir Aethal oli saanut pikakomennuksen Itäisen Ryhmän mukaan. Kultaisen Kukan pääjoukko, vähäinen tosin, kuului nyt tuohon ryhmään. He olivat kokoontuneet etupihalle ja odottivat käskyä. Muutama nuorempi ritari näytti hermostuneelta, mutta suuri osa oli yhä innon vallassa. He olivat viimeinkin matkalla taisteluun kaikkien tylsien partiomatkojen ja koulutuksen jälkeen. Aethalin edessä sir Emengon hymyili itsevarmaa hymyä ja loi Aethaliin kylmän katseen. Emengonilla oli aseenaan vain miekka. Kun Aethal oli kysynyt asiasta oli ylpeä noldo vastannut; ”parempi pärjää yhdelläkin aseella. Pitää vain osata käyttää sitä hyvin”! Sen jälkeen Aethal ei kysynyt häneltä enää mitään. Mutta vanhemmat ritarit eivät hymyilleet. Heidän kasvonsa olivat joko täysin ilmeettömät tai äärimmäisen vakavat. Aethal näki sir Weldenin ilmestyvän puutarhasta. Salohaltian kasvot olivat huolta täynnä. Nähdessään nuoremmat ritarit Welden kuitenkin onnistui loihtimaan jotenkin kasvoilleen välinpitämättömän ilmeen, kuin mikään mitä tapahtui ei juurikaan kiinnostaisi häntä.

Aethalin mieleen nousi vain kymmenen minuuttia aiemmin sanotut jäähyväiset Almielin kanssa. Neito oli ollut henkeäsalpaavan kaunis, kun he olivat kohdanneet puutarhassa. Hänen hiuksiaan oli koristanut kukkaseppele. Mutta Almiel oli ollut surullinen ja taistellut kyyneleitä vastaan. He olivat tavanneet juhlien jälkeen joka päivä kävellen puutarhoissa ja jopa vaeltaneet ympäröivien rinteiden mäntymetsissä. Oli kuin kaksi sukulaissielua olisi osunut yhteen, sillä niin hyvin he tulivat toimeen. Sir Emengonia ei ollut näkynyt heidän lähellään.

Nuo päivät olivat olleet ihania, mutta nyt ne olivat ohi. Vain muisto jäisi jäljelle, mutta Aethal vaalisi sitä muistoa aina mielessään. Jäähyväisiä jättäessään he olivat puhuneet vain vähän, istuen vierekkäin käsi kädessä penkillä. Almielin kauneudesta ja ihanuudesta huolimatta Aethalin ajatukset olivat jo puoliksi edesssä olevassa tehtävässä. Kuinka hän yrittäisikään olla urhea ja tehdä suuria tekoja. Silloin hän voisi ehkä palatessaan...mutta niin kauaksi ei Aethal uskaltanut vielä ajatella. Viimein hänen oli pakko sanoa jäähyväiset ja lähteä muiden ritareiden luokse. Silloin neito otti viimein yhden kukkasen seppelestään ja antoi sen Aethalille. ”Tämä tuo sinulle hyvää onnea”, neito sanoi ja suuteli ritaria otsalle. Sitten hän kääntyi ja käveli tiehensä.

Vaikka kokeneemmat ritarit eivät jakaneetkaan Aethalin riemua tunsi hän siitä huolimatta suurta ylpeyttä päästessään viimeinkin sellaisten suurten nimien kanssa yhteiselle retkelle. Jonon kärjessä seisoi sir Herion, entinen Läntisen Ryhmän ritari joka oli aina ollut ystävällinen Aethalille, vaikka olikin syrjäänvetäytyvä ja vailla hyviä ystäviä. Joskus Herion kuitenkin kertoi tarinoita ja silloin häntä totisesti kannatti kuunnella. Sir Herionin kasvot olivat rauhalliset ja hänen silmänsä katselivat jonnekin Sumuvuorille. Hän näytti keskittyvän johonkin! Aethal saattoi nähdä että Herionin ajatukset olivat kaukana poissa, jossakin haltiamielen ihmeellisillä poluilla. Ehkä hän mielessään jo kapusi ylös Dol Guldurin kukkulan rinnettä!

Herionin takana nojasi keihääseensä sir Sandir, joka oli Aethalin vanhoja noviisi tovereita. Tämä oli ainoana selviytynyt hengissä Suillionin osaston tuhosta ja siksi Sandirilla uskottiin olevan ylimaallisen hyvä onni mukanaan. Vaikka Aethal uskoi Cadhirin ylistävän aivan liikaa sir Weldeniä, oli tämä ainakin järjestänyt osastonsa hyvin. He alkoivat vihdoinkin olla valmiita lähtöön. Kokenut sir Dynian toimisi tiedustelijana. Dynian oli laiha ovelan näköinen ritari, jota Aethal ei juurikaan tuntenut. Puolivälissä Dyniania ja pääjoukkoa kulkisi sir Delfin veljensä kanssa. Nämä olivat hiljaisia syrjäänvetäytyviä harmaahaltioita, eivätkä juuri puhuneet muille kuin ystävilleen. Älykäs sir Herion oli pääjoukon kärjessä. Hän ei hätäilisi tapahtui sitten mitä tahansa.

Heti Herionin kannoilla löytyi voimaa. Päämies Fyanmir oli sir Sandirin perässä. Hänen takanaan kulkisi samoojien pääjoukko, 70 kokenutta soturia. Samoojien kannoilla odotteli lähtöä salohaltioiden prinssi Thrandos pienen saattueensa kanssa. Itse Saruman valkoinen oman saattueensa kanssa kulkisi Thrandosin jäljessä. Radagast olisi hänen seurassaan. Saruman oli lähettänyt tietä myöten takaisin Rautapihaan neuvonantajansa ja vain soturit olivat nyt velhon kanssa. Heitä oli kaikkiaan 80. Aethal saattoi nähdä velhon pään kääntyilevän edestakaisin tarkkaillen etupihalla olijoita. Saruman oli juuri vaihtanut viimeiset sanat Glorfindelin kanssa ja nyt kaikki olivat valmiita lähtemään.

Sarumanin joukon kannoilla oli Kultaisen Kukan pieni pääjoukko sir Athirin komennossa. Aethal saattoi nähdä punakaapuisen Athirin edessään tiukan näköinen ilme kasvoillaan. Hän ei voinut olla jälleen miettimättä pelkäsikö ritari? Useita nuoria ritareita oli Athirin komennossa, mukaanlukien aivan tämän takana seisova sir Dunlan, joka oli itsensä Salmarindil Noldorinin poika. He olivat olleet yhtä aikaa noviiseja, mutta keskustelleet vain harvoin. Aethalin edessä olivat sir Emengon ja sir Cadhir. Hänen takanaan oli vielä yksi noviisitoveri, sir Sadron.

Aethal katseli ritareiden pääjoukkoa tuntien ylpeyttä. Ehkä heitä ei ollut enää montaa, mutta jokainen oli loistava soturi ja heidän merkitystään ei voinut laskea lukumäärällä. Mielessään hän toisteli heidän nimiään. Voimakas Afantur ja kaunis Calafir. Kokenut Eladar, aina ystävällinen Gwardur ja hiljainen Haldan sekä muutama muu. Sir Gileas käveli heidän ohitseen sinisenvihreässä vaelluskaavussaan miekka vyöllään. Hänen silmissään oli ilme, joka kehoitti olemaan astumatta Gileasin eteen. Aethalia puistatti, sillä hän oli kuullut tarinoita Gileasin hurjasta luonteesta. Cadhir vakuutti tarinoiden olevan vääriä, mutta kuinka joku voisi uskoa niin katsoessaan Gileasin päättäväistä kissamaista kävelytyyliä. Puolihaltia oli kuin joka hetki valmis hyökkäämään jonkun kimppuun. Onneksi hän toimisi jälkivarmistajana, eli mahdollisimman kaukana sir Aethalista.

Ritareiden perässä muodostelmassa olivat Elrondin talonväen 120 soturia ruhtinas Daurhirin komennossa. Ruhtinas itse puhui yhä Elrondin kanssa ja näytti olevan lähes innoissaan. ”Hänellä on henkilökohtainen kauna Sauronin kanssa”, selitti Cadhir nähdessään Aethalin katseen suunnan. ”Ehkä hän luulee nyt pääsevänsä kostamaan”. ”Toivottavasti”, huomautti Emengon. ”Henkilökohtaiset kaunat pitää aina saada kostettua. Siinä on kyseessä kunnia”! ”Kunnia tai ei”, vastasi Cadhir. ”Toivon Daurhirin puolesta, että hän ei pääse samaan huoneeseen Sauronin kanssa”!

Elrondin talonväen sotureiden takana oli vielä 20 samoojan joukko. Heidän kannoillaan oli pitkä ja voimaa uhkuva sir Callondir, sekä tämän toverina sir Meldir. Callondir valvoi osaston jälkipäätä. Jossakin heidän takanaa kulkisi vaarallinen sir Gileas yksinään. Sir Welden kulkisi saattueen sivulla sen keskivaiheilla parinsa sir Maitrenin kanssa. Aethal ei voinut muuta kuin myöntää, että salohaltia oli tehnyt hyvää työtä.

Toinen osasto valmistautui hieman sivummalla. Sen päävoima tulisi koostumaan salohaltioista, jotka liittyisivät mukaan Lothlorienista. Glorfindel muutamien oman talonväkensä ritarien kanssa johti osastoa, johon kuuluivat myös Gandalf sekä Galadriel ja Celeborn saattueineen. Sir Hallas toimisi tiedustelijana. Lisäksi mukana oli ritareista ainakin sir Delemir lähettinsä Eldenin kanssa, sir Candon, sir Perendur, sir Warthen, kokenut sir Algol parinsa Asgenin kanssa sekä kaksi muuta ritaria. Elrondin talonväkeä lähti mukaan 40 soturia ja samoojia Nenuialin 20 miehen osasto Doleren nimisen kokeneen samoojan komennossa. Myös Sarumanin sotureita tulisi Rautapihasta Lothlorienin edustalle joitakin kymmeniä. Galadriel oli luvannut ainakin 200 salohaltiaa yritykseen, joten kokonaisuudessaan Glorfindelilla oli komennossaan noin 600 soturia.

Glorfindel kävi nopeasti vaihtamassa viimeiset sanat mestari Elrondin kanssa ja sitten äkkiä kaikki oli valmista. Lähteen ruhtinaan merkistä eteläinen osasto lähti liikkeelle. Se kulki yli Imladrisin sillan ja lähti kapuamaan ylös rinnettä kohti etelää. Yksi kerrallaan osaston soturit katosivat tuuheiden mäntymetsien keskelle. Gandalfin harmaa kaapu katosi näkyvistä ja sitten Glorfindelin valkoinen asu. Vain ylhäiset haltiat ja Gandalf ratsastivat. Muut olivat liikkeelle jalkaisin.

Glorfindelin joukon ylitettyä sillan antoi Welden merkin omalle osastolleen ja he lähtivät liikkeelle. Pitkänä jonona osasto ylitti sillan ja nousi edellisten sotureiden perässä ylös rinnettä. Ruhtinas Haldurion seisoi Imladrisin kuistilla katsoen heidän katoamistaan. Taas kerran muut olivat lähteneet ja hän oli jäänyt. Haldurion muisti sen kohtalokkaan päivän, kun Suillionin osasto oli samalla tavalla kadonnut ylös rinnettä pois hänen näköpiiristään. Silloinkin nuorten ritareiden ilmeet olivat olleet intoa täynnä. He eivät olleet tienneet kuinka pahaan vaaraan olivat matkalla. Vielä vähemmän sitä tiesivät Sarumanin osaston nuoret haltiat. Kunpa heidän kohtalonsa ei olisi yhä tyly kuin Suillionin mukana olleiden! Viimein katosi sir Gileas viimeisenä pois ruhtinaan näköpiiristä. He olivat poissa, mutta Haldurion oli taas kerran joutunut jäämään. Ketään ei enää näkynyt rinteessä, mutta silti Dinladen ruhtinas seisoi kuistilla vielä tunnin ajan tuijottaen rinteeseen.

ATHIR WENDIR

Sir Athir seisoi jyrkänteen reunalla ja katsoi kohti länttä. Hän näki allaan Eriadorin vihreät maat. Siellä jossakin oli myös Imladris! Hän kaipasi takaisin jo nyt, sillä laakso oli ollut hänen kotinsa ikuisuudelta tuntuvan ajan. Kaikkialla ympärillä kohosivat korkeat vuoret kohti taivaita. Näkymä oli henkeäsalpaava. Athir oli kulkenut Yläsolan läpi useita kertoja, mutta joka kerta hänen oli pakko pysähtyä juuri tällä paikalla ihailemaan näkymää. Edessä tie ei enää noussut vaan lähti kiemurtelemaan vuorten rinteitä myöten kohti itää, vuoriston läpi. He olivat saavuttaneet hurjan nousun lopun ja etenisivät nyt lähes vaakatasossa, kunnes saisivat näkyviinsä Anduinin laakson kauniit maat. Nousu oli ollut nopeaa, mutta kokeneet ritarit ja samoojat eivät vielä olleet väsyneitä. Elrondin talonväen ja Sarumanin soturitkin olivat pysyneet hyvin mukana.

Kieleke, jolla Athir seisoi oli hieman sivummalla tiestä, jota myöten joukot yhä kulkivat eteenpäin. Hän seisoi yksinään katsellen liikkumatta maisemaa, kun askeleet takaa rikkoivat hiljaisuuden. Athir kääntyi vilkaisemaan taakseen ja huomasi hämmästyksekseen Sarumanin, joka käveli hänen rinnalleen. ”Kuvankaunis näkymä”, sanoi velho levittäen teatraalisesti kätensä. Hänen oikeassa kädessään oli pitkä sauva. Se oli samanlainen kuin Gandalfin, tajusi ritari. ”Niin, Eriador on kaunis”, vastasi Athir kääntäen katseensa Sarumanista eteensä. ”Niin, Eriador on kaunis”, toisti Saruman ja hänen äänensä oli täynnä ystävällisyyttä, ja äkkiä myös myötätuntoa. ”Kaunis maa, mutta kuin paljon pahoja asioita siellä tapahtuukaan. Kuinka paljon sen kansat joutuvat kärsimään kenenkään yrittämättä heitä auttaa. Kun sanon kenenkään, tarkoitan suuria ja mahtavia ruhtinaita kuten Cirdan ja Galadriel. Jo pitkään olen neuvonut toisenlaista politiikkaa. Minä haluaisin sen kärsimyksen loppuvan”.

Athir hymyili vaimeasti. ”Ritarikunta on koko kolmannen ajan taistellut Eriadorin puolesta”, hän totesi. ”Ja mihin se on teidät vienyt”, kysyi Saruman myötätuntoisesti. ”Voimanne on lopussa. Huonot ystävät ovat jättäneet teidät kuolemaan puolestaan antamatta apua. Mitä voi enää tehdä Kultaisen Kukan ritarikunta”? Athir oli pakotettu huokaamaan syvään. ”Emme paljon mitään”, hän myönsi. ”Voimme vain seurata ja tarkkailla, sekä auttaa jos joku asettuu pahaa vastaan”. ”Ja joka hetki heikkenette lisää”, vastasi Saruman. Athir yritti nähdä hänen silmistään, mitä Sarumanilla oli mielessään, mutta niistä ei voinut lukea mitään. ”Uudet neuvot ovat tarpeen, sir Athir. Uuden voiman täytyy nousta vastustamaan pahaa. Minä alan koota tälläista voimaa. Koittaa vielä aika, jolloin Rautapihan suojeluksessa Eriador voi olla vapaa ja onnellinen. Ja miksi ei, Athir Wendir. Mutta minä tarvitsen apua työssäni. Ritarikunta tulee jatkamaan entisen suuruutensa haamuna. Sellaiset ritarit kuin Delemir ja Welden eivät voi tajuta suurempaa kokonaisuutta. He raatavat loppuun asti ylpeinä ja onnettomina saamatta mitään merkittävää aikaan. Mieti sitä, sir Athir. Etkö sinä haluaisi toimia toisin? Eikö olisi viisaampaa auttaa nousevaa voimaa pelastamaan rakastamasi Eriador? Mieti sitä tarkkaan, Athir Wendir”! Sen sanottuaan Saruman käveli takaisin tielle. Mutta Athir jäi vielä katselemaan maisemaa syvällä mietteissään.

Marssi jatkui vuorten rinteitä pitkin kohti itää. Seuraavana päivänä keskipäivän aikaan Welden komensi tauon. He olivat edenneet nopeaa vauhtia ja oli varaa löysätä tahtia. Yläsolan läpi ei kannattanut kiirehtiä, sillä se vain pahentaisi vaaraa. Hän istui jyrkänteen reunalle Maitrenin viereen ja alkoi syödä Lembasia. Vaistomaisesti Weldenin silmät etsivät sotureiden joukosta Saruman valkoisen. Tämä oli hieman sivummalla ja käveli juuri sir Delfinin luokse. Welden katsoi kummastuneena velhoa. Mitä asiaa tällä saattoi olla Delfinille? Oli se mitä tahansa eikä Delfinillä näyttänyt olevan asiaa velholle. Harmaahaltia näytti vastaavan jotakin ja kiiruhtavan pois Sarumanin seurasta. Velho palasi takaisin seureensa luokse näyttäen tyytymättömältä.

”Mistähän tuossa oli kyse”, sanoi Gileasin ääni Weldenin takaa. Puolihaltia oli kävellyt heidän taakseen katsellen samaan suuntaan kuin Welden. ”En tiedä”, tämä vastasi. ”Mutta ei varmasti mitään hyvää”. Gileas kohautti olkapäitään. ”Näin hänet puhumassa sir Callondirin kanssa aiemmin. Hän on puhunut yllättävän monien kanssa tänään”. Gileas katsoi Weldeniin merkillisesti, kuin tietäisi jotakin. Mutta Gileas ei voinut tietää Gandalfin tai Weldenin epäilyistä. Silti puolihaltialla ei merkillinen kyky aavistaa aina mitä oli tekeillä. ”Todellako”, vastasi Welden. ”En tiedä miksi, mutta en pidä siitä”. Maitren naurahti. ”Sinä et ole ikinä pitänyt Sarumanista. Ehkä hän vain halusi tietää mitä mieltä Delfin ja Callondir olivat jostakin asiasta”. ”Mahdollista”, myönsi Welden. Mutta hän sanoi sen katsoen Gileasiin, ja kummankin kasvoilla oli epäileväinen ilme. ”Mutta oliko sinulla jotakin asiaakin, Gileas”, kysyi salohaltia viimein. ”Kyllä”, tämä vastasi. ”Alamme nyt lähestyä aluetta, jossa örkkien hyökkäys on todennäköisin. Ollaan siis erityisen varuillamme”. Welden katsoi alas jossakin kaukana virtaavaan jokeen. ”Minä tiedän”, hän vastasi. ”Tästä eteenpäin odotamme pahinta jota hetki”? ”Miten niin pahinta”, huudahti Gileas ja nauroi. ”Minä toivon että ne hyökkäisivät. Saisimme Yläsolan hieman turvallisemmaksi”. Sen sanottuaan puolihaltia lähti kävelemään takaisin kohti osaston loppupäätä, jossa hänen paikkansa oli. ”Voisinpa jakaa Gileasin huolettomuuden”, totesi Welden. ”Mutta mitä jos yksi örkkien nuolista sattuu osumaan Sarumaniin? Kuka voi silloin kaataa Dol Guldurin muurin”? Maitren ei ollut samaa mieltä. ”Saruman osaa kyllä pitää huolen itsestään. Mutta eikö meidän pitäisi jatkaa matkaa”. ”Kyllä, anna merkki”!

Sotureiden valmistautuessa Welden käveli Sarumanin seurueen luokse. Velho katseli häntä ilmeettömänä. He eivät olleet vaihtaneet montakaan sanaa matkan aikana. Welden ei mennyt nytkään puhumaan Sarumanille, vaan tämän sotureiden komentajalle, Windranille. ”Mestari Windran”, hän totesi silmäillen pitkää ihmistä hivenen paheksuvan näköisenä. ”Lähestymme nyt solan vaarallisimpia alueita. Pitäkää erityisen hyvää huolta nyt herrastanne Sarumanista. Hänelle ei saa tapahtua mitään”. Windran tuhahti lähes halveksivasti. ”Teidän ei tarvitse neuvoa minua, miten huolehtia herrastani”, ihminen totesi. ”Ei niin”, vastasi Welden kuivasti. ”Mutta ainakin teitä on nyt varoitettu. Örkki nuolet voivat yltää kaukaakin selvään maaliin, kunte valkokaapuiseen velhoon. Muistakaa se”! Sanottuaan asiansa Welden käveli sivummalle ja komensi kaikki liikkeelle.

Varovasti saattue eteni solan vaarallisimpiin osiin. He olivat nyt Yläsolan korkeimmalla kohtaa eikä kummallakaan puolella tietä ollut enää jyrkännettä alas kaukaiseen laaksoon. Rinteer kohosivat tien kummallakin puolella, välillä loivana ja välillä jyrkkänä. Vuorten huiput olivat nykyvissä heidän yläpuolellaan. Jännitys otti valtaansa koko saattueen. Miehet puristivat aseitaan ja valmistautuivat pahimpaan. Sir Dynian, Delfin ja Gilfin kävelivät nyt kolmisin vain parikymmentä metriä pääjoukon edellä. Myös Gileas oli lähes pääjoukon kanssa. Vaara ei tulisi edestä tai takaa vaan sivuilta, joten koko joukko kannatti pitää niin kasassa kuin mahdollista. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Ilta oli jo lähestymässä ja he lähestyivät paikkaa, jossa tie alkaisi laskeutua kohti Anduinin laaksoa. Mutta ei kannattanut aloittaa laskeutumista, kun pimeä alkaisi pian saapua. Heidän pitäisi etsiä leiripaikka ja levätä yön yli. Sen tiesi myös Welden, mutta maasto, jonka yli he juuri kulkivat oli kuin luotu väijytykseen. Vasemmalla oli jyrkkä rinne joka avautui laakioksi heidän yläpuolellaan. Oikealla nousi loiva suurten kivien peittämä rinne kohti etelää, kunnes se satojen metrien päässä jyrkkeni viimein vuoren seinämäksi, joka lähti nousemaan kohti korkeuksia. Mutta se oli myös ainoa melko tasainen alue lähistöllä. ”SEIS”, kuului komento Sarumanin suusta. Sir Delfin kääntyi hämmentyneenä katsomaan taakseen kuullessaan huudon.

Myös Welden hämmästyi ja lähti juoksemaan kohti Sarumania. ”Herra, emme voi jäädä tähän”, hän huudahti jo kauempaaa. ”Päin vastoin, arvon ritari”, vastasi velho hymyillen kärsivällisesti. ”Me emme voi jatkaa enää matkaa. Pimeä on laskeutumassa pian”. ”Ehdimme vielä etsiä paremman leiripaikan”, totesi Welden nopeasti. ”Tässä on liian vaarallista”. Kuin sanojensa vakuudeksi ritari kääntyi ja silmäili rinteitä heidän ympärillään. Hän saattoi tuntea äänettömän uhan kaikkialla ympärillä. Kuin vuorilla olisi silmät jotka tuijottivat heitä. ”Kaikki ei ole hyvin”, lisäsi Welden. ”Minä en tunne mitään”; vastasi Saruman. ”Pitääkö minun muistuttaa kuka kohtaa tätä osastoa”, lisäsi velho. Welden pudisti päätää. ”Ei pidä, herra. Mutta minä haluaisin saada meidät kaikki elävinä Dol Gulduriin. Ei leiriydytä vielä, mutta jäädään tähän ja tiedustellaan ympärillemme. Jospa parempi paikka löytyisi jostakin läheltä”!

Sir Aethal seurasi edessä käytävää neuvonpitoa hivenen levottomana. Hän ei itse ymmärtänyt miksi paikka oli vaarallinen, mutta saattoi nähdä kokeneempien ritareiden silmät liimautuneina ympäröiviin rinteisiin. Jotkut olivat ottaneet esiin jousensa ja sovittaneet nuolen valmiiksi jänteelle. Sir Calafir oli jousi kädessä kävellyt jo pois tieltä ja nojasi nyt hyvässä suojassa suureen kiveen. Jännitys oli käsin kosketeltavaa ja tiivistyi kokoajan. Melkein kuin kokeneet ritarit olisivat aavistaneet jotakin. Sir Athir tuli samassa juosten edestä, jossa oli käynyt lyhyen keskustelun Weldenin ja Sarumanin kanssa. Hän pysähtyi Cadhirin eteen. ”Sir Cadhir. Ota Aethal mukaasi. Parikymmentä metriä taaksepäin lähti tasanne vasemmalle. Sen päässä oli luola. Menkää tutkimaan, onko luola turvallinen. Emme voi jäädä tähän kuin maalitaulut ja yö tulee pian. Meidän on löydettävä suojaa. Olkaa varovaisia”!

Aethal melkein huudahti riemusta. Tehtävä, vihdoinkin! Sir Cadhir tarttui keihääseensä ja lähti harppomaan tietä myöten takaisinpäin. Aethal seurasi häntä pitäen omasta keihäästään rennosti kiinni. Tietysti heidän tehtävänsä olisi voinut olla jännittävämpi, mutta ainakin se oli vaihtelua loputtoman marssin ja odottamisen jälkeen.

Heidän kiiruhtaessaan ohi näki sir Callondir nuorten ritarien innostuneet ilmeet ja huolestui. ”Jos näette jotakin epäilyttävää tai jotakin tapahtuu”, hän huusi Cadhirille, ”niin palatkaa heti takaisin ilmoittamaan. En halua urheita ja kuolleita sankareita, Cadhir”! ”Kyllä herra”, vastasi Cadhir, mutta hänen äänensä ei kuulostanut vakuuttuneelta. Mitä voisi tapahtua niin lähellä pääjoukkoa? Kiiruhtaen kaksikko saavutti kohdan jossa tasanne alkoi. Vilkaisten viimeisen kerran tiellä odottavaan pääjoukkoon he käänsivät sille selkänsä ja lähtivät kohti luolan suuta.

Cadhir pysähtyi aukon eteen. Se oli korkea ja leveä. Hän saattoi heti nähdä, että luola oli luonnon muovaama. Viitaten Aethalia olemaan hiljaa hän lähti tämän seuraamana etenemään sisään luolaan. Jossakin edessä oli valoa. He kävelivät varovasti sitä kohti kuunnellen tarkasti ympäristöään. Vain ritari kaksikon vaimeat askeleet kuuluivat luolassa. Pian he saapuivat kohtaan, missä kapea luola leveni suureksi tyhjäksi tilaksi. Luolan katto oli korkealla heidän yläpuolellaan ja siinä oli aukko, josta valoa pääsi sisään. Joitakin pienempiä käytäviä lähti syvemmällä vuoren sisään. ”Liian monia käytäviä”, kuiskasi Cadhir kävellen yhden eteen. Hän kurkisti sisään. Luola näytti jatkuvan vain vähän matkaa ja päättyi sitten kiviseinään. Toinen käytävä oli samanlainen. Sir Aethalin seisoessa keskellä suurta luolaa katsellen ympärilleen käveli Cadhir viimeisen käytävän eteen. Sekin päättyi kiviseen seinään, mutta jokin kiinnitti ritarin huomion. Hän käveli kivisen seinämän luokse ja tutki sitä ääneti. Aethal tuli käytävän suulle katsomaan mitä toverinsa teki. ”Se on salaovi”, sanoi Cadhir äkkiä. ”Örkit kulkevat tästä omiin käytäviinsä”. Cadhir katsoi kiviseen maahan. Siinä oli mahdotonta erottaa jälkiä. Hän käveli takaisin Aethalin luokse. ”Joku on leiriytynyt täällä tänä kesänä”, totesi Aethal osoittaen nuotion jäänteitä maassa. Cadhir käveli nuotion luokse ja kumartui tutkimaan sitä.

”En osaa sanoa mitään”, hän totesi viimein. ”Welden voisi varmasti kertoa tässä leiriytyneiden nimetkin, mutta en minä”! Aethal naurahti hiljaa ja hänen katseensa osui seinälle. ”Katso, seinässä on tulen jälkiä”, hän huudahti unohtaen kuiskata. ”Miten ne ovat sinne joutuneet”? Cadhir kohautti olkapäitään. ”Tämä on arvoitus”, hän myönsi. ”Lattialla on myös kuivunutta örkin verta. Täällä on taisteltu”! Aethal nyökkäsi ja tunsi sydämensä hakkaavan rinnassaan. ”Meidän pitää heti kertoa Weldenille”, hän sanoi muistaen sir Callondirin sanat. Aethal kääntyi kohti uloskäyntiä. He olivat luolan perällä kun sivukäytävästä kuului rysähdys. ”Salaovi”, huudahti Cadhir. Samassa myös uloskäynnin sivulta kuului samanlainen ääni ja sileään seinämään avautui äkkiä oviaukko. Cadhir kirosi ja kohotti keihäänsä. He olivat pulassa!

Saattue seisoi paikoillaan ja odotti. Tuskastuminen näkyi selvästi sir Weldenin kasvoilta. Hän oli lähettänyt Dynianin eteenpäin tutkimaan löytyisikö sieltä yöpymispaikkoja. Mutta tästä ei ollut vielä kuulunut mitään ja Athirin lähettämät nuoret ritarit olivat vasta hetki sitten kadonneet tieltä luolaa tutkimaan. Welden ei luottanut luoliin. Ei ainakaan Sumuvuorilla. Hän halusi kutsua ritarit takaisin ja jatkaa matkaa, mutta yhä Saruman kielsi. Tuskastuneena Vanhempi Ritari vaihtoi jalkaa. Kaikki oli vielä suhteellisen hyvin, mutta jos pimeä tulisi ja he olisivat yhä tässä. Aurinko oli jossakin kaukana pilviverhon takana ja päivä oli jo selvästi hämärtynyt. Jos tulisi pimeä...niin, silloin samoojat ja Sarumanin soturit olisivat lähes hyödyttömiä. Ei olisi kuutamoa valaisemaan maisemaa. Örkit yönäköineen olisivat silloin etulyöntiasemassa ihmisiin nähden. Mutta mitä Welden sille mahtaisi? Ei mitään!

Minuutit kuluivat eikä mitään tapahtunut. Sir Delfin käveli salohaltian luokse. ”Emme voi jäädä tähän”, totesi Delfin vilkaisten ylös rinteeseen. ”Tiedän”, vastasi Welden katsellen samaan suuntaan. ”Mutta Saruman haluaa jäädä ja hän on tämän retken ajan herramme”. Welden huokasi raskaasti. ”En pidä tästä yhtään. Kunpa Delemir olisi täällä. Hän tekisi jotakin, en vain tiedä mitä”! Delfin hymyili toverilleen. ”Turhaan mietit Delemiriä. Nyt ei ole tärkeää mitä hän tekisi, vaan mitä sir Welden tekee. Mitä tahansa aiot, tee se nyt”! Welden nyökkäsi ja kääntyi ympäri. ”Herrani Fyanmir”, hän huudahti viitaten levollisen näköisenä kiveen nojailevalle samoojien päämiehelle. Tämä nousi heti ja käveli rennoin askelein ritarin luokse. ”Mistä on kyse”, hän ihmetteli.

”Emme voi jäädä vain odottelemaan mitä tapahtuu”, sanoi Welden., ”Pimeä tulee pian. Jos örkit aikovat tehdä väijytyksen tämä on täydellinen paikka ja he tekevät sen pimeän tultua. Jos jotakin tapahtuu meidän pitää saada se tapahtumaan kun vielä on valoisaa. Anna 10 samoojaasi sir Delfinin komentoon. He menevät ylös etelänpuoleista rinnettä. Jos siellä on örkkejä on heidän pakko paljastaa itsensä”.

Mutta Delfinin ei tarvinnut kavuta ylös rinnettä etsimään örkkejä. Ne olivat väijytystä tekemässä, kuten Welden oli aavistanut. Kun örkit näkivät partion valmistautuvan tulemaan ylös rinnettä ne hätääntyivät ja laukaisivat ansansa ennenaikaisesti. Äkkiä hurja örkinhuuto kiiri halki solan ja tummia hahmoja nousi esiin jyrkänteellä aivan saattueen yläpuolella. Nuolet alkoivat viuhua kohti alhaalla tiellä seisovia haltioita ja ihmisiä.

Ehkä sekunnin ajan aika seisoi. Örkkien nuolet viuhuivat ilmassa ja saattue oli maalitauluna. Sitten kaikki heräsivät eloon. Jotkut alkoivat vetää jousia esiin. ”SUOJAAN”, huusi Welden äänellä joka pelästytti monet pahemmin kuin örkkien nuolet. Se oli huuto joka vaati tottelemaan. Kummallakin puolella tietä oli kivikkoa ja kaikkä säntäsivät juoksuun. Yksipuolisen örkkien ammunnan katkaisi samalla yksinäinen jousen helähdys, kun sir Calafir ampui yhden liian kauaksi kallionkielekkeeltä kurkottaneen örkin.

Welden juoksi kohti suurta kiveä tehden pientä poikittaisliikettä kokoajan. Hän odotti minä hetkenä tahansa nuolen osuvan selkäänsä, mutta sitä ei koskaan tullut. Hän heittäytyi kiven suojaan ja kierähti sen toiselle puolelle. Viisi ruumista makasi tiellä nuolten osumiin kuolleina. Muutama muu soturi oli haavoittunut, mutta ei moni. Weldenin katsellessa ympärilleen viimeisetkin saattueesta pääsivät kivien suojaan. He olivat nyt suojassa nuolilta, mutta eivät kyenneet liikkumaan edes tai taakse. Varovasti Welden tähysti sivuille ja taakse. Saattueen jälkipää oli hivenen katveessa. Kielekkeeltä pystyi kyllä ampumaan heitä, mutta kallio ei ulottunut jälkipään asemiin asti. Levottomana Welden kääntyi tarkastelemaan maastoa takanaan. Ketään ei näkynyt, mutta loiva rinnen nousi pitkän matkaa kohti jyrkempää vuoren rinnettä, jota suuret kivet ja lohkareet peittivät. Hän saattoi tuntea näkymättömän uhan.

Siellä täällä haltiajousien helähdykset vastasivat nyt örkkien nuoliin. ”ÄLKÄÄ AMPUKO”, huusi Welden yli metelin. Hän nojasi kiveen kuullen helähdysten päättyvän. Salohaltian täytyi ajatella, ja nopeasti! Saruman valkoinen ja päämies Fyanmir olivat kumpikin suojautuneet saman kiven taakse kuin Welden. Fyanmir oli paljastanut miekkansa, mutta pysytteli suojassa katsoen Weldeniin. Samassa Windran sukelsi kiven suojaan, nähtyään Sarumanin olevan siellä. ”Herra”, hän huusi vetäen päänsä alas juuri ajoissa ennen pientä nuolisadetta. ”Mitä me teemme? Emme voi vain jäädä tänne makaamaan”!

”Rauhoitu, Windran”, sanoi Saruman maltillisella paheksuvalla äänellä ja käänsi katseensa sir Weldeniin. ”Miksi et kysy herra ritarilta. Hän komentaa täällä. Et varmaankaan halua astua sir Weldenin varpaille”! Windran kirosi halveksivasti, mutta rauhoittui sitten hieman. ”Hän ei tiedä mitä tehdä, herra”, palkkasoturi sanoi hiljaa. ”Hän vain istuu nojaten kiveen. Tuo haltia on peloissaan”. Saruman katsoi Windraniin halveksivasti. ”Joskus ihmettelen miksi oikein palkkasin sinut, Windran. En ainakaan ajatuksiesi tähden, sillä niitä ei ole. Hän miettii ja kohta hän pelastaa tilanteen. Katso ja opi”! ”Mutta ettekö sanoneet, että hän on vihollisemme”, kuiskasi Windran. Saruman pudisti päätään. ”Todellakin, Windran. Se ei tarkoita sitä että hän olisi huono siinä mitä tekee. Päinvastoin, hän on vihollisemme koska on niin hyvä. Mutta nyt, katso häntä”.

Welden kohottautui ja vilkaisi vasemmalle, kohti saattuen häntäpäätä. ”GILEAS”, hän huusi sindariksi. Sitä örkit eivät ymmärtäisi. ”Ota miekkamiehiä ja puhdista kieleke. Liikettä”! Gileas kohottautui ja etsi katsekontaktin Weldeniin. Vasemmalta, Welden viittoi. Kierrä vasemmalta taakse. Gileas kyllä löytäisi reitin, jos örkitkin olivat löytäneet. OK, viittoi Gileas ja kokosi peräpäässä marssineet samoojat mukaansa. Loikkien kiveltä toiselle he etenivät tien laitaan ja ylittivät sen juosten. Sitten he katosivat kallioiden keskelle. Samassa punakaapuinen hahmo kiinnitti kaikkien huomion itseensä. Athir Wendir ponnisti esiin yhden kiven takaa ja lähti juoksemaan kiveltä toiselle kohti saattueen häntää. Nuolet viuhuivat hänen ympärillään kun suuri osa jousiörkeistä valitsi Athirin maalitaulukseen. Mutta he eivät osuneet häneen ja Athirin juoksu jatkui. Mitä ihmettä hän tekee, mietti Welden?

Mutta salohaltialla ei ollut aikaa miettiä sitä. ”Päämies Fyanmir, mestari Windran. Kääntäkää sotureidenne ja jousimiehienne rintamasuunta kohti eteläistä selustaamme ja valmistautukaa torjumaan örkkien rynnäkkö. Muistakaa, että kukaan ei saa hyökätä ilman minun käskyäni”. ”Mitä oikein aiot”, kysyi Fyanmir ihmetellen. Takana ei näkynyt ketään. ”Ei ole aikaa selittää”, vastasi Welden. ”Miekkamiehet, varmistakaa selusta. Jousimiehet, hidasta ammuntaa kielekkeelle miekkamiesten selusta turvaten”, huusi Welden nyt sindariksi haltioilleen. Samalla hän alkoi vetää omaa joustaan esiin. Haltioiden jouset alkoivat jälleen hitaaseen tahtiin helähdellä ja örkkien jouset vastasivat. ”Et aio vain torjua niitä, eikö niin”, tuumi Saruman katsoen salohaltiaa uusin silmin. Tämä oli vielä vaarallisempi kuin hän oli luullut. ”En, herra”, myönsi Welden. ”Minä aion tappaa ne. Jos suunnitelmani toteutuu, tästä solasta tulee tänään jälleen rauhallinen paikka”! Welden ampui nuolen kohti yhtä örkkiä, mutta ei osunut. Myös nämä olivat hyvin suojautuneet.

”Miksi emme rynnistä ylös kielekkeelle ja lopeta tätä”, huusi Windran komennettuaan miehensä selustavarmistukseen. ”Tiedätkö sinä kuinka monta örkkiä tuolla ylhäällä on”, kysyi Welden melkein tylysti. Windran pudisti päätään. ”Hyökkäisitkö siis ylös pystysuoraa rinnettä jota puolustaa tuntematon määrä örkkejä. Minä en tee niin. Otetaan ennemmin rauhallisesti ja voitetaan tämä taistelu”! Welden ampui vielä ynden nuolen ja sukelsi sitten seuraavan kiven taakse. Sir Delfin oli siellä. ”Tähystä minulle örkkien luolien sisäänkäynnit eteläisellä rinteellä”, komensi Welden ylempää ritaria asiaa sen kummemmin ajattelematta. Oli taistelu ja hänellä oli komento! ”Katsotaan vain emmekö saakin tänään suuren voiton”! Delfin hymyili ja alkoi tarkkailla vuoren rinnettä. Hänen ylimaallisen tarkat silmänsä kyllä näkisivät kaiken nähtävissä olevan.

”Herra, luulen että selustassamme on örkkejä”, huudahti yksi tarkkasilmäinen samooja päämies Fyanmirille. ”Rauhoitu”, tämä sanoi ja laski kätensä miehen olkapäälle. ”Me olemme valmiita niitä varten. En tiedä millä velhon keinoilla hän tämän tiesi, mutta me olemme valmiina”. Hän vilkaisi epäillen Weldeniin. Miten ritari oli saattanut tietää?

Kauhu oli saanut vallan Athir Wendirissä. Ei kauhu hänen omasta turvallisuudestaan. Hän oli miettinyt koko päivän mitä Saruman valkoinen oli sanonut. Oliko ritarikunta todellakin nyt merkityksetön? Viipyisikö hän Weldenin rinnalla ja seuraisi sitä tuhoon? Saruman yritti tehdä hyvää, mutta hän tarvitsisi apua, ja heidän kuolevalta ritarikunnaltaan sitä löytyisi. Mutta sitten örkit olivat iskeneet. Athir oli suojautunut muiden mukana, mutta sitten äkillinen kauhu oli vallannut hänet. Cadhir ja Aethal! Hän oli lähettänyt heidät tutkimaan sivummalla ollutta luolaa. Kaksi lähes noviisia keskenään ja paikalla oli örkkejä! Athir pinkaisi juoksuun tunsien pelon nousevan sisällään. Jos nuorille ritareille tapahtuisi jotakin se olisi hänen vikansa!

Cadhir ja Aethal tuijottivat kauhistuneina miten useita örkkejä loikkasi heidän ja uloskäynnin väliin. Ne olivat aseistautuneet käyrin miekoin ja kahdella oli keihäs. Yksi kantoi jousta ja alkoi vetää esiin nuolta. Cadhir oli kohottanut keihäänsä, mutta Aethal pudotti omansa ja tarttui miekkaan. Ehkä muutaman sekunnin ajan ritarit tuijottivat örkkejä, jotka tuijottivat takaisin. Ne olivat selvästi pienempiä kuin haltiat, mutta näyttivät vahvoilta ja vaarallisilta. Kokeneempi ritari olisi tehnyt nopean ratkaisun ja rynnistänyt luolan ovelle ja turvaan ajaen örkit tieltään, mutta Cadhir ja Aethal näkivät vain vihollisen lukumäärän eivät tienneet mitä tehdä. Kaikki ajatukset sankaruudesta ja seikkailusta olivat hetkessä kadonneet Aethalin mielestä. He joutuisivat taistelemaan elämästä ja kuolemasta! Hänen oikea kätensä piteli miekkaa samalla kun vasen hakeutui taskuun ja kosketti Almielin antamaa kukkaa. Hän tunsi saavansa siitä uutta rohkeutta. Sitten kaksi sekuntia oli kulunut ja kaikki räjähtivät toimintaan.

Lähimmät örkit syöksyivät kohti haltioita tukkien kokoajan näiden tien uloskäynnille. Jousiörkki jännitti joustaan. Yhdellä sulavalla liikkeelle sir Cadhir sinkosi keihäänsä liikkeelle. Se lävisti jousiörkin ja tämä kaatui kuolleena luolan lattialle. Perään paljastui säihkyvä miekka. ”ERIADOR”, huusi Aethal ja hyökkäsi lähintä örkkiä vastaan. Hän väisti tämän keihääniskun ja surmasi örkin tarkalla sivalluksella. Riemu täytti hetkeksi nuoren ritarin mielen, mutta sitten hän tajusi olevansa lähitaistelussa viiden örkin kanssa ja piteli vaivoin puoliaan. Samassa Cadhir oli saanut miekkansa esiin ja oli toverinsa rinnalla torjuen pistoja ja jakaen iskuja. Kaikessa kiireessä Aethal saattoi nähdä Cadhirin perineen joitakin isänsä sir Enlianin taitoja. Hänen liikkeensä olivat suunnitelmallisempia kuin Aethalin, joka enemmänkin reagoi tapahtumiin. Lyhyessä ajassa Cadhir iski yhden örkin käden poikki ja upotti miekkansa toisen vatsaan. Mutta nyt työntyi sivukäytävästä lisää örkkejä taisteluun ja ritarit jäivät saarrettuina keskelle salia taistellen selkä selkää vastaan. Kumpikin kaatoi yhden örkin, mutta se ei paljoa auttanut.

Samassa osa örkeistä kääntyi kohtaamaan uutta uhkaa. Punakaapuinen hahmo syöksyi luolaan miekka kädessä. Aethalin leuka loksahti. Se oli sir Athir. Ensimmäinen örkki kaatui tämän miekkaan. Toinen ei ehtinyt lyödä kuin yhden iskun ennen kuolemaansa. Athir hyökkäsi raivoisasti örkkien kimppuun. Nämä tunsivat hänen vihansa yllään ja pyrkivät pois punakaapuisen ritarin edestä. Kaksi örkkiä ei ollut kyllin nopeita ja kumpikin kaatui kuolleena lattialle. Sitten Athir Wendir seisoi kahden nuoremman ritarin rinnalla. Hän torjui ohimennen Aethalia kohti suuntautuneen keihääniskun ja katkaisi örkin käden salamannopealla sivalluksella. Samalla Athir tönäisi Aethalia kohti uloskäyntiä. ”Ulos täältä, hyvät herrat”, hän komensi suojaten ritareidensa vetäytymistä. Kaksi örkkiä lisää kaatui Athirin suojatessa heitä. Sitten kumpikin oli ulkona valoisassa ja Athir seurasi heitä. Örkit olivat liian järkyttyneitä seuraamaan.

Athir johti kaksikon nopeasti takaisin tielle ja suojaan kivien sekaan. He näkivät örkkien ja haltioiden yhä ampuvan toisiaan nuolilla. Joihinkin örkkeihin osui, mutta uusia tuli aina tilalle. ”Jouset esiin”, sanoi Athir vetäen omansa selästään. Aethal teki samoin tuntien mielessään häpeää. Hän oli kyseenalaistanut Athirin urheuden. Saman ritarin, joka oli juuri hakenut heidät pois örkkien täyttämästä luolasta. Mutta anteeksipyynnöille ei ollut nyt aikaa. Athir viittasi heidät seuraamaan ja juoksi eteenpäin löytäen paremman ampumapaikan. Nuoremmat ritarit alkoivat oitis ampua nopeaan tahtiin nuolia kohti örkkejä. ”Odottakaa”, sanoi Athir tähystäen ympärilleen. ”Hidastakaa tahtia. Muutkin ampuvat hitaasti”! Hän aikoi vielä antaa lisääkin ohjeita, mutta samassa Aethalin sydän lähes pysähtyi kun korviahuumaavat huudot räjähtivät ilmoille saattueen selustasta!

Kultaisen kukan ritarit olivat levittäytyneet hieman, tukien kaikkien taistelua. Paitsi että juuri mitään ei ollut tapahtunut. ”Mitä Welden oikein tekee”, ihmetteli sir Calafir. ”Tuskin yksi kuudesosa joukoistamme taistelee ja muut katselevat”! Suurikokoinen Afantur nojaili suureen taistelukirveeseensä ja katseli Calafirin jousiammuntaa. Myös sir Emengon oli toimettomana kiven suojassa, sillä hän oli huonona jousiampujana ottanut mukaansa vain miekan. Afantur pani mielenkiinnolla merkille, miten kärsimättömältä nuori ritari näytti. Parhaat miekkamiehet olivat opettaneet häntä vuosia ja nyt Emengon paloi halusta päästä mukaan taisteluun. Mutta sen sijaan haltiat tyytyivät ampumaan vihollista kaukaa nuolilla. Afantur saattoi nähdä, että Emengon melkein kihisi halusta päästä mukaan. ”Welden odottaa”, vastasi Afantur. Hän oli kymmenien taistelujen veteraani ja oli heti tajunnut mitä Welden ajatteli. ”Mitä ihmettä hän odottaa”, kivahti Emengon. ”Juurrumme kohta näihin kiviin kiinni”. Mutta Afantur katsoi Emengonin taakse rinteeseen ja hetkeksi hänen silmänsä laajenivat. ”Hän odottaa noita”, ritari totesi Emengon kääntyi katsomaan juuri, kun sadat örkit päästivät hurjan huudon ja hyökkäsivät alas rinnettä. Örkkien päällikkö oli viimein laukaissut ansansa!

Mutta sen sijaan että olisivat iskeneet saattueen suojattomaan selkään örkit iskivätkin valmiiseen rintamaan. Kaikki soturit haltioiden jousimiehiä lukuunottamatta olivat valmiina ottamaan örkit vastaan. Oli Windran Sarumanin mielestä miten typerä tahansa hän oli ainakin ammattimies. Puolustus oli palkkasoturin ja Fyanmirin toimesta järjestetty hyvin. ”Pysykää kivikon suojissa”, kuului Weldenin luja ääni. Hän oli huolissaan että soturit etenesivät avoimelle maalle ja saisivat örkkien nuolisateen selkäänsä.

Örkkien pääjoukko vyöryi alas rinnettä. Niiden eteneminen näytti vastustamattomalta. Puolustajat odottivat vaitonaisina. Vain muutama nuoli viuhui kohti örkkejä. Muuten kukaan ei liikkunut. Sarumanin soturit ja monet Elrondin haltioista näyttivät huolestuneilta. Samoojat sen sijaan kykenivät hädin tuskin hillitsemään itseään. Tämä oli heidän ensimmäinen suuri tilaisuutensa kostaa örkeille päämiehensä Arathornin kuolema ja samoojat aikoivat käyttää tilaisuutensa mahdollisimman hyvin. Heidän johtajansa Fyanmir seisoi joukkojensa edessä päättäväisen näköisenä. ”Tämä sinulle, veljeni”, kuultiin hänen mutisevan katsoen örkkejä vihan vallassa. Pian ne olisivat kyllin lähellä käydäkseen puolustajien kimppuun.

Sir Delfin ampui nuolen toisensa jälkeen örkkien massaan kaataen vihollisen jokaisella laukauksella. Loput tulivat eteenpäin mistään välittämättä. Viime hetkellä Delfin heitti jousen selkäänsä ja tarttui keihääseen. Afantur seisoi hänen vierellään sotakirves koholla, samoin sir Emengon. Nuoren ritarin silmät loistivat innosta. Nyt hän pääsisi vihdoinkin näyttämään sir Aethalille ja muille kuka oli paras!

Sitten örkit olivat heidän kimpussaan. Miekat ja keihäät iskivät yhteen ja raivoisat huudot täyttivät ilman. Mutta örkit olivat tehneet pahan virhearvion. Ne olivat ilmiselvästi koonneet koko voimansa tuhotakseen tämän suuren saattueen, mutta se ei ollut tuhottavissa. Örkkien rynnäkkö kilpistyi terässeinään. Hetken aikaa örkit, haltiat ja ihmiset taistelivat tasaväkisesti. Sitten samoojat kohottivat hurjan huudon ja kävivät raivokkaasti örkkien kimppuun herransa Fyanmirin johdolla. Örkki toisensa jälkeen kaatui samoojien miekkoihin. Samalla myös Sarumanin ja Daurhirin soturit saivat yliotteen ja alkoivat ajaa örkkejä taaksepäin.

Welden hymyili tyytyväisenä. Voitto oli jo käsillä ja ilman pahoja menetyksiä omille sotureille. Nyt täytyi vain pysytellä rauhallisena loppuun asti ja pitää tilanne hallinnassa. Samoojat pysähtyivät viimeisten kivien linjalle eivätkä edenneet avoimelle maalle. Örkit alkoivat paeta heidän käsistään ylärinteeseen, kohti turvaa. Muutama samooja aikoi seurata, mutta päällikköjen kiivaat huudot pysäyttivät nämäkin miehet. Myös Daurhir ja Windran näyttivät hallitsevan soturinsa ja eteneminen pysähtyi.

Sir Emengon ei voinut uskoa sitä. Voitto oli jo käsillä. Suuri voitto! Örkit perääntyivät, mutta äkkiä kaikki lopettivat takaa-ajon. Hämärästi Emengon muisti käskyn olla etenemättä pois kivien suojista. Mutta varmasti tilanne oli nyt muuttunut eikä käsky ollut enää voimassa! Örkit pakenivat ja he voisivat surmata niitä monia lisää. Sen sijaan soturit pysähtyivät ja päästivät örkit menemään. Millaista hölmöyttä se oli? Käsky oli kuitenkin vain pelkältä ritarilta, joka johti saattueen marssia. Ei Welden mikään kenraali tai edes komentaja ollut. Tilanne meni yli Emengonin ymmärryksen. Mutta taistelun riemu oli ottanut nuoren ritarin valtaansa. Hän oli surmannut kolme örkkiä taistelussa ja tiesi pystyvänsä mihin tahansa. ”Hei, pysy rintamassa”, huusi Afantur, mutta nuori ritari oli jo poissa.

Welden hymyili edelleen, kun pieni samoojajoukko yksinäisen Kultaisen Kukan ritarin johtamana ryntäsi vihollisen perään huutaen muita seuraamaan esimerkkiä. Hymy hyytyi siihen paikkaan. Lisää samoojia seurasi ensimmäisiä ja sitten koko haltioiden ja ihmisten rintama hyökkäsi örkkien perään avoimelle maalle. Örkkien jousiampujien yhteislaukaus helähti ylhäältä kielekkeeltä ja ainakin 10 hyökkääjää kaatui maahan osumia saaneina. He olivat avoimella maalla ja örkit pääsivät ampumaan vapaasti selkään. ”Ampukaa niin nopeasti kuin voitte”, komensi Welden ja alkoi ampua jousellaan kielekkeen laidalla seisovia örkkejä. Useita putosi haltioiden nuolista, mutta muut valmistautuivat ampumaan uuden yhteislaukauksen. Welden oli jo ehtinyt vetää toisen nuolen esiin ja kaatoi tarkalla laukauksella uuden örkin. Mutta se ei riittänyt pysäyttämään koko joukkoa.

Samassa jousiörkit joutuivat sekasortoon. Osa lähti juoksemaan oikealle ja osa vasemmalle. Monet vetivät miekkoja esiin. Pitkien ihmisten ja haltioiden joukko oli heidän kimpussaan. Welden saattoi tarkoilla silmillään nähdä Gileasin sinimusta-kaapuisen hahmon örkkien kimpussa. Samoojien päällikkö Doleren oli hänen vierellään. Kauempana loistava sir Callondir parinsa kanssa oli hyökännyt örkkien sivustaan. Welden huokaisi helpotuksesta. Tilanne oli viime hetkellä pelastettu! Salohaltia otti muutaman askeleen ylärinteeseen nähden Fyanmirin ja Windranin johtamien sotureiden ajavan örkkejä kohti vuorenrinnettä. Sir Delfin käveli keihäs yhä kädessään toverinsa vierelle. ”Löysitkö örkkien käytävien suut”, kysyi Welden katsellen vuoren seinämää. ”Löysin”, myönsä Delfin. ”Niitä on vain kaksi. Kumpikin läntisellä seinämällä”. Welden henkäisi syvään ja nojasi suureen kiveen sivullaan. Hän näytti äkkiä vanhemmalta kuin olikaan. Ja hyvin väsyneeltä! ”Me olisimme saaneet ne kaikki”, hän huokaisi raskaasti. ”Me olisimme voineet tuhota ne kaikki”. Delfin nyökkäsi surullisena. Hän tiesi Weldenin olevan oikeassa.

ANDUININ LAAKSO

Pimeys oli laskeutunut taistelukentän ylle. Se oli tullut samaan aikaan kuin hiljaisuus, joka tuntui aavemaiselta taistelun metelin jälkeen. Saattue leiriytyi taistelupaikalle. Ruhtinaiden telttoja pystytettiin parhaillaan ja soturit sytyttivät nuotioita. Oli äärimmäisen epätodennäköistä että örkit palaisivat edes pienten partioiden voimin. Niin pahan tappion ne olivat kärsineet. Sir Gileas oli surmannut lähes koko jousiörkkien osaston, mutta pääjoukosta ehkä puolet oli päässyt pakenemaan luoliinsa. Siitä huolimatta voitto oli merkittävä!

Mutta ainakin yksi henkilö oli huonolla tuulella. Welden puri huulta ettei alkaisi haukkua päämies Fyanmiria, kun tämä Saruman valkoisen seurassa saapui selittämään miksi oli hyökännyt örkkien perään. Suuri tilaisuus olisi menetetty, jos örkit olisi päästetty karkuun, selitti Fyanmir. Kun osa samoojista oli hyökännyt oli hän käskenyt kaikki tekemään samoin, sillä hänen koko kokemuksensa kertoi sen olevan oikea taktiikka. ”Pakenevaa vihollista ei saa ikinä päästää pois kentältä ilman takaa-ajoa”, selitti Fyanmir kärsivällisesti. ”Minä olen ollut mukana kymmenissä taisteluissa ja tiedän tämän enemmän kuin hyvin”! Saruman ei sanonut mitään, mutta hänen silmissään oli jotakin lähes huvittunutta, kun hän näki Weldenin kalpenevan. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan salohaltia oli lähellä menettää malttinsa. Ivallisia huomautuksia nousi Weldenin mieleen, mutta katkeruudestaan huolimatta hän piti ne sisällään. Tilanne voisi vain pahentua jos he alkaisivat riitelemään! ”No, se on mennyttä”, totesi Welden viimein luoden surullisen katseen Fyanmiriin. ”Toivotaan, että ensi kerralla neuvojeni huomioon ottaminen ei johda pahempiin tuloksiin. Tänään meillä oli onnea ja sir Gileas puolellamme. Mutta herrani Saruman, ensi kerralla kun saattueenne väijytetään, ehkäpä pyydätte päämies Fyanmiria johtamaan taistelua. Hänellähän on kymmenien taistelujen kokemus”! Lopulta Welden ei siis kyennyt täysin nielemään katkeruuttaan. Mutta hänen huomionsa kiinnittyi nyt toisaalle. Ei mieheen joka saattoi joillakin perusteilla väittää olevansa Weldeniä ylempi, vaan yhteen ritarin omista miehistä. Sir Emengon oli saapunut Fyanmirin kanssa ja kuunnellut vaiti päämiehen keskustelua Weldenin kanssa. Hän saattoi nähdä, että salohaltia oli todella vihainen, vaikka ei näyttänyt sitä ulospäin.

Nyt Weldenin vihaiset silmät kääntyivät nuorempaan ritariin ja tahtomattaan tämä värisi hieman. ”Ja mitä sanottavaa puolustuksekseen on sir Emengonilla”, totesi salohaltia äänellä joka kertoi, että Emengonilla ei voinut olla mitään sanottavaa. Nuorempi ritari vilkaisi epävarmasti Fyanmiriin. ”Herra, minä näin tilaisuuden ja käytin sen. Aivan niin kuin päämies Fyanmir sanoi. Emme voineet vain päästää örkkejä vetäytymään ehjin nahoin pois taistelusta”. Welden pudisti päätään. ”Ole onnellinen, Emengon, ettei minulla ole enempää aikaa tutkia, mikä oli sinun osuutesi tässä kaikessa. Sinä olet nuori ja ensimmäisessä taistelussasi. Menköön tämä siis kokemattomuuden syyksi. Ole ensikerralla viisaampi, Emengon. Katso tarkkaan miehiä, joita juuri kannetaan kentältä haudattavaksi. He kuolivat koska minun käskyjäni ei noudatettu. Ajatteli asiaa Emegon. Ajattele sitä tarkasti. Heidän ei tarvinnut kuolla! Me olisimme kipeästi tarvinneet heidät kaikki Dol Guldurissa. Kipeämmin kuin voit aavistaakaan. Kymmenen hyvää miestä kuoli koska käskyjä ei noudatettu. Jos sir Gileas ei olisi saapunut ajoissa, olisimme menettäneet paljon enemmän. Gileas pelasti sinut, Emengon. Älä unohda sitä. Mutta me kaikki teemme virheitä. Mieti mitä teit tänään väärin ja opi siitä. Opi, sir Emengon”!

”Etkö oli liian ankara nuorelle ritarille”, huudahti Fyanmir. ”Hän hyökkäsi vihollisen kimppuun. Se tuskin on suuri rikos”! Welden käänsi nyt viileät silmänsä samoojaan ja viha leimahti niissä jälleen. ”Minä olen täysin kykenevä pitämään kuria omien ritarieni parissa, herra”, salohaltia totesi. ”Jos suotte anteeksi, menen nyt valvomaan että vartiot on asetettu oikein”. Welden kumarsi Fyanmirille ja Sarumanille ja poistui paikalta. Mutta hän jätti sanomatta sen mikä oli tärkeintä. Sen miksi hän oli niin vihainen. Hän olisi pystynyt tuhoamaan koko vihollisen joukon, jos taistelusuunnitelmaan ei olisi puututtu. Hän olisi antanut örkkien vetäytyä rauhassa odottaen että Gileas saa puhdistettua kielekkeen. Sitten Welden olisi iskenyt oikealle salamannopeasti tukkien örkkien reitin käytäviinsä. He olisivat jääneet avoimelle maalle, pussitettu ja tuhottu!

Saruman, Fyanmir ja Emengon katselivat poistuvan ritarin perään. ”Hän oli mielestäni liian ankara”, totesi Fyanmir hiljaa. ”Vanhempi Ritari on ollut melkoisen paineen alla viime päivät”, vastasi Saruman kärsivällisesti. ”Hänen hermonsa ovat kireällä. Siitä se johtuu”. Fyanmir nyökkäsi. ”Niin, ehkä. Mutta pelkään hankkineeni tänään vihollisen jota en halua. Kultaisen Kukan ritarit ovat liittolaisiani”. ”Sir Welden ei ole yhtä kuin ritarikunta”, huomautti Saruman. ”Vaikka hän usein haluaakin antaa ymmärtää että asia on niin. Liian suureksi uskoo salohaltia itsensä. Kenties tämän päivän vaatimukset olivat hänelle liikaa ja hän on se vuoksi vihainen”. ”Kenties”, myönsä Fyanmir, mutta ei kuulostanut vakuuttuneelta. Saruman hymyili mielessään. Kenties Fyanmir ei ollutkaan niin typerä kuin velho oli luullut. Sillä Saruman itse oli nyt täysin vakuuttunut sir Weldenin kyvyistä. Kuinka nopeasti tämä olikaan reagoinut örkkien ilmestymiseen. Kuinka nopeasti taistelusuunnitelma oli muodostunut. Ja millainen taistelusuunnitelma. Jotenkin, ilman miettimisaikaa, Welden oli päätynyt juuri oikeaan ratkaisuun. Hänen suunnitelmansa toteutumisen oli estänyt vain samoojien ja nuoren sir Emengonin malttamattomuus ja kiihko.

Fyanmir poistui tarkistamaan samoojiensa leiripaikan. Saruman valkoinen käänsi nyt huomionsa sir Emengoniin. ”Entä sinä, nuori ritari”, hän totesi. ”Miltä sinusta tuntuu kaiken tämän jälkeen”. Emengon oli seissyt paikoillaan ääneti, miettien päivän tapahtumia. Nyt hän käänsi kiitollisena katseensa velhoon. Mahtava Saruman oli totisesti viisas. Häneltä liikeni aikaa kaikille, jopa sir Emengonille, Kultaisen Kukan ritareista nuorimmalle. ”Herra, en usko tehneeni mitään väärää”, totesi Emengon varovasti. ”Itse Fyanmir oli samaa mieltä. Tein niin kuin piti ja sain siitä kiitokseksi vain arvostelua. Mieleni on katkera”! Saruman nyökkäsi ymmärtäväisesti. ”Oikeutetusti olet katkera, Emengon. Urheutesi oli tänään vertaansa vailla. Et epäröinyt ottaa vastuuta toimia oikein. Sinä kasvoit tänään oikeaksi ritariksi, sir Emengon”.

”Miksi Welden ei sitten ollut tyytyväinen”, huudahti Emengon. ”Onko hän kateellinen, koska olisi halunnut itse johtaa takaa-ajoa”? Saruman nyökkäsi jälleen kärsivällisesti, mutta sisimmässään hän nauroi. ”Niin, edes Kultaisen Kukan ritarit eivät ole kateuden ja juonittelujen yläpuolella. Minun ei pitäisi puhua sinulle tästä, Emengon, sillä olet itse yksi ritareista. Mutta minä luotan sinuun”. Emengon nyökkäsi innostuneena tästä luottamuksesta. Itse Saruman valkoinen luotti häneen! ”Kultaisen Kukan ritarikunta ei ole sama mitä se oli ennen, Emengon. Aikoinaan se edusti kaikkia hyviä asioita ja kykeni suojelemaan Eriadoria ja Rhovanionia. Mutta nyt! Ritarikunta on korruptoitunut eikä kykene enää täyttämään tehtäviään. Henkilökohtaisista syistä johtuen hyviä ritareita estetään etenemästä ja huonommat, jotka tuntevat oikeita henkilöitä, pääsevät huipulle. Urheutta ja hyviä suorituksia ei enää kannusteta. Ajattele millaisen kohtelun sait tänään, Emengon. Minä olen kokoamassa voimaa, joka voi vastustaa pahaa kun se taas nousee. Mutta tämä on salaisuus, josta et saa puhua kenellekään, nuori ritari. Minä tarvitsen kaikki hyvät soturit avukseni, kouluttaakseni ja johtaakseni tätä voimaa. Minä tarvitsen sellaisia nuoria ritareita kuin sinä, Emengon. Sinä osoitit tänään urheudellasi olevasi luottamukseni arvoinen. Mieti siis tarkkaan, sir Emengon. Etkö haluaisi olla osana nousevaa voimaa joka vieläkin edustaa kaikkea hyvää, etkä osana laskevaa voimaa, jossa mitään ei saada aikaan”.

Emengon katsoi Sarumaniin kiitollisena tämän luottamuksesta ja uskosta häneen. Mutta jättää ritarikunta? Vielä kuukausi sitten se olisi ollut mahdotonta, mutta nyt. Toinen ritari oli varastanut hänelle kuuluvan nuoren neidon. Viha täytti Emengonin, kun hän ajatteli sir Aethalia. Sarumanin kanssa hänestä voisi tulla mahtava. Silloin Almielkin rakastaisi häntä varmasti ja unohtaisi alhaisen ja mitättömän Aethalin. Mutta hän oli vannonut uskollisuutta ritarikunnalle ja sen tavoitteille. Hän oli vannonut, eikä valaa voinut noin vain rikkoa. Ei ilman hyviä syitä. Muut ritarit pitäisivät häntä petturina, ja se merkitsi Emengonille paljon. ”Minä mietin asiaa tarkasti, herra”, hän sanoi kiitollisena. ”Tee niin”, vastasi Saruman pehmeästi. ”Mutta älä mieti liian kauaa”!

Kauempana sir Callondir oli saanut nuotion syttymään ja istuutui sen valoon. Tuona iltana ritarit tunsivat olonsa turvallisemmaksi kuin kertaakaan aiemmin Imladrisista lähdön jälkeen. ”Uskokaa pois”, sanoi Callondir rennosti ja asettui makuulle huopansa päälle. ”Ne örkit jotka selvisivät eivät vähään aikaan pistä nenäänsä ulos luolistaan. Kunpa meillä olisi aikaa lähteä niiden perään, mutta Dol Guldur odottaa jo”. Nuoremmat haltiat nauroivat ja istuutuivat Callondirin viereen. Tämä ei ollut usein rennolla tuulella, mutta voittoisa taistelu teki sen kokeneelle ritarille. ”Olisittepa nähneet Gileasin”, huudahti Callondir. ”Hän kävi örkkien kimppuun niin raivoisasti, että ne juoksivat mieluummin minua kohti kuin taistelivat Gileasin kanssa. Sitä ei näe ihan joka päivä”. Aethal hymyili. ”Gileas on jotakin aivan erityistä”, hän totesi. Nuori ritari ei aiemmin ollut uskonut kaikkia tarinoita puolihaltiasta, mutta nyt hän uskoi.

”Mitä ajattelit kun örkit ryntäsivät kimppuumme siellä luolassa”, kysyi Cadhir. ”Itse ehdin ajatella vain, että olemme mennyttä. Sitten taistelu alkoi”. Aethal katsoi toveriinsa ja näytti äkkiä hivenen surulliselta. ”Minä ajatteli Almielia”, hän myönsi. ”Hänen kuvansa nousi mieleeni niin elävänä juuri ennen kuin örkit hyökkäsivät. Minä en missään vaiheessa sanonut hänelle, että rakastan häntä. Tiedän olevani vain alhainen ritari, joka ei voi toivoakaan tulevaisuutta Elrondin kasvattityttären kanssa, mutta silti minun olisi pitänyt kertoa hänelle. Nyt voi olla jo liian myöhäistä”. Cadhir töytäisi ystäväänsä varovaisesti kylkeen. ”Sinä kerrot hänelle kun palaamme Imladrisiin”. Aethal katsoi häneen varovasti. ”Kun palaamme? Eikö pikemminkin jos palaamme”? Mutta Cadhir hymyili ja katseli nuotiota heidän edessään. ”Olen varma että palaamme. Mikä voisi meitä estää, kun kanssamme on sellaisia ritareita kuin Welden ja Delfin”. Callondir murahti myöntävästi. ”Todellakin. Näittekö Weldenin tänään? Hän on kasvanut. Todella kasvanut”.

He jatkoivat rauhallista jutusteluaan leirinuotion äärellä. Athir istui ääneti hieman sivummalla ja hymyn häivä ilmestyi hänen huulilleen kun hän kuunteli tovereitaan. Hänen ei tarvitsisi lähteä mihinkään! Ritarista tuntui kuin jokin lumous olisi äkkiä kadonnut hänen mielestään. Koko päivän hän oli surrut ritarikunnan huonoa tilaa ja sitä etteivät ritarit ja hän itse voisi olla todella mukana pelastamassa länttä, kun ratkaisujen hetket tulisivat. Athir oli tiennyt, ettei hän voisi jättää ritarikuntaa. Welden ei ikinä jättäisi sitä, ja se siitä. Minne Welden meni, sinne meni myös Athir Wendir. Mutta epäilykset olivat viipyneet ritarin mielessä. Mitä muuta oli Kultaisen Kukan ritarikunta, kuin vanhan loistonsa mainetta vaaliva luuranko? Nuo sanat oli Athir kuullut mielessään kerran toisensa jälkeen. Mutta nyt ne olivat poissa. Kuin hänen silmänsä olisivat äkkiä avautuneet!

Ritarikunta ei ollut kuollut. Ei niin kauan kuin heillä olisi yhä Callondirin, Cadhirin ja Aethalin kaltaisia ritareita jäljellä. Miten nuorten ritareiden olisi käynyt ilman Athiria tänään? He olisivat kuolleet! Miten kävisi samanlaisissa tilanteissa tulevaisuudessa, jos Athir olisi poissa? Ei, hänen paikkansa oli täällä. Ehkä he eivät voisi enää voittaa, mutta tärkeintä oli yrittää. Hitaasti hymy levisi Athirin kasvoille. Callondir oli alkanut kertoa vanhaa tarinaa siltä päivältä, kun Darchas pimenhaltia oli saapunut noviisien ensimmäiselle koulutusleirille Lindonissa ja haastanut Delemirin kaksintaisteluun. Athir otti mukavamman asennon huopansa päällä ja alkoi kuunnella Callondirin rauhallista kaunista ääntä. Hän oli kotona!

Seuraavana aamuna marssi jatkui kohti Anduinin laaksoa. Korkeimmat vuoret olivat jo takana ja illan tullen saattue sai näkyviinsä Rhovanionin vihreät maat. Siitä eteenpäin matka sujui nopeasti, sillä he kulkivat alamäkeen. Kaukana alhaalla saattoi saattuen nähdä leveän Anduin joen, joka virtasi vuolaana kohti etelää. Sen ylitti leveä kivisilta, jota kohti Welden suunnisti. Usean päivän vaelluksen jälkeen saattuen saapui Anduinin laakson metsäisille maille ja lähestyi siltaa.

Oli kaunis aurinkoinen päivä kun he saivat vihdoin kivisillan näkyviinsä. Se oli rakennettu joskus parempina aikoina, kun eri maiden välillä vaeltaminen oli ollut turvallisempaa. Pieni aseistautuneiden ihmisten joukko oli sillalla pelokkaan näköisinä. He keskustelivat sir Delfinin ja sir Dynianin kanssa. Koko muu saattue odotti kärsivällisesti paikoillaan. Keskustua jatkui pitkään ja Welden saattoi nähdä ihmisten välillä viittovan pohjoiseen. Sitten he viimein poistuivat ja sir Delfin lähti kävelemään kohti Weldeniä. Pian he kohtasivat ja päämies Fyanmir liittyi joukkoon. ”He eivät vastusta kulkuamme läpi heidän maidensa”, totesi Delfin. ”Mutta apua emme voi saada”. Fyanmir katsoi suuntaan johon miehet olivat kadonneet. ”Onko heillä vaikeuksia örkkien kanssa”, hän kysyi. ”Kyllä”, vastasi Delfin. ”Örkkien hyökkäykset ovat tänä kesänä olleet poikkeuksellisen rajuja”. ”No, me emme heidän apunsa varaan laskeneetkaan”, tuumi Fyanmir. ”Mitä pohjoisesta”, kysyi Welden katsellen siihen suuntaan ja näytti olevan mietteissään.

”Kas kun kysyit”, hymähti Delfin. ”He sanoivat jotakin olevan tekeillä. Örkkien joukkoja on koko tämän kuun ajan vaeltanut pohjoiseen, Gundabadille. Ne kokoavat armeijaa. Jotakin suurta on tekeillä”! Welden tuijotti pohjoiseen ja otti muutaman askeleen siihen suuntaan. Puolisenminuuttia hän seisoi liikkumatta kuin yrittäen nähdä jonnekin kauaksi. Sitten, viimein, salohaltia kääntyi ja palasi muiden luokse. ”En tiedä”, hän sanoi. ”Jotakin suurta on todellakin tekeillä, mutta vaadittaisiin viisaampi henkilö kuin minä arvaamaan mitä se on. Toivottavasti Gandalf tietää mitä tekee. Meidän tehtävämme on etelässä eikä pohjoisessa. Kääntäkäämme siis katseemme ja askeleemme siihen suuntaan”. Sen sanottuaan Welden lähti kävelemään kohti siltaa viitaten saattueen liikkeelle. Fyanmir jäi hämmästyneenä katsomaan salohaltian perään. Gandalfhan oli etelässä eikä pohjoisessa. Miten örkit häneen liittyivät? Lopulta päämies kohautti olkapäitään ja liittyi sotureidensa seuraan.

Synkmetsän keskiosissa asui pohjalaista sukua olevia ihmisiä. He olivat Radagastin liittolaisia ja hänen nimissään antoivat saattueelle oppaita omien maidensa halki. Mutta Dol Guldurin varjoon nämä eivät suostuneet astumaan. Noidan tornin kauhu oli synkkänä pohjalaisten yllä eivätkä he uskaltaneet sitä uhmata.

Vindoin koitti päivä jolloin he saivat metsän kätköistä näkyviinsä Dol Guldurin. Sir Aethal ei ollut ikinä uskonut näkevänsä mitään niin pelottavaa. Korkea kukkula kohosi lähes metsän keskeltä. Mutta siellä mistä Aethal oli kotoisin kukkulat olivat vihreitä. Tämä oli mustaa kiveä. Kukkulan laki oli laakea ja sen päälle oli kuin kukkulan jatkeeksi rakennettu korkea musta muuri. Muurin takana kohosi kohti korkeuksia mustasta kivestä rakennettu torni. Noidan torni! Ajatus tornistaan ulos tähystävästä noidasta puistatti Aethalia. Näkisikö hän heidät? Väitettiin noidan näkevän aivan kaiken! Nyt Aethal ymmärsi kokeneiden ritareiden kireyden heidän kuullessaan tehtävästä. Linnoitus näytti voittamattomalta. Miten he voisivat ikinä vallata sen? Toivottomuus valtasi hetkeksi nuoren ritarin. Samassa käsi laskeutui hänen olkapäälleen. Se oli sir Calafir. ”Toivottomuus tulee noidalta”, sanoi ritari hiljaa. ”Hänen tahtonsa on tämän alueen yllä ja kertoo meille hänen olevan voittamaton. Älä anna sille periksi, nuori Aethal”. Aethal nyökkäsi. He yrittäisivät parhaansa, tuli mikä tuli. Hän katsoi uudelleen linnoitusta, mutta nyt uhmakkaasti. Calafir hymyili. ”Juuri noin”, hän sanoi ja siirtyi eteenpäin rohkaisemaan muita. Samassa edestäpäin tuli käsky jonoa myöten. He lepäisivät lopun päivää ja lähestyisivät yön pimeydessä linnoitusta!

Pimeyden laskeutuessa seisoi ruhtinas Daurhir yksinään puiden keskellä katsellen Dol Gulduria. Musta linnoitus ei tuonut kauhua hänen mieleensä. Ehkä jonakin muuna päivänä niin olisi voinut olla, mutta nyt Daurhirin mielen täytti vain viha. Gorthaur julma, Annatar...hän oli nyt niin lähellä! Daurhirin hetki kostaa sukulaistensa puolesta oli lähempänä kuin koskaan. Huomaamattaan ruhtinas sormeili miekkansa kahvaa.

Saruman valkoinen käveli ruhtinaan viereen. ”Katseletteko linnoitusta, ruhtinas”, kysyi velho ystävällisellä äänellä. ”Hetkeni on lähellä, Curunir”, vastasi Daurhir kiihkeästi. ”Kostoni hetki sukulaisistani, jotka valheiden herra on surmannut. Pitkään olen odottanut ja nyt se hetki on lähellä”. Mutta Saruman katsoi ruhtinaaseen kärsivällisesti. ”Ruhtinas Daurhir. Suurella osalla täällä olevista haltioista on velkoja perittävänä Sauronilta. Joku on menettänyt isän, joku veljen tai serkun. Älä anna vihan sokaista itseäsi”. Daurhir pudisti päätään. ”Heidän sukulaistaan ei ole Sauron surmannut henkilökohtaisesti, Curunir. Minun on. Tätä vihaa ei voi hillitä”. Saruman vilkaisi mustaa linnoistusta ja huokaisi äänekkäästi. ”Varo siis, Joutsenjoen Daurhir. Varo ettei vihasi petä sinua ja vie tuhoon”. Daurhir jäi tuijottamaan linnoitusta, mutta Sarumanin sanat viipyivät hänen mielessään vielä pitkään.

Saattue oli leiriytynyt, mutta tällä kertaa nuotioita ei sytytetty. Päivällä nuotioidein savu paljastaisi heidät nopeasti ja yöllä valo näkyisi liian kauaksi. Welden lähetti liikkeelle tiedustelijoita ja jäi odottamaan. Tarkistettuaan vartiomiehet hän palasi muiden ritareiden luokse. He istuivat puiden alla katsellen tähtitaivasta, kun ruhtinas Daurhir viimein palasi sotureidensa luokse. ”Mikä Daurhiria oikein vaivaa”, ihmetteli Maitren ääneen. ”Jos minulta kysytään, ei mikään mitä muutama luja isku päähän ei parantaisi”, naurahti Athir, mutta Welden vaiensi hänet varoittavalla katseella. ”Sinulta ei onneksi kysytty”, totesi salohaltia. ”Luulen Daurhirin vain olevan innoissaan pääsemään Sauronin kimppuun. Hänellä on isänsä kohtalo kostettavana”! Athir nyökkäsi. ”Kuulin siitä joskus. Sauron väitetysti halusi tietää keille haltioiden kolme sormusta oli annettu. Surmattuaan Celebrimborin hän kidutti vangiksi saamansa mirdainin ruhtinaat kuoliaaksi pakottaakseen heidät puhumaan. Daurhirin isä oli yksi näistä”. ”Ehkä merkittävin”, lisäsi Welden. ”Hän oli Joutsenjoen ruhtinas. Suvun maat levittäytyivät laajalle Glanduinin rannoille Ost-in-Edhilin länsipuolella. Isäni kertoi siitä joskus, koska hänen kansallaan oli maariitoja Daurhirin isän kanssa. Kansani olisi hävinnyt maansa, mutta ruhtinas Ecthelwion asettui heidän tuekseen ja asiasta tehtiin joku kompromissi”. Maitren mietti hetken. ”Eikö Daurhir ollut jo silloin Elrondin joukoissa”? Welden nyökkäsi. ”Hän vetäytyi Elrondin mukana Imladrisiin ja on siitä asti ollut hänen tärkeimpiä neuvonantajiaan. Dagorladilla Daurhir taisteli Erestorin kanssa Imladrisin joukoissa. Muistan hänet taistelusta hyvin”.

Welden jätti tarkoituksella mainitsematta Daurhirin ja sir Enlianin sanaharkan. Mutta Cadhir oli kuullut siitä ja kiinnostui heti asiasta. ”Entä sir Enlian”, kysyi nuori ritari, joka oli aina innokas kuulemaan lisää isästään. ”Eikö hän ottanut tuona päivänä yhteen ruhtinas Daurhirin kanssa? En ole ikinä kuullut mistä siinä oli kyse”! Welden kohautti olkapäitään. Mitä hän voisi kertoa Cadhirille? Että Daurhir oli ylpeä ja kiivas eikä sietänyt asioihinsa puuttumista! Että sir Enlian oli avulias ja määrätietoinen ja alkoi heti Daurhirin joukkojen epäjärjestyksen nähdessään neuvoa ja auttaa näitä. Daurhir ei sietänyt asioihinsa puuttumista ja Enlian ei sietänyt epäjärjestystä tai turhaa ylpeyttä. Kaksi taipumatonta mieltä oli ottanut yhteen kiivain sanoin ja vain ruhtinas Ecthelwionin puuttuminen asiaan oli saanut sanaharkan loppumaan. Daurhir ei ollut ikinä antanut anteeksi Ecthelwionille tätä ”loukkausta”, kun lähteenruhtinas oli todennut lyhyesti Enlianin olevan Daurhiria ylempi, ja että Joutsenjoen ruhtinaan oli parasta tehdä niin kuin ritari neuvoi!

Welden vilkaisi ritareidensa kasvoihin. Innostus näkyi heidän kaikkien silmissä. He halusivat kuulla tämän tarinan ja saada ajatuksensa hetkeksi pois Dol Guldurin kauhuista. Hymyillen hän alkoi kertoa heille, miten hänen yksikkönsä oli seissyt tuona aamuna leiripaikallaan yrittäen järjestäytyä. Suuri osa oli kokemattomia sotilaita ja kaikki oli sujunut huonosti ruhtinas Daurhirin puuttumatta asiaan. Silloin oli pitkä voimakas ritari säihkyvän punaisessa kaavussa ratsastanut leirin läpi pysähtyen auttamaan. Weldenin silmät säihkyivät innosta ja hänkin unohti heidän vaaransa, kun hän kertoi muille miten hän oli ensi kertaa nähnyt legendaarisen sir Enlianin, Pyhän Piirin ritarin. Muut ritarit nojautuivat maahan ja kuuntelivat Weldenin kaunista ääntä. Ja tuota ääntä kuunnellessan he ainakin hetkeksi unohtivat kaiken muun!

VALMISTELUJA

Kahta päivää myöhemmin kaikki oli valmista toimintaa varten. Sarumanin komentama osasto oli hiipinyt yön suojissa lähemmäksi Dol Gulduria ja tiedustellut samalla joen suunnan. Kun matka oli nyt ohi oli Saruman valkoinen ottanut suoran komennon ja Welden oli jälleen vain yksi Vanhemmista ritareista. Vihollisen partioita liikkui alueella, mutta ritareiden ja samoojien taidokkuuden ansiosta heitä ei havaittu. Tiedustelijat kertoivat Glorfindelin ja Gandalfin joukon leiriytyneen avoimelle maalle Anduinin länsirannalle. Jopa 300 Lothlorienin salohaltiaa oli heidän kanssaan. Tiedustelijat olivat nopeasti ottaneet yhteyden Glorfindeliin ja toivat pian tiedon takaisin Sarumanille. Kaikki oli sujunut hyvin. Sarumanin vahvistukset Rautapihasta olivat paikalla gondorilaisen kreivi Cemendurin komennossa. Tämän huhuttiin olevan Sarumanin tärkein liittolainen, mutta kukaan ei tiennyt mysteerisestä kreivistä paljoakaan.

Päivän valossa Glorfindelin osasto ylitti Anduinin lauttojen avulla. Ylitys kesti tunteja, mutta illan pimetessä olivat kaikki vihdoin yli joen. Vihollista ei näkynyt. Yön aikana osa joukosta sitten livahti metsän suojaan ja suoritti Kultaisen Kukan ritareiden opastuksella yöllisen marssin liittyen ennen aamua Sarumanin joukkoon.

Aamu oli juuri koittanut ja sir Welden tähysti metsän reunasta yllään kohoavaa Dol Guldurin linnoitusta kohti. Kukkulan sivuitse hän saattoi nähdä sir Candonin ja salohaltioiden päämiesten komentaman osaston leiriytyneenä metsän reunaan linnoituksen porttia vastapäätä. Sauron ei voinut olla tietämättä, että Candon oli siellä. Mutta toivottavasti hän ei tiennyt toisesta osastosta linnoituksensa selustassa. Sauronin ollessa kyseessä mistään ei kuitenkaan voinut olla varma!

Mutta ainakin heillä oli nyt voimaa. Tummatukkainen keski-ikäinen kreivi Cemendur oli liittynyt osastoon ainakin 60 soturin kanssa. Kreivin älykkäät laskemoivat silmät tekivät Weldenin kuitenkin levottomaksi, vaikka hän ei tiennyt miksi. Myös Glorfindel, Gandalf, Radagast, Delemir ja Perendur olivat saapuneet Cemendurin mukana. Samoin muutamia ritareita, etenkin sir Algol ja sir Asgen. Myös 80 Lothlorienin salohaltiaa oli liittynyt mukaan antamaan hyökkääjille lisää voimaa. Salohaltiat näyttivät päteviltä, mutta heitä enemmän Weldenin huomio kiinnittyi rattaisiin, joita kreivi Cemendurin miehet ajoivat mukanaan. Rattaiden päälle oli lastattu jotakin, joka oli peitetty paksulla kankaalla. Mikä oli niin arvokasta, että kreivi oli raahannut sitä mukanaan Rautapihasta asti?

Weldenin mietteet katkesivat, kun hän kuuli komennon saapua käskynjakoon. Suuret velhot ja ruhtinaat olivat siis saaneet suunnitelmansa laadituksi. Ritari lähti kävelemään kohti pientä aukiota, jossa käskynjako oli tarkoitus pitää. Hänen ympärillään Synkmetsän puut huojuivat ja huokailivat. Niin, paikka oli kaikkea muuta kuin Vihermetsä nykyään. Mutta ehkä siitä voisi tulla jälleen kaunis ja vapaa paikka!

Salohaltia saapui aukiolle ja istuutui nurmikolle sen laidalle. Kaikki muut olivat jo paikalla. Keskustelu oli käynnissä ja Welden ymmärsi pian että hyökkäyspäätös oli jo tehty. Kohta olisi ilta ja he hyökkäisivät seuraavana aamuna suunnitelman mukaisesti. Sir Candon suorittaisi harhautuksen kohti porttia ja sitten oikea hyökkäys tulisi linnoituksen selkäpuolelta. ”Miten saatte muurin sortumaan, Curunir”, kysyi Glorfindel viimein kaikkia askarruttaneen kysymyksen. Saruman seisoi piirin keskellä ja kohotti kätensä rauhoittavasti ilmaan. Hänellä oli tilanne hallinnassa. Hän oli viisas ja mahtava! ”Siihen tarvitsen apua, herrat”, hän totesi kuitenkin vaatimattomasti. ”Jotta taiallani olisi mahdollisuus toimia, tarvitsen neljä pelotonta vapaaehtoista, jotka tunkeutuvat ensi yönä linnoitukseen ja suorittavat tiettyjä valmisteluja”. Sarumanin viileä katse kiersi muiden joukossa tarkkaillen reaktioja. Sir Weldenin reaktio oli ehkä kaikkein paras. Koko ritarin olemus kertoi, kenen hän uskoi joutuvan matkaan!

Samassa Glorfindelin katse osui Weldeniin. ”Menetkö sinä, Welden”, hän kysyi. Salohaltia nyökkäsi vaitonaisena. Jotenkin hän oli aavistanut tämän. ”En tiedä miten se onnistuu”, vastasi Welden viimein. ”Mutta minä yritän”! Mutta nyt kreivi Cemendur astui eteenpäin. ”Herra, suokaa anteeksi, mutta varmasti voimme löytää parempia miehiä tätä tehtävää varten. Sellaisia, jotka oikeasti haluaisivat mennä ja todistaa urheutensa”! Mutta Glorfindel pudisti päätään. ”En usko, kreivi Cemendur. En todellakaan usko”. Yllättäen Saruman asettui heti tukemaan Glorfindelia. ”Ruhtinas Glorfindel on oikeassa. Sir Weldeniä sopivampaa tuskin löytyy. Toivoinkin että hän menisi. Sitä paitsi, kreivi Cemendur, emme suinkaan halua kenenkään nuoren huimapään lähtevän tähän tehtävään. Rauhallisia harkitsevia mieliä tarvitaan. Sir Weldenillä ainakin on sellainen”!

”Keitä muita lähtee”, kysyi Gandalf, joka oli ollut oudon hiljaa lähes koko neuvonpidon ajan. ”Gileas on jo tarjoutunut”, vastasi sir Delemir. ”Kaksi lisää tarvitaan. Mutta Athir ei suostu päästämään Weldeniä ellei itse pääse mukaan. Sen arvaan”. ”Yksi vielä”, tuumi Gandalf mietteissään. ”Minä menen”, sanoi ääni metsän reunasta. Se oli sir Herion. Gandalf katsoi ritariin tyytyväisenä. Herion oli muita lyhyempi, mutta jäntevä, nopea ja äärimmäisen vaarallinen. Hän kelpaisi enemmän kuin hyvin.

Vähän myöhemmin he kohtasivat kreivi Cemendurin tuomien rattaiden luona. Sitä ennen Welden oli ehtinyt tiedottamaan myös Athirille, että tämä oli vapaaehtoinen. Punakaapuinen ritari oli ottanut tiedon vastaan tyynesti, kuin olisi odottanutkin jotakin sellaista. Mutta nyt Welden seisoi rattaiden luona Sarumanin, Gandalfin, Cemendurin ja Fyanmirin kanssa. Saruman vetäisi syrjään rattaita peittävän vaatteen. Sen alla oli kolme ehkä 40 sentin korkuista kukkaruukun levyistä mustaa lieriötä. Welden saattoi nähdä niiden olevan umpinaisia, paitsi että lieriön päällä oli aukko. Hän kurkisti lähemmäksi ja näki lieriön olevan täynnä jotakin mustaa. ”Mitä nämä ovat”, kysyi Welden varovasti. Hän yritti nostaa yhtä ja totesi lieriön todella painavaksi. Sitä ei jaksaisi kantaa pitkää matkaa. ”Sinun on vietävä nämä kolme astiaa sisään linnakkeeseen, Welden”, vastasi Saruman. Ritari huokaisi tuskaisena. Juuri sitä hän oli pelännytkin. ”Miksi”, hän kysyi.

”Ilman näitä taikani ei toimi”, vastasi Saruman. ”Jakaudutte linnakkeessa kahdeksi ryhmäksi. Toinen asettaa yhden näistä astioista kiinni porttiin, työntää astian sisään toisen pään tästä pitkästä langasta joka minulla on ja sytyttää sen sitten toisesta päästä tuleen. Kun tuli ehtii astiaan taikani toimii. Sitten tämä ryhmä vie toisen astian tornin pääoven eteen ja tekee siellä samoin. Toinen ryhmä vie muita suuremman astian kiinni pohjoiseen muuriin ja toimii samoin. Silloin taikani tuo muurin alas”. Welden hymyili itsekseen. Saruman sai sen kuulostamaan niin helpolta. ”Miten tiedät milloin teet taikasi, herra”, hän kysyi velholta ihmeissään. ”Jätä se minun huolekseni”, vastasi velho lähes tylysti. ”Älä yritä ymmärtää velhojen temppuja, ritari. Et onnistu siinä kuitenkaan”, sanoi Saruman pehmeästi.

”Miten heidän on tarkoitus saada nämä astiat linnoitukseen sisään”, ihmetteli Fyanmir. ”Ne näyttävät todella painavilta”! Saruman katsoi Fyanmiriin tyytymättömänä. ”Sen jätän sir Weldenin huoleksi”, totesi velho. ”Varmasti niin monipuolinen ritari keksii keinon”. ”Sir Herion keksi jo”, totesi Welden. ”Meillä on vain yksi mahdollisuus. Dol Guldur tarvitsee polttopuita jatkuvasti. He lähettävät yhtämittaa partioita hakemaan puuta täältä metsästä. Nämä partiot liikkuvat rattailla. Metsässä on juuri nyt yksi tällainen puu-partio. Me tapamme heidät ja otamme rattaat. Muutakaan keinoa ei ole”. Kuullessaan tämän Cemendur vilkaisi Sarumaniin ja hänen silmissään välähti jotakin epäuskoista, mikä ei jäänyt Gandalfilta huomaamatta.

”Suunnitelma kuulostaa hyvältä”, totesi Fyanmir hymyillen Weldenille. Hän näytti vilpittömältä, mutta Welden ei vastannut hymyyn vaan vaikutti tylyltä. ”Me teemme kyllä oman osuutemme”, salohaltia vakuutti. ”Muistakaa te vain hyökätä kun muuri on alhaalla”, jatkoi Welden. ”Tällä kertaa kaiken pitää mennä suunnitelman mukaan”! ”Minä ymmärrän”, vastasi Fyanmir ja lähti rohkaisemaan joukkojaan. ”Minä menen vaihtamaan muutaman sanan Fyanmirin kanssa”, sanoi Gandalf ja lähti samoojan perään.

”Nyt kun he ovat poissa”, totesi Saruman rauhallisesti. ”Minun pitää antaa sinulle vielä henkilökohtainen ohje, Welden. Muurin on pakko kaatua, että suunnitelmamme onnistuisi. Jotta taikani onnistuisi, on tulen pakko päästä sisään astiaan. Kaikki riippuu siitä”. ”Haluatko minun tekevän jotakin”, kysyi Welden varovasti. ”Kyllä. Asia on niin tärkeä, että se menee kaiken muun edelle. Kun sytytyt langan, sinun pitää jäädä seuraamaan sen palamista, kunnes näet tulen siirtyvän astian sisälle. Mene kyllin lähelle, että voit heti sytyttää tulen uudelleen jos se sammuu. Tämä on äärimmäisen tärkeää, Welden”. Ritari nyökkäsi. ”Minä teen mitä täytyy”, hän vastasi. Mutta miksi pienet hälytyskellot soivat hänen päässään? Ehkä se johtui kreivi Cemendurin silmistä. Kuin niissä olisi välähtänyt jotakin pahansuopaa. Mutta Weldenillä ei ollut aikaa ajatella sitä. Hän tervehti poistuvaa Sarumania ja jäi yksinään seisomaan rattaiden vierelle.

Sieltä Gandalf löysi hänet ja istuutui rattaiden päälle Weldenin viereen. ”Tämä Sarumanin taika”, tuumi Welden katsoen Gandalfiin. ”Se...”. Gandalf suoristautui ja katsoi ritaria kiinnostuneena. ”Mitä Sarumanin taiasta, Welden”? ”Se vain tuntuu...tuntuu siltä kuin se ei olisi. En minä tiedä. Olen vain ajatellut kaikenlaista tänään”! Gandalf nauroi. ”Joskus sinä yllätät minutkin, sir Welden. Joskus mietin miten paljon sinä oikeasti tiedät? Mutta älä yritä udella velhoilta näiden taioista, sillä siten saat heidät kaikki vastaasi. Tämä tehtävä, Welden. Paljon riippuu siitä. Voidaanko se tehdä”? Welden kohautti olkapäitään. ”Emme tarvitse onnea voidaksemme tehdä sen, vaan epäonnea että se epäonnistuisi. Niin hyvinä pidän mahdollisuuksiamme. Tehtävä ei minua huoleta. Vihollisella on nyt muita huolia kuin kiireesti palaava puunhakkaajien partio. He päästävät meidät kyllä sisään”. ”Mikä sinua sitten huolestuttaa, sir Welden”? Welden pudisti päätään. ”Minä en tiedä, Gandalf. Minä en tiedä. Mutta jos joskus keksin sen, niin sinä saat kuulla ensimmäisenä”!

Saruman ja kreivi Cemendur kävelivät vähän matkan päähän rattaista ja pysähtyivät keskustelemaan. ”Sinä olit oikeassa, herra”, sanoi Cemendur. Hän oli koditon aatelinen Ithilienistä. Örkit olivat tuhonneet Cemendurin perheen muinaiset maat ja vallanneet suvun kartanon. Nuori Cemendur oli joutunut maanpakolaiseksi. Hän muisti yhä halveksien hänelle tarjottua alhaista upseerin paikkaa kaartissa. Sen arvoiseksi oli käskynhaltija katsonut yhden valtakuntansa aatelisimmista miehistä. Jonakin päivänä Cemendur kostaisi tuon loukkauksen ja valtaisi takaisin sukunsa maat. Hänellä oli henkilökohtainen kauna Minas Morgulin kanssa. Nuori kostonhimoinen kreivi oli Minas Tirithissä kohdannut Saruman valkoisen, joka oli tarjonnut hänelle paljon enemmän kuin käskynhaltija. Niinpä Cemendur oli nyt Sarumanin uskollisin tukija. Hänen avullaan Saruman rakentaisi Rautapihaan mahdin, joka kukistaisi Morgulin. Dol Guldur oli vasta alku, mutta hyvä sellainen.

Mielessään hymyillen Saruman katsoi uskollisinta ja tärkeintä palvelijaansa. Kreivi Cemendur oli täydellinen Sarumanin tarkoitusperille. Kreivi oli täynnä vihaa Sauronia, Morgulia ja Gondorin käskynhaltijaa kohtaan. Kreivi oli myös tyystin säälimätön, äärimmäisen kunnianhimoinen ja lähes täysin vailla omaatuntoa. ”Olit oikeassa”, toisti Cemendur. ”Sir Welden voi olla vaarallinen. Hänen tehtävänsä on lähes mahdoton ja lyhyessä hetkessä hän teki siitä täysin mahdollisen. Se oli lähes pelottavaa”. Saruman nyökkäsi. ”Minä laskin, että hän keksisi keinot ongelmien ohi. Tiesin että hän pystyisi siihen”. ”Eikö hän ole tärkeä henkilö lännelle”, kysyi Cemendur. ”Tärkeämpi kuin luuleekaan. Mihin pyrit, kreivi”?

Cemendur katsoi herraansa epävarmasti. Hänen mielipidettään ei usein kysytty. ”Eikö hänet siis kannattaisi säästää”, mietti kreivi. ”Hän voi saada vielä paljon pahaa aikaiseksi vihollisillemme”. ”Voi kunpa niin voisikin olla”, vastasi Saruman. ”Mutta hän on liian vaarallinen. Hän voi olla jäljilläni. Kerran hän jo oli! En tiedä mitä Gandalf on sanonut hänelle, mutta varmasti jotakin. Gandalfille emme mahda mitään, sillä hän on liian mahtava. Mutta sir Welden ei saa tulla hengissä pois Dol Guldurista”. Cemendur kohautti olkapäitään. Hän oli nähnyt Sarumanin testaavan taikaansa Rautapihan alaisissa käytävissä. ”Räjähdyksen pitäisi surmata hänet”, kreivi tuumi. ”Ja jos ei surmaa”, huudahti Saruman. ”Anna ohjeet komentaja Windranille. Sir Welden ei saa tulla hengissä pois linnakkeesta. Pidän Windrania henkilökohtaisesti vastuussa siitä”. Cemendur kumarsi. ”Teen niin kuin käsket, herra”! Saruman katseli poistuvan kreivin jälkeen. Niin, oli melkein sääli että Weldenin täytyi kuolla. Mutta Saruman oli niin lähellä tavoitteitaan, ettei hän voinut antaa minkään estää itseään. Hän ei voinut jättää mitään huomiotta tässä vaiheessa! Hymy levisi Sarumanin yleensä ilmeettömille kasvoille. Hän katsoi metsän läpi kohti rattaita. Neljä haltiaa hääri niiden luona ja lähti sitten ajamaan rattaiden kanssa kohti lounasta. Hyvästi, sir Welden!

LINNOITUKSEN SISÄÄN

”Menkää Dol Gulduriin”, mutisi Athir istuen rattaiden päällä Herionin kanssa. Sir Gileas ajoi niitä ja Welden istui kuskipukilla hönen vierellään. Lavalla oli hieman polttopuita hätäisesti heiteltyinä. Haltiat olivat pukeutuneet mustiin univormuihin ja kypäriin, jotka peittivät onneksi heidän hiuksensa ja kasvonsa melkoisen hyvin. He olivat lisäksi vetäneet likaa kasvojensa peitoksi. Neljä Guldurin sotilasta oli luopunut omista rattaistaan ja univormuistaan helposti. Welden ja Athir olivat surmanneet kaksi jousillaan ja Gileas oli hoidellut kaksi muuta. Se oli ollut naurettavan helppoa. Haltiat olivat naamioituneet ja kantaneet sitten Sarumanilta saamansa astiat omista vankkureistaan Dol Guldurin vankkureihin. He olivat peitelleet astiat varovasti, kuin jonkin alitajuntaisen voiman ohjaamina, ja nyt ne olivat ohuen polttopuukerroksen alla.

”Helppo se on sanoa”, marisi Athir. ”Kun itse istuvat metsän reunassa katselemassa. Miksi minä joudun aina näihin tehtäviin? Sitä en ymmärrä”! Gileas nauroi. ”Minä ja Welden tarjoudumme aina”, hän selitti. ”Ja sinut lasketaan sitten automaattisesti mukaan. Ei siinä muuta ole”. Athir kohautti olkapäitään. ”Minun pitäisi mainita tästä joskus jollekin johtotehtävissä olevalle”, hän tuumi. ”Jos vain tuntisin jonkun, joka olisi minulle läheinen ja voisi pitää puoliani. Vanhempi Ritari esimerkiksi olisi hyvä”. Puhuessaan Athir katseli merkitsevästi hymyillen Weldeniin. ”Älkää hänestä välittäkö”, sanoi Welden muille. ”Athir aina valittaa, mutta kun toiminta alkaa valituskin loppuu. Se on vain hänen tapansa selvitä toimettomuudesta”. Kaikki nauroivat, jopa Athir. ”Hsssh”, kuului samassa Gileasin suunnalta. ”Tulemme metsän reunaan”!

Se tuotti ongelman, sillä heidän täytyi päästä ylös Dol Guldurin portille vievälle tielle sir Candonin osaston huomaamatta. Nämä luulisivat heitä vihollisiksi ja luultavasti hyökkäisivät. Se voisi pilata kaiken. Welden tähysti eteenpäin. ”Dol Gulduriin vie selvä reitti täältä”, hän tuumi. ”Mutta se kulkee liian korkeassa maastossa. Menemme reitin vasemmalta puolelta, jossa on pieni notko. Meidän pitäisi silloin olla katveessa Candonin leiristä”. ”Mutta ei Dol Guldurista, mikä on hyvä”, huomautti Herion. Welden nyökkäsi. Herion oli melko hiljainen entisen Läntisen Ryhmän ritari, jolla oli hurja maine miekkamiehenä.

Welden katseli vielä hetken näkymää edessään. Oli aamu ja kaikki soturit olisivat nyt valmiita. He olivat piileskelleet yön metsässä ja olivat nyt palaamassa linnakkeeseen. Siltä sen piti näyttää. ”Mennään”, hän sanoi viimein. Gileas kannusti hevosia ja he lähtivät kohti notkelmaa. Maasto siellä ei ollut kovaa ja pian kolme haltiaa joutui kävelemään ja auttamaan hevosia. Kaksi kertaa he joutuivat työntämään juuttuneet rattaat liikkeelle, mutta lopulta he olivat notkelman toisella puolella, aivan kukkulan juurella. Rinne lounaassa oli todella jyrkkä. Welden saattoi heti nähdä, että linnaketta oli lähes mahdotonta vallata siltä suunnalta. Sir Candonin osasto ei luultavasti huolestuttanut varuskuntaa lainkaan.

”Painutaan”, sanoi Gileas ja kannusti hevosia. Rattaat syöksyivät pienen nousun läpi ja tielle. Kuin peläten Candonin sotureiden lähtevän takaa-ajoon he jatkoivat täyttä vauhtia tietä myöten. Se alkoi lähes heti kohota, nousten siksakkia ylös jyrkkää rinnettä. Nähdessään että haltiat eivät olleet reagoineet mitenkään Gileas hidasti vauhtia. He nousivat yhä ylemmäksi leveää tietä myöten. Anduin joki tuli pian näkyviin metsän takaa. Joen toisella puolella loistivat Lothlorienin kultaiset metsät ja sen takana kohosivat Morian vuoret kohti korkeuksia. ”Hassua”, tuumi Welden viitaten kohti Khazad Dumin kaukaista porttia. ”Minä olen paljon mieluummin täällä kuin tuolla! Morian hylätty autio kauhu on jotenkin paljon pahempaa kuin tämän paikan avoin pelko. Täällä tiedät mitä tulet kohtaamaan”. Gileas nyökkäsi. Hän ymmärsi hyvin.

”He ovat kohta portilla”, sanoi Gandalf tähystäen metsänreunasta. Kaikki oli sujunut hyvin. Ehkä liiankin hyvin! Ilmeisesti Saruman ajatteli samaa. ”Mitä jos heidät vangitaan heti”, hän tuumi ääneen. ”Ei vastarinnatta”, vastasi Gandalf. ”Näemme kyllä jos he jäävät kiinni. Nuo neljä eivät antaudu ilman melkoista taistelua. Hälytyskellot tulevat soimaan ja koko varuskunta astuu aseisiin, jos Gileas ja Welden jäävät kiinni”. ”Mutta jos he jäävät kiinni”, jatkoi Saruman ajatustaan. ”Mitä me teemme silloin. Ainoa mahdollisuutemme on heidän mukanaan rattaissa”. Gandalf nyökkäsi ja näytti äkkiä vanhalta ja väsyneeltä. Moista päätöstä hän ei halunnut ikinä joutua tekemään. ”Rukoilen että he pääsevät sisään”, sanoi harmaakaapuinen velho. ”Sillä jos he eivät pääse, sinä kaadat muurin juuri siinä missä he ovat ja juuri sillä hetkellä. Jos et sitä tee on kaikki ollut turhaan”! Saruman nyökkäsi ja taikoi kasvoilleen surullisen ilmeen. Mutta Gandalf ei mennyt lankaan!

”Rauhallisesti”, sanoi Welden katsoen Gileasiin. Mutta hän lähinnä rauhoitteli itseään, sillä Gileasia rauhallisempaa ei ollutkaan. He pysähtyivät portin eteen. ”Minä en halua ajaa täältä takaisin alas näissä rattaissa”, tuumi Athir katsellen jyrkkää pudotusta heidän takanaan. Heidän yläpuolellaan portin molemmin puolin oli kaksi matalaa tornia ja portin päällä olevalla parapetilla käveli useita vartijoita. He katselivat kiinnostuneina rattaiden päällä istuvia sotilaita. Nämä näyttivät likaisilta ja väsyneiltä. ”Mitä teille on tapahtunut”, kysyi yksi vartija, joka näytti muita ylemmältä. Welden vastasi. ”Piileksimme koko yön haltioita, jotka ovat tuolla alhaalla näkyvässä leirissä, herra. Katkaisivat tiemme, niin että emme päässeet palaamaan tänne illalla. Uskalsimme yrittää takaisin vasta tänä aamuna”. Mies portin päällä nauroi. ”Niin, me näimme kun tulitte notkelmaa pitkin. Se oli ovelaa. Arvuuttelimme koko yön ajan näemmekö teitä enää koskaan. Minä taisin voittaa vedon”! Kaikki neljä sotilasta rattailla nauroivat helpottuneesti. ”Miksi ette palanneet yön pimeyden suojissa”, kysyi toinen sotilas muurilta epäluuloisesti. ”Niin minä olisin tehnyt”! ”Ja jättäneet nämä kalliit rattaat viholliselle”, huudahti Gileas. ”Tiedät kyllä kuka olisi nylkenyt minut elävältä siitä hyvästä”! Nyt myös miehet muurin laella nauroivat. ”Todellakin”, sanoi johtaja. ”Goshrak olisi ollut kaikkea muuta kuin tyytyväinen ja sitä örkkiä ei kannata suututtaa hukkaamalla hänen tavaroitaan. Päästäkää heidät sisään. Nämä miehet ovat kärsineet jo kylliksi”!

Viimein Dol Guldurin portti avautui. ”Mistä tiesit”, kuiskasi Welden ällistyneenä. Gileas hymyili. ”Joka armeijassa on hirmuinen aliupseeri vastuussa kalustosta, ja voi sitä joka kalustoa hukkaa tai tuhoaa”! Vihainen huuto kehoitti heitä ajamaan eteenpäin ja Gileas kannusti jälleen hevosia. Rattaat vierivät portin kaarien alitse sisään Dol Gulduriin. Aliupseerilta vaikuttava ihminen käveli rattaita kohti oikealla olevasta ovesta. Heidän edessään oli kapea sisäpiha, joka seurasi muuria ilmeisesti koko sen matkan. Sisäpihan sisäpuolella oli korkea musta torni. Sisäpiha oli käytännössä autio. Vian ylhäällä muurilla oli vartijoita. Muurin ja tornin väliin ei päässyt auringonvaloa, joten sisäpihalla oli kuin yö. Kelmeät öljylamput valaisivat sitä, mutta muuten piha oli pimeä. Welden tajusi örkkien voivan liikkua siellä oli ulkona minkälainen keli vain.

Mies käveli rattaiden vierelle. ”Pääsitte siis takaisin”, hän sanoi muistaen hämärästi lähettäneensä edellisenä päivänä partion polttopuita hakemaan. Miehellä ei ollut aavistustakaan ketä hän oli lähettänyt, sillä niin paljon oli tapahtunut sen jälkeen. ”Ette saaneet paljoakaan puita”, hän totesi pettyneenä nähdessään sotilaidensa lastin. ”Meillä oli hieman muuta puuhaa”, selitti Welden. ”Haltiat melkein nappasivat meidät. Toimme mitä olimme saaneet kokoon ennen heidän saapumistaan”. Aliupseeri nyökkäsi tyytyväisenä. ”Hyvin tehty. Viekää puut pihan perällä olevaan puukasaan ja palauttakaa rattaat. Ilmoittautukaa sitten komentajallenne. Voimme joutua vielä lyömään takaisin haltioiden hyökkäyksen tänään”. Welden tervehti ja viittasi Gileasia ajamaan eteenpäin. He olivat sisällä Dol Guldurissa! Jännitys täytti hänet.

Welden näki lähes heti ongelman. ”Welden”, sanoi Gileas vilkuillen ympärilleen. He olivat kohdassa, johon portilta ei enää nähnyt suoraan. Korkealta muurilta oli myös vaikea nähdä alas pihalle. ”Tiedän”, Welden vastasi. ”Saruman oli väärässä. Ovi tornin sisälle ei ole tällä puolella tornia vaan päinvastaisella puolella”. Gileas katsoi Weldeniin. ”Miten minä ja Herion sitten saamme toisen astian sille ovelle”, hän ihmetteli. Oli aika tehdä salammannopea päätös. ”Te ette saakaan, mutta minä ja Athir saamme”, totesi Welden. Salohaltia huokasi. Se merkitsi Sarumanin ohjeiden rikkomista. Hän ei voisi seurata muurin luokse jätettävän astian palavaa lankaa loppuun asti. Mutta koska oli sir Welden välittänyt ohjeistaan? Ei kovinkaan usein. ”Te jäätte tähän”, huudahti Welden nähden pienen syvennyksen muurissa. Gileas pudottautui rattailta ketterästi antaen ohjat Weldenille. Sitten hän juoksi Herionin kanssa rattaiden taakse ja he nostivat vaivalloisesti astian syvennykseen ja astuivat perässä näkösuojaan. ”Gileas, 10 minuuttia. Sytytä lanka tasan kymmenen minuutin kuluttua, tuli mikä tuli”. ”Entä sen jälkeen”, kysyi Herion. Welden naurahti. ”En neuvo jäämään ainakaan portin luokse seisoskelemaan. Yrittäkää pysyä hengissä ja aiheuttaa ongelmia vihollisille. Onnea”! ”Teille myös”, vastasi Herion, mutta rattaat olivat jo vierimässä eteenpäin eikä Welden kuullut.

He saapuivat lopulta muurin viertä seuraten haluamaansa paikkaan. ”Tuo on pohjoinen muuri”, totesi Welden. ”Miksi täällä ei ole ketään”, ihmetteli Athir huolestuneena. ”Muurilla on väkeä”, vastasi Welden. ”Mutta suuri osa puolustajista on varmasti maan alla. Heillä on puolustusasemia pitkin rinnettä etelässä ja lännessä. Niistä he voivat estää ketään pääsemästä lähellekään muuria, joten itse muurin ei tarvitse olla niinkään hyvin miehitetty”. Athir nyökkäsi. Se kuulosti loogiselta.”Mutta kun kissa on poissa hyppivät hiiret pöydällä”, ritari tuumi. Welden pysäytti rattaat haluamalleen kohdalle muurin vierelle. Hän näki kymmenen metrin päässä halkokasan ja muurin viereen rakennetun toimiston, jossa valtava örkki istui katsellen heitä ihmetellen. ”Siellä se kissa on”, totesi Welden. ”Goshrak epäilemättä”!

Welden katseli hetken ympärilleen. Tornin pääovi oli viidentoistametrin päässä heistä. ”Potki sinä kissa pois”, hän sanoi Athirille. ”Minä etsin sopivan paikan muurin vierestä”. Welden nousi ketterästi rattailta ja käveli muurin vierelle. Muurissa oli tähystysaukko. Jotenkin Weldenin vaisto kehoitti häntä sijoittamaan astia sisään aukkoon. Hän kohottautui ja katsoi taakseen Sir Athir käveli rennon näköisesti käsiään levitellen kohti örkkiä, joka nousi seisomaan ja käveli valepukuista haltiaa vastaan. ”Pistäkää vauhtia”, sähähti Goshrak. ”Purkakaa lasti. Minulla ei ole koko päivää aikaa”. Sanaakaan sanomatta Athir upotti tikarinsa örkin vatsaan ja tukki tämän suun toisella kädellä. Sätkivä örkki kaatui maahan ja oli pian liikkumatta. Nopeasti Athir raahasi ruumiin pois näkyvistä ja juoksi Weldenin luokse. ”Seitsemän minuuttia”, totesi Athir tarttuen astiaan. Yhdessä he raahasivat sen tähystysaukkoon ja Welden kiinnitti langan. Sitten Welden nousi rattaille ja lähti ajamaan kohti torniin vievää suurta ovea.

Kun he saivat toisen astian asetettua oven viereen aikaa oli enää neljä minuuttia. ”Aja rattaat kauemmaksi ja tule sitten muurille”, sanoi Welden Athirille. Itse hän juoksi edeltä takaisin ensimmäisen astian luokse. Nyt ritari saattoi vain odottaa. Jossakin muurien toisella puolella aamu oli jo pitkällä ja aurinko loi lämpöä alas maailmaan, mutta muurien keskellä oli yhä pimeää ja kylmää. Koko linnoitus oli hiljainen. Se oli tyyntä myrskyn edellä, mietti Welden. Samassa Athir oli jälleen hänen vierellään jousi toisessa kädessä. Toisessa kädessään ritari piteli tuluksia, mutta Welden rauhoitteli häntä. ”Kaksi minuuttia vielä. Ota rauhallisesti. Haluan ensin kuulla räjähdyksen portilta. Sitten me toimimme”!

Ritari pari nojasi muuriin rauhallisesti odottaen. Aika kului tuskallisen hitaasti. Kymmenen minuuttia oli jo kulunut eikä mitään ollut tapahtunut. Sitten Weldenin tarkat silmät kuulivat tukahtuneen huudahduksen. Joku portilla oli juuri kokenut odottamattoman kuoleman. Useita vartijoita ylhäällä muurilla lähti juoksemaan kohti porttia. Athir liikahti aikoen jännittää jousensa, mutta Welden painoi hänet takaisin muurin suojaan. Kuului uusi huuto ja sitten toinen. Jonkun miekka jakoi kuolemaa portilla ja Welden saattoi arvata kenen se oli. Sitten äänet loppuivat, mutta vartijoiden huutoa kuului yhä. Samassa jokin iski linnoitukseen. Se oli kuin ukkonen. Welden tunsi maan vavahtavan ja pieniä kiven palasia satoi heidän päälleen. ”Erun nimeen”, huudahti Athir. ”Sytytä”, käski Welden tiukasti. Athir loihti tuluksista esiin liekin ja kosketti sillä lankaa. Kuin taian voimasta se leimahti heti tuleen. Tuli lähti vauhdilla palamaan lankaa myöten kohti astiaa.

Welden muisti taas ohjeen seurata langan palamista loppuun asti. Mutta toinen lanka piti vielä sytyttää. Se oli nyt tärkeämpää. Hän säntäsi juoksuun halki pihan. Yksinäinen örkki juoksi esiin pihalta alaspäin vievästä portaikosta. Se avasi suunsa huutaakseen jotakin, mutta Weldenin jousi oli valmiiksi jännitetty ja nuoli osui örkkiä kurkkuun. Se kaatui maahan ääntä päästämättä. Welden loikkasi ruumiin yli ja juoksi eteenpäin. He ehättivät torniin vievän oven luokse, kun uusi ukkonen iski linnoitukseen. Nyt se iski muuriin Weldenin asettaman astian luokse. Iskun voima oli valtava. Kumpikin haltia kaatui maahan eikä liikkunut vähään aikaan. Sitten Welden kohottautui ja ravisteli kiviä ja laastia päältään. Hänen korvansa soivat. Athir vieressä liikkui myös.

Welden vilkaisi taakseen. Ainakin kymmenen metrin pätkä muuria oli kadonnut. Muuri vain ei ollut enää siinä. Welden ei voinut uskoa silmiään. Oliko se ollut ukkonen vai Sarumanin taikaa? ”Welden”, sanoi Athir hitaasti. ”Sarumanin taika meni pieleen. Se räjähti joka suuntaan eikä vain muuria kohti. Jos me olisimme seisseet vieressä..”! Welden nyökkäsi. ”Me olisimme nyt kuolleita. Se meni pieleen pahasti, mutta ainakin teki tehtävänsä”. Welden pudisti päätään. Hän ei vieläkään täysin uskonut, mitä oli tapahtunut. Mutta yksi astia oli vielä jäljellä! ”Athir, sytytä viimeinen lanka”. Ritari tarttui tuluksiinsa ja sytytti langan. ”Ja Athir”, huudahti Welden. ”Jos se meni pieleen kerran se voi mennä pieleen toisenkin kerran. Nyt painutaan”! Jousiinsa tarttuen he pinkaisivat juoksuun.

HYÖKKÄYS DOL GULDURIIN

Perendur katseli mustaa linnoitusta edessään. Hän ei nähnyt portille, sillä hyökkäysosasto oli nyt asettunut metsänreunaan Dol Guldurin pohjoispuolelle. Velhot ja Glorfindel olivat lännempänä. Delemir oli tylysti kieltänyt ketään heistä osallistumasta hyökkäyksen ensimmäiseen aaltoon. Päämiehen ilme oli kertonut, että vastaväitteet olisivat turhia. Delemir, Fyanmir , ruhtinas Daurhir ja kreivi Cemendur johtaisivat hyökkäystä. Mutta täsmälleen samoin kuin Delemir oli lähettänyt Glorfindelin ja velhot turvaan oli myös Perendur lähettänyt Delemirin johtamaan hyökkäystä selustasta. Eikä vastaväitteitä hyväksytty. Sir Cadhir oli asetettu Delemirin lähetiksi. Tämä jätti Aethalin vaille paria. No, sitä ei ehtinyt ajatella nyt. Weldenin täytyi olla jo sisällä linnakkeessa, Ei ollut aikaa järjestellä enää asioita. Oli aika hyökätä!

Samassa jokin iski linnakkeeseen. Myöskään Perendur ei voinut verrata sitä mihinkään muuhun kuin ukkoseen. Hän näki kirkkaaan valon välähtävän ja sitten ilma linnakkeen länsipuolella oli täynnä kiveä ja laastia. Portti, ajatteli Perendur. Portti oli lentänyt ilmaan. Saruman oli mahtava velho! Into tarttui Perenduriin. Heillä oli mahdollisuus. Hän vilkaisi ympärilleen. Samoojat näyttivät enemmän kuin valmiilta. Imladrisin ja Sarumanin sotureiden silmistä näkyi päättäväisyys.

Jossakin kaukana kuului vaimeaa huutoa. Sir Candonin osasto suoritti valehyökkäystä kohti porttia. Perendur saattoi nähdä liikettä ylhäällä muurilla, kun vartijoita juoksi portin suuntaan. Hän saattoi vain toivoa että Weldenja muut olisivat yhä kunnossa. Ainakaan vihollinen ei saisi paljoa aikaa etsiä nelikkoa. Sillä jos suunnitelma pitäisi, kaatuisi heidän edessään oleva muuri pian.

Jokin iski jälleen muuriin hirvittävällä voimalla. Korviahuumaava räjähdys lukitsi hetkeksi Perendurin korvat. Valo välähti jälleen. Perendur ei ollut uskoa silmiään. Pitkältä matkalta muuri oli vain kadonnut. Sitä ei ollut. Pölypilvi leijaili linnakkeen yllä. Oli aika! ”RYNNÄKKÖÖN”, huusi Delemir suurella äänellä. Perendur vilkaisi suuntaan, jossa tiesi velhojen seisovan metsän reunassa. Kaikkien kolmen sauvat hehkuivat outoa valoa ja oli kuin energia olisi kulkenut heidän ja linnakkeen välillä. Linnakkeessa jokin voima vastasi velhojen voimaan. Perendur saattoi tuntea hirvittävän voimainkoitoksen olevan käynnissä. Velhojen vieressä Glorfindel seisoi liikkumatta ja outo valonhehku ympäröi häntä. Kuin Glorfindel olisi mukana taistelussa, mutta sauvan sijaan hän kävi sitä koko kehollaan. Perendur lähetti mielessään rukouksen Erulle, että nelikko jaksaisi taistella.

Sitten Vanhempi Ritari oli jo jalkeilla ja juoksi kohti rinnettä. Hän saavutti sen ensimmäisien joukossa, mutta useita samoojia oli hänen edellään. Heidän silmissään näkyi jälleen kostohimo. Samoojien johdolla hyökkääjät alkoivat kavuta ylös rinnettä. Joitakin nuolia viuhui heitä kohti, mutta ei monia. Salohaltiat olivat jättäytyneet jälkeen ja vastasivat ammuntaan. Ohimennen Perendur huomasi vierellään juoksevan sir Delfinin jännittävän jousensa ja ampuvan. Oikealla oli pystysuora rinne ja sen keskellä linnoitettu aukko josta yksi örkki oli ampunut jousellaan. Delfinin uskomaton laukaus osui örkin vatsaan ja tämä putosi alas. Savu muurilla alkoi viimein hälvetä ja Perendur näki mustia hahmoja liikkumassa vauhdilla alarinteeseen hyökkääjiä kohti. ”Mutta”, hän huudahti. ”Mitä nuo ovat”? ”Muurin palasia”, huudahti Delfin. Ne olivat sinkoutuneet korkealle ilmaan, pudonneet alas ja vierivät nyt rinnettä hurjalla vauhdilla. ”SUOJAAN”, huusi Delfin tajuten vaaran.

Hyökkääjät hajaantuivat ja etsivät suojaa rinteessä olevien kivien takaa. Mutta osa samoojista ei huomannut vaan jatkoi hurjaa rynnistystään yös rinnettä. Kauhuissaan Perendur näki miten kiviä iskeytyi samoojien joukkoon. Moni urhea dunadan sai surmansa. Nenuialin Doleren sai kivestä iskun päähänsä ja jäi tajuttomana makaamaan rinteeseen. Mutta kivet olivat nyt menneet. ”ETEENPÄIN”, komensi Fyanmir jäämättä ihmettelemään tapahtunutta. Vihollinen olisi yhä sekaisin ja tilannetta oli käytettävä hyväksi. He eivät päässeet pitkällekään kun uusi räjähdys vavisutti kukkulaa. Laastia satoi sinne tänne ja pölypilvi peitti jälleen linnoituksen, mutta tällä kertaa kiviä ei vierinyt alas rinnettä. Samoojien rynnäkkö jatkoi ylös kohti muurissa olevaa aukkoa.

Sitten samoojat saavuttivat muurin tasan. Pölypilvi haihtui ja he näkivät örkkien miehittäneet aukon. Tiheä nuolisade otti samoojat vastaan. Useita kaatui, mutta loput kiiruhtivat eteenpäin ja kävivät lähitaisteluun kivien ja muurin jäänteiden takana piileskelevien örkkien kanssa. Mutta samoojat olivat sekaisin pitkästä noususta ja kivisateesta. Monet olivat aivan lopussa juostuaan rinteen ylös asti. Heidät painettiin takaisin ja samoojat jäivät rinteeseen ryhmittymään uudelleen. Jatkuva nuolisade suuntautui heihin.

Juuri silloin voimiaan enemmän säästellyt Perendur ehätti paikalle. Sir Emengon ja moni muu ritari oli hänen rinnallaan. Emengon näytti nyt hivenen huolestuneelta. Rynnäkkö oli äärimmäisen vaarallinen ja samoojien jouduttua pysähtymään he olivat pahassa pulassa. Jopa nuorelle ritarille oli selvää, että rinteeseen ei voitaisi jäädä seisomaan pitkäksi aikaa. Emengonin katse siirtyi etsimään Delemiriä. Missä tämä oli ja mitä hän tekisi? ”Yhteislaukaus”, huusi Perendur ja hänen ympärilleen parhaillaan kerääntyvät ritarit ampuivat kiivaan nuolikuuron vihollista kohti. Sitten Perendur kohotti miekkansa ilmaan. ”RITARIT NÄYTTÄVÄT TIETÄ”, hän huusi ja samassa kaikki Kultaisen Kukan ritarit hyökkäsivät hurjasti huutaen. Emengon seurasi mukana ihastellen tovereidensa raivokasta iskua. He olivat tulleet ylös rinnettä säästellen voimiaan ja kävivät nyt päättäväisesti vihollisen päälle. Se ei ollut hyökkäys jonka saattoi lyödä takaisin. Perendur loikkasi etummaisena muurin jäännösten yli ja kävi vihollisen kimppuun. Sir Callondir oli hänen kanssaan tehden hirvittävää jälkeä miekkansa kanssa. Sir Afantur raivosi oikealla heiluttaen suurta taistelukirvestään ja taitava sir Calafir oli hänen kanssaan. Delfin ja Gilfin ampuivat vielä lähietäisyydeltä jousillaan kaataen vihollisen joka nuolella. Vihollinen horjui jo, kun Imladrisin ja Sarumanin soturit ehtivät mukaan taisteluun. Se sai myös samoojat jälleen liikkeelle. He olivat järjestäneet rivinsä nopeasti uudelleen ja palasivat nyt taisteluun. Mutta Kultaisen Kukan isku oli jo murtanut hätäisesti kyhätyn puolustuksen. Hurjasti huutaen ritarit tunkeutuivat linnoituksen pihalle.

Sillä hetkellä riemu täytti Emengonin mielen. Usein myöhemminkin, kun kaikki oli toisin, hän muisti ylpeydellä ja kaipuulla tuota hetkeä kun Kultaisen Kukan ritarit, he, olivat murtaneet vihollisen puolustuksen. Miten päättäväisesti ja taidolla he olivatkaan hyökänneet eikä örkeistä voinut olla moisille ritareille vastusta. Sillä hetkellä Emengon tiesi, että ritarikunta oli hänen paikkansa. Hän halusi tehdä samanlaisia sankaritekoja kuin Callondir ja Calafir. Mikään ei voinut pysäyttää sellaisia ritareita. Mutta rynnäkkö ei ollut sujunut ilman menetyksiä. Sir Gwardur oli saanut miekanpiston kylkeensä ja jäi istumaan paikoilleen tuskaisen näköisenä. Sir Delfin kiiruhti hänen avukseen.

Myöhemmin kun taistelua muisteltiin olivat monet ritarit samaa mieltä. Se oli ollut lähes pettymys! Vihollisen voima oli odotettua heikompi, melkein kuin osa olisi häipynyt jo ennen hyökkäystä. Vakavaa vastarintaa ei esiintynyt kuin paikoitellen. Tunkeuduttuaan sisäpihalle päämies Fyanmir käänsi samoojansa kohti porttia päättäneenä puhdistaa sen suunnan vihollisista. Ruhtinas Daurhir johti Imladrisin soturit vasemmalle jyräten vihollisia siinä suunnassa. Se jätti kaikille muille linnakkeen sisäosat. Hyökkääjät tunkeutuivat sisään torniin ja linnan käytäviin hajaantuen pieniksi oaastoiksi ajamaan takaa vihollisia. Komentajat menettivät pian suuren osan kontrollista taisteluun. Pieniä vihollisen osastoja juoksenteli siellä täällä ja haltiat ja ihmiset jahtasivat heitä.

Suurin taistelu käytiin keskellä linnoitusta olleessa suuressa salissa. Ritareiden ja Rautapihan sotureiden joukko mursi salin oven ja tunkeutui sisään. Se oli jonkinlainen valtaistuinsali, jonka yhdellä laidalla oli suuri musta istui. Kenties Sauron oli istunut siinä vielä saman päivän aikana! Puolustajia oli ehkä 40 ja he pistivät pystyyn päättäväisen vastarinnan. Delemirin johdolla hyökkääjät painostivat heitä kuitenkin päätyseinää kohden. Perendurilla oli hetki aikaa katsella ympärilleen ja hän huomasi useita sivukäytäviä pois salista. Yksi johti suoraan heidän selustaansa. ”Aethal, ota parisi ja mene tutkimaan tuo käytävä”, komensi Perendur. ”Mutta Cadhir on Delemirin kanssa, herra”, huudahti Aethal. Perendur oli unohtanut sen. ”Emengon, sinä menet Aethalin pariksi”, Vanhempi Ritari komensi. Sir Emengon nyökkäsi, vaikka olisi mieluummin lähtenyt melkein kenen tahansa kanssa.

Aethal edellä he juoksiva kohti portaita, joiden yläpäästä käytävä lähti kohti länttä. Kun Aethal oli noussut portaat puhkesi uusi taistelun meteli alhaalla salissa. Nuoret ritarit kääntyivät katsomaan ja näkivät ainakin 40 vihollisen ilmestyneen yhdestä käytävästä vahvistamaan tovereitaan. Pitkä mustaan univormuun pukeutunut vaarallisen näköinen mies johti heitä. Aethal vilkaisi Perenduriin, joka viittasi heitä jatkamaan ja syöksyi sitten taistelun tiimellykseen. Kiivas lähitaistelu oli käynnissä ympäri salia. Kauhukseen Aethal näki miten nuori sir Sadron iskettiin kuoliaaksi. ”Meidän pitää mennä takaisin auttamaan”, huudahti Emengon. Hän saattoi nähdä että kiivas taistelu oli suurin mitä sinä päivänä tultaisiin käymään. Jos hän halusi olla niin kuin Callondir tai Calafir oli hänen paikkansa tuossa taistelussa eikä jossakin sivukäytävässä. ”Ei”, vastasi Aethal. ”Perendur määräsi meidät tutkimaan tämän käytävän ja niin meidän täytyy myös tehdä. Hän luottaa siihen”. Emengon käänsi katseensa Aethaliin ja viha leimahti hänen silmissään. ”Pelkäätkö sinä, Aethal? Oikea ritaria haluaa taisteluun eikä siitä pois. Minä palaan takaisin”! Aethal kohautti olkapäitään. Hänen mielestään oikea ritari teki mikä oli oikein, mutta olisi hyödytöntä sanoa sitä Emengonille. ”Silloin minä menen yksin”, vastasi Aethal viimein, tietäen että se pakottaisi kenet tahansa ritarin hänen mukaansa. Paria ei saanut ikinä päästää vaaraan yksin, jos vain oli vaihtoehtoja. Mutta Emengon ei ajatellut niin. ”Mene siis, Aethal. Minä näytän kaikille miten taistellaan”. Sen sanottuaan Emengon loikki parilla hypyllä portaat alas ja juoksi kohti taistelua.

Aethal näki hänen menevän ja huokaisi. Hän kääntyi ja kohotti miekkansa. Käytävä oli onneksi valaistu. Varovasti nuori ritari lähti etenemään sitä myöten. Aluksi käytävä kulki suoraan ja siitä erkani yksi sivukäytävä suoraan ulkoilmaan. Se meni varmasti muurille, päätteli Aethal. Hän jatkoi eteenpäin. Edessä oli pieni huone. Kiinnostuneena Aethal lähti kiiruhtamaan sitä kohti. Samassa örkki astui kulman takaa jännitetty jousi kädessään ja laukaisi. Aethal reagoi salammannopeasti. Hän heittäytyi sivulle pieneen syvennykseen ja nuoli suhahti hiuksenhienosti ohi. Samassa Aethal jo juoksi eteenpäin miekka koholla. Hän ei aikonut antaa örkille aikaa vetää esiin uutta nuolta.

Örkki yritti juuri sitä, mutta samassa Aethal oli hänen kimpussaan ja iski miekan örkin vatsaan. Hän riuhtaisi miekkansa irti tajuten samalla, että huoneessa oli kolme muuta örkkiä miekat paljastettuina. Pysähtymättä Aethal kääntyi ja torjui lähimmän örkin iskun. Miekat iskivät yhteen. Mutta niitä oli useampia. Jossakin lähellä taisteltiin, tajusi Aethal. Mutta hänellä ei ollut aikaa miettiä sitä. Kaksi muuta örkkiä hyökkäsi. Aethal torjui kaksi viuhuvaa miekkaa ja pisti toisen örkin kuoliaaksi. Sitten hän sukelsi iskevän miekan ali ja pisti örkin kuoliaaksi. Pysähtymättä miettimään Aethal suoritti klassisen käännöslyönnin ja viilsi viimeisen örkin vatsan auki. Mutta myös tämän isku oli jo matkalla ja osui Aethalia kylkeen lävistäen sen. Viiltävä tuska iski nuoreen ritariin ja hän putosi polvilleen. Miekka lipesi Aethalin käsistä ja hän kaatui lattialle makaamaan. Hän kuuli edelleen taistelun äänet läheltä, mutta olivatko ne oikeita? Kenties nuoren ritarin mielikuvitus vain temppuili.

Mutta läheltä kuuluvat äänet ainakin olivat oikeita. Useita saappaita tömisi juostessaan lattiaan. ”Se on sir Aethal”, huudahti joku. ”Anna hänen olla. Hän ei kiinnosta meitä”, vastasi tutun kuuloinen ääni. ”Sir Welden on edessä pienessä salissa”, murahti kolmas ääni. ”Örkit ovat hänen kimpussaan. Ehkä ne tekevät työn puolestamme”. ”Ei”, vastasi tuttu ääni. ”Örkit eivät häntä saa. Emme voi ottaa riskejä. Hänen on kuoltava. Meidän on tehtävä se itse. Mikään ei saa mennä tällä kertaa pieleen. Seuratkaa minua”. Askeleet lähtivät eteenpäin käytävällä liikkuen kohti paikkaa missä miekat iskivät yhä yhteen. Tuska esti Aethalia ajattelematta selkeästi, mutta hän tiesi mitä oli kuullut. Samassa hän muisti kenelle ääni kuului. Se oli komentaja Windran! Löytäen jostain uusia voimia Aethal ponnisteli jaloilleen. Hänen täytyi varoittaa Weldeniä, tuli mikä tuli. Vaivalloisesti seinästä tukea etsien Aethal lähti hoippumaan miesten perään.

He olivat selkä selkää vasten pienessä salissa. Aluksi örkkejä oli hyökännyt heidän kimppuunsa vain yhdestä sivukäytävästä. Sir Welden oli taistellut miekan kanssa kaataen örkin toisensa jälkeen. Athir oli seissyt hänen tarjoamassaan suojassa ja ampunut jousella tappavan tarkasti. Kymmenen örkin ruumista oli Weldenin edessä lattialla. Takana oli lisää, sillä örkkejä oli yllättäen hyökännyt myös toisesta käytävästä heidän takaansa. Athir oli joutunut pudottamaan jousensa ja he olivat taistelleet selkä selkää vastaan pitäen puolensa. Nyt örkkien virta oli viimein ehtymässä. Viisi taistelu yhä Weldenin kanssa, mutta koska selkäpuoli näytti olevan turvassa myös sir Athir oli kääntynyt ja liittynyt taisteluun.

Welden hymyili ironisesti Athirille nähdessään komentaja Windranin ja kahden muun Sarumanin soturin ilmestyvän yhdestä käytävästä örkkien taakse. ”Apu tulee aina silloin kun sitä ei enää tarvitse”, hän katseensa kertoi Athirille. Viidestään he tekivät nopeasti selvää jäljelle jääneistä örkeistä. Kun viimeinen oli kaatunut sir Athir asetti miekkansa tuppeen. Weldenillä oli yhä miekkansa kädessään. Hän kääntyi katsomaan Athiriin jättäen Windranin soturit selkänsä taakse. ”Poimi jousesi nopeasti, Athir”, huudahti Welden. ”Linnakkeessa on vielä vihollisia. Ei tämä ole ohi”. Athir nyökkäsi ja lähti kävelemään kohti joustaan.

”Welden, VARO”, huusi samassa ääni sindariksi. Welden tunnisti heti sir Aethalin äänen, joka oli täynnä tuskaa. Ritari vilkaisi taakseen ja heittäytyi samalla sivulle. Windranin miehistä lähin oli kohottanut miekkansa iskiäkseen sen salohaltian suojattomaan selkään. Mutta salamannopea reaktio pelasti Weldenin. Miekka viuhui ohitse ja samassa Welden oli valmiina oma miekka kädessään. Kaksi soturia hyökkäsi raivoisasti häntä vastaan, mutta Weldenin rauhallinen puolustus torjui iskut. Sir Athir oli paljastanut oman miekkansa ja hyökkäsi Windrania vastaan. Tämä oli taitava miekkailija, mutta joutui peräytymään askel askeleelta ritarin hyökkäyksen edessä. Welden näki syrjäsilmällä Aethalin kaatuneen salin lattialle. Nuori ritari oli pahasti haavoittunut ja tarvitsi heti apua! Taitavalla pistolla Welden kaatoi toisen vastustajistaan. Hän ahdisti jäljelle jääneen soturin kohti nurkkaa ja näki samalla Windranin olevan pahoissa vaikeuksissa Athiria vastaan. Weldenin taitava isku kaatoi hänen vastustajansa ja ritari käännähti ympäri nähdäkseen tarvitsiko Athir apua. Mutta sitä oli jo tullut. Loistavaan sotisopaan pukeutunut hahmo juoksi miekka kädessä kohti Windrania. Se oli kreivi Cemendur, Saruman valkoisen läheisin liittolainen. ”PETTURI”, huusi Cemendur ja Windranin käännähtäessä miekka koholla kreivi pisti tämän kylmän rauhallisesti kuoliaaksi. Komentaja Windran kaatui ääntä päästämättä lattialle.

Hetken kaikki kolme seisoivat paikoillaan. ”Minä epäilin häntä jo pitkään”, sanoi Cemendur viimein. ”Sarumanin ei olisi pitänyt pestata palkkasoturia sotureidensa komentajaksi. Hän ei ollut edes aatelinen. Moinen mies palvelee sitä joka maksaa eniten. Mutta viimein hän paljasti pelinsä. En tiedä ketä hän palveli, mutta sinun surmaamisesi hänellä oli mielessään, sir Welden”. Welden nyökkäsi. ”Kiitän avustasi, herra kreivi”, ritari totesi. Vaikka apua ei olisi enää tarvittu, hän olisi voinut lisätä. Mutta Cemendurissa oli muutakin kuin päälle päin näkyvä ovela ja laskelmoiva ruhtinas. Hän osasi miekkailla loistavasti. Sen Welden oli nähnyt selvästi. Windran oli ehkä kaiken kokenut palkkasoturi, mutta Cemendur oli paljon paljon parempi. ”Mutta minun täytyy auttaa Aethalia”, huudahti Welden. Hän kiiruhti nuoren ritarin avuksi unohtaen hetkeksi kaiken muun.

VALLATTU DOL GULDUR

Päivän suurin taistelu käytiin linnoituksen pääsalissa, jossa puolustajien pääjoukko oli kokoontunut komentajansa ympärille. Örkit ja ihmiset taisteluvat hurjasti pitäen vähän aikaa puolensa. Taistelun tiimellyksessä myös Gileas ja Herion ilmestyivät mukaan autettuaan sitä ennen päämies Fyanmiria valtaamaan paikan missä portti oli ollut. Sir Candonin osasto oli tämän jälkeen päässyt nousemaan ylös linnakkeeseen ja liittyi innolla taisteluun.

Pääsalissa Kultaisen Kukan ritareiden hiljaisen päättäväinen hyökkäys mursi lopulta puolustuksen. Muiden edellä voimakas sir Callondir tunkeutui vihollisen rivistön sisään nuori sir Emengon mukanaan. Callondir kaatui useiden miekaniskujen haavoittamana mutta puolustus oli pirstottu. Sir Calafir kaatoi vihollisen mustaunivormuisen komentajan, joka oli taitava miekkailija. Komentajan kaatuminen sai loput vihollisista yrittämään pakoon. Vain harva heistä kuitenkin selvisi. Seuraten pakenevia vihollisia hyökkääjät hajaantuivat pieniksi ryhmiksi.

Sir Maitren paikkasi Callondirin haavoja keskellä salia. Ritari makasi rauhallisena lattialla miekka yhä kädessään. Jos vihollisia ilmestyisi ei hän kaatuisi taistelutta. Maitren oli oppinut paljon parantamisen taitoja Weldeniltä ja teki hyvää jälkeä. ”Neljä miekaniskua läpi puolustuksesi, Callondir”, hän totesi. ”Ei kovinkaan hyvä suoritus, vai mitä luulet”? Callondir kohautti olkapäitään. ”Olin kymmenen vihollisen saartama. Kaadoin heidät lähes kaikki”. Sir Perendur oli katsellut Maitrenin toimia sivummalta mutta puuttui nyt puheeseen. ”Kaksi viimeistä haavaa olisi jäänyt saamatta, jos olisit keskittynyt vain omaan taisteluusi”, Vanhempi Ritari totesi. ”Sinä yritit siinäkin tilanteessa suojata sir Emengonia. Minä kyllä näin, Callondir”! Haavoittunut ritari hymyili. ”Minä jotenkin pidän siitä pojasta. Hänen pitää oppia paljon lisää itsehillintää ja viisautta, mutta hänessä on jotakin. Hänestä tulee vielä jotakin suurta, Perendur. Usko pois. Jotakin todella suurta”!

Perendur katsoi tiukasti Callondiriin. ”Ehkä niin, sir Callondir”, hän totesi. ”Mutta ensiksi hänen täytyy selvitä minusta. Sillä minulla on hänelle hieman sanomista. Ja jos hän ei ota opikseen siitä mitä sanon, en odota hänen viipyvän pitkään ritarikunnassa”! Sen sanottuaan Perendur kääntyi ja lähti kävelemään kohti salin toisella laidalla vartiossa seisovaa sir Emengonia. ”Toivottavasti hän ei ole nuorelle ritarille liian ankara”, tuumi Callondir. Maitren kohautti olkapäitään. ”Perendur tietää kyllä mitä tekee”, hän vastasi.

Sir Emengon oli riemuissaan. Hän tajusi enemmän kuin hyvin että Sarumanin ja Glorfindelin operaatio oli ollut täydellinen menestys. Vastarintaa esiintyi vieläkin, mutta Dol Guldur oli jo käytännössä vallattu. Ja mikä loista osa siinä kaikessa olikaan ollut sir Emengonilla. Hän oli hyökännyt yhdessä itsensä sir Callondirin kanssa keskelle örkkien joukkoa ja pirstonut näiden puolustuksen. Kun heillä oli sellaisia ritareita kuin Callondir ja Emengon, miten ritarikunta voisi epäonnistua? Ja miten taitavasti olikaan sir Calafir surmannut vihollisen komentajan. Emengon oli itsekin pyrkinyt kyllin lähelle antaakseen viholliselle surmaniskun, mutta taistelu oli vienyt hänet toiseen suuntaan. Into loisti nuoren ritarin kasvoilta. Hän näki jo mielessään miten tämä olisi vain alku suurelle kampanjalle, jonka he aloittaisivat pahuutta vastaan. Hän, sir Emengon, tulisi kohoamaan maineeseen näissä taisteluissa ja hänen todellinen arvonsa tultaisiin tajuamaan. Ihailu sir Callondiria kohtaan täytti Emengonin mielen. Tämä oli pitkä, voimakas ja oikean haltiaruhtiaan näköinen kasvoiltaan. Miksi ei Callondir ollut päämies? Hän oli niin selvästi parempi kuin Perendur tai Welden. Epäilys valtasi Emengonin mielen. Varmasti nämä olivat jotenkin estäneet Callondirin ylenemisen.

Samassa Emengon huomasi sir Perendurin kävelevän itseään kohti. Vanhempi Ritari ei näyttänyt tyytyväiseltä. ”Herrani Perendur”, tervehti Emengon ja tunsi innon katoavan mielestään. ”Sir Emengon”, Perendur vastasi tervehdykseen. ”Kai sir Callondir tulee kuntoon”, kysyi Emengon huolestuneena. ”Tarvittaisiin enemmän kuin neljä miekaniskua hänen tappamisekseen”, totesi Perendur. Emengon katsoi Perenduriin ja tunsi innon palaavan mieleensä. ”Hänestä tehdään varmasti vanhempi Ritari, eikö vain”, Emengon huudahti. ”Kaikki näkivät miten loistavasti hän pirstoi vihollisen puolustuksen, ja minä hänen kanssaan”.

Mutta Perendur pudisti päätään. ”Callondir on hyvä ritari”, hän vastasi. ”Mutta hän otti mielettömän riskin ja maksaa siitä nyt. Sinä sanot Vanhempi Ritari, Emengon. Mutta enkö minä näe mitä mielessäsi on? Ajattelet päämiestä. Ehkä ajattelet, että Callondirille tehdään vääryyttä. Mutta Delemir ratkaisi meille taistelun tänään pysyttelemällä takana ja johtamalla taistelua. Ei esimerkillä vaan komennoilla. Hän oli ratkaisevin henkilö tässä salissa, Emengon. Siksi Callondir ei voi olla päämies, vaikka kuinka niin toivoisit. Päämies ei voi rynnätä ensimmäisenä vaaraan ja ottaa hurjia riskejä. Sinä teit hyvin, Emengon, kun seurasit sydäntäsi etkä päästänyt Callondiria yksin vihollisen keskelle. Mutta silti en kiitä sinua, nuori ritari. Sillä sinun ei olisi pitänyt olla siellä lainkaan”.

Emengonin into katosi samantien. Tietysti Perendur löytäisi taas jonkun syyn moittia häntä. Niin oli aina kateellisen Vanhemman Ritarin ollessa kyseessä. ”Olin siellä missä minua tarvittiin, herra”, nuori ritari vastasi. ”Päätaistelu oli täällä salissa. Siksi palasin tänne. Ei sivukäytävässä ollut mitään”. Perendur pudisti päätään. ”Ja tämän sinä tiedät vaikka et ikinä käynyt koko käytävässä, Emengon. Jos siellä ei ollut mitään, niin missä on sir Aethal? Hän ei ole palannut! Pelkään hänen puolestaan, sillä jotakin tapahtui. En tiedä mitä! Sinä teit pahimman virheen mitä Kultaisen Kukan ritari voi tehdä, sir Emengon. Sinulle nimettiin pari ja sinä lähetit tämän yksinään vaaraan. Sinä hylkäsit parisi hädän hetkellä Emengon. Miten saatoit tehdä niin? Unohditko kunnianhimossasi kaiken mitä sinulle on opetettu? Minä en aio sallia tätä, sir Emengon. Minun ritarini eivät tee niin. Rukoile että Aethal on elossa, sillä jos hän on kuollut lepää hänen kuolemansa varjo päälläsi ainiaan”. Perendur oli hetken hiljaa, kuin yrittäen nähdä missä Aethal oli. Sitten hän katsoi uudelleen Emengoniin. Suuttumus kuvastui nuoren ritarin kasvoilta. ”Ilmoittaudu haavoittuneiden evakuointia auttamaan, Emengon. Ja mieti tarkkaan mitä olet tehnyt väärin. Muista että oikea ritari ei anna ikinä henkilökohtaisen kunnianhimonsa vaarantaa muita. Rangaistuksen saat myöhemmin. Mene nyt”!

Emengon lähti sanomatta sanaakaan. Suuttumus oli vallannut hänen mielensä. Kuka oli sir Perendur häntä moittimaan? Missä tämä itse oli ollut, kun Callondir, Calafir ja Emengon olivat ratkaisseet taistelun? Sitä paitsi oli ollut alunperinkin epäreilua laittaa Emengon sir Aethalin kaitsijaksi. Jos lindonilainen halusi tutkia sivukäytäviä kun salissa käytiin suurta taistelua, niin tämä oli typerys eikä Emengonin voinut olettaa syyllistyvän samaan hölmöyteen. Hän poistui salista, mutta ei lähtenyt kohti väliaikaista parantajien pystyttämää sidontapaikkaan. Ei, sir Emengon lähti erisuuntaan. Jos sir Perendur ja muut eivät kerran suostuneet tajuamaan hänenlaisiensa ritareiden arvoa, sir Emengon menisi sinne missä häntä kunnioitettiin. Perendur kulkekoon omaa tietään, Emengon valitsi toisin. Ainoastaan sir Callondirista eroaminen arvelutti hieman nuorta ritaria. Mitä tämä ajattelisi hänestä? Mutta ei, Callondir ymmärtäisi kyllä että Emengonin olisi seurattava omaa tietään. Jossakin edessä todellinen suuruus odotti nuorta ritaria ja hän aikoi sen saavuttaa. Mikään ei saanut häntä estää. Mutta äkkiä Emengon pysähtyi. Hän näki jotakin silmiensä edessä. Kuin näyn tulevasta. Sir Callondir oli polvillaan kahden suuren örkin pidellessä häntä. Emengon seisoi hänen edessään mustassa univormussa, ja näytti kuin koko maailman herralta. Suuri kohtalo oli kirjoitettuna hänen kasvoihinsa. Mutta Callondir oli tuskissaan ja ritarin kasvoilla oli syyttävä ilme. Oliko se näky tulevasta? Varmasti ei. Emengon ei tulisi ikinä kohottamaan kättään Callondiria vastaan tai taistelemaan samalla puolella örkkien kanssa. Hän edustaisi hyvää ja kukistaisi pahuuden. Vain Sarumanin kanssa se oli mahdollista! Näky katosi Emengonin mielestä. Hän joudutti askeliaan. Vihdoinkin sir Emengon oli tehnyt päätöksensä. Hänellä ja Saruman valkoisella oli paljon puhuttavaa. Ritari hymyili itsekseen kävellessään linnan pihalla. Saruman tarjosi koko maailmaa. Ja sir Emengonille se kelpasi!

Myöhemmin, kun koko linnoitus oli puhdistettu vihollisista, Welden, Athir ja Maitren kävelivät syvällä kukkulan sisällä kulkevissa käytävissä. He olivat vain tutkimassa mitä siellä oli. Käytäviä näytti olevan loputtomasti. Usein ne päättyivät vankityrmiin tai maanalaisiin sepän pajoihin tai varastoihin. Athirin kaipaamaa aarrekammiota he eivät kuitenkaan olleet vielä löytäneet. Lukuisia vankeja oli vapautettu. ”Minä en saa komentaja Windrania mielestäni”, tuumi Athir heidän kävellessään. ”Miksi hän teki niin kuin teki? Miksi kukaan olisi maksanut hänelle sinun surmaamisestasi, Welden. Kaikella kunnioituksella, et ole aivan sen tason komentaja että murhaajia lähetettäisiin perääsi”. Welden nyökkäsi. ”Olen miettinyt samaa. Ehkä hän tajusi minun tietävän kuka hän oli. Jos Saruman ei tiennyt, Windran pelkäsi minun paljastavan itsensä. Se on ainoa selitys mikä tulee mieleeni”. ”No, onneksi hän on nyt kuollut”, tuumi Maitren. ”Mutta mielessäsi on jotakin muutakin, Welden”?

Salohaltia naurahti. ”Hyvin tunnet minut, Maitren. Mietin tätä linnoitusta. Näin suuri tukikohta, mutta melko vähän joukkoja. Ja missä olivat kaikki tärkeät henkilöt? Yksi merkittävän näköinen komentaja oli surmattujen joukossa, siinä kaikki”. Welden olisi vielä jatkanut, mutta samassa Athir huudahti. Käytävässä heidän edessään makasi lattialla kolme Imladrisin soturia. Yksi oli yrittänyt kääntyä ja juosta käytävää eteenpäin. Toinen oli pudottanut miekkansa ja surmattu yrittäessään ryömiä pakoon. Kolmas oli kuollut miekka kädessä taistellen. Mutta eniten ritareita järkytti edempänä käytävässä makaava ruumis. Joutsenjoen Daurhir makasi selällään lattialla. Hänen silmänsä tuijottivat kattoon ja sanaton kauhu kuvastui niistä. Suu oli auki kuin hän olisi huutanut kuollessaan. Hirvittävä isku oli lähes katkaisss ruhtinaan keskeltä kahtia. ”Tapparan isku”, totesi Welden mietteissään. Hän tuijotti eteenpäin pimeään käytävään. Se jatkui alas ja itään. Daurhitin käsi puristi yhä miekan kahvaa, mutta miekan asennosta oli selvää ettei hän ollut käyttänyt sitä puolustaakseen itseään. ”Voi Daurhiria”, sanoi Welden hiljaa. ”Ylpeä hän oli, mutta ei ylpeydessään ansainnut tälläistä loppua”! ”Mitä tapahtui”, kysyi Maitren ihmeissään. ”Hän näyttää olleen aivan kauhuissaan kuollessaan”! Welden sulki Daurhirin silmät ja katsoi Maitreniin. ”Minä luulen että hän löysi etsimänsä. Kaikkien näiden vuosien jälkeen Daurhir sai viimein tilaisuuden kostaa. Mutta se olisi vaatinut suuremmat voimat kuin hänellä oli. Kyllä, tässä käytävässä Daurhir kohtasi viimein isänsä surmaajan. Mutta koston sijaan hän sai vain julman lopun”.

Saruman valkoinen ja Gandalf harmaa seisoivat vierekkäin Dol Guldurin muurilla katsellen itään. Tummat pilvet peittivät itäisen taivaan. Myrsky oli nousemassa. ”Tiesin sen”, sanoi Saruman tyynesti. ”Se sujui liian helposti. Aivan liian helposti. Emme edes menettäneen paljoa miehiä”. Gandalf nyökkäsi ja katsoi Sarumania uteliaana. Tämä otti hämmästyttävän tyynesti uutisen komentaja Windranin petoksesta. Mutta sellainen oli Saruman aina. Tapahtui mitä tahansa tämä pyrki säilyttämään ulkoisen tyyneytensä. ”Sauron oli valmistautunut tämän mahdollisuuden varalle”, vastasi Gandalf. ”Hänellä oli valmis suunnitelma siltä varalta että päätämme hyökätä. Lähti hän sitten jo ennen hyökkäystä tai sen aikana, hän poistui ja vei tärkeimmät palvelijansa mukanaan. Siksi vastarinta oli heikompaa kuin luulimme. Puolustuksen johtajat olivat poissa”. ”Niin”; vastasi Saruman. ”Sauron pelasti tärkeimmät miehensä. Kukaan ei halua menettää itse kouluttamiaan palvelijoita. Ei jos he ovat kyvykkäitä! Silti tämä ei ollut turhaan. Osoitimme voimaamme. Olkoon tämä merkki koko maailmalle että länsi ei enää vain katsele sivusta”.

Gandalf hymyili mielessään Miten nopeasti Saruman unohtikaan, että juuri hän oli estänyt aiemmin toiminnan, kun Gandalf, Elrond ja Glorfindel olivat halunneet taistella avoimemmin pahuutta vastaan. Taas kerran Galdalf ei voinut olla miettimättä mikä oli saanut muutoksen aikaan Sarumanin politiikassa. Mutta oli syy mikä tahansa, muutos oli ilmeisesti pysyvä. ”Niin, Sauron tietää nyt että mekin voimme toimia. Ja sanovat muut mitä tahansa, hän on menettänyt tärkeimmän tukikohtansa. Tämä vaikeuttaa hänen suunnitelmiaan, joskaan ei niitä estä. Mitä tahansa Sauron on suunnitellut, se tulee silti tapahtumaan. Katso, idästä nousee myrsky. Tuleeko Sauron sen siivillä ratsastaen ja hyökkää avoimesti länttä vastaan? Kuka voisi tietää hänen ajatuksensa”! ”Ei kukaan”, vastasi Saruman. ”Mutta kun hän tulee, jos hän tulee, me olemme valmiimpia. Hävittäkäämme tämä linnoitus ettei hän enää saa tukikohtaa näin läheltä lännen ydinalueita”. ”Se voi olla vaiempaa kuin luulemmekaan”, vastasi Gandalf. ”Syvällä maassa ovat Dol Guldurin perustukset. Tuli ei voi niitä hävittää. Mutta silti me yritämme”! Vaieten he kääntyivät ja lähtivät laskeutumaan alas muurilta. Gandalf vanhempana ja vielä enemmän huolien painamana kuin aiemmin. Saruman taas näytti suoremmalta ja nuoremmalta, kuin asiat olisivat viimein menossa hänen haluamallaan tavalla ja huolia olisi vähemmän. Jos joku olisi tuolla hetkellä nähnyt heidät, olisi näyttänyt kuin Saruman olisi noussut voimassa ja Gandalf taas laskenut. Ja jossakin syvällä mielensä kätketyissä osastoissa Saruman nauroi.

IMLADRIS

Sir Welden istui Imladrisin kuistilla Athirin kanssa. He katselivat tähtitaivasta, joka kuten aina oli poikkeuksellisen kirkas salatun laakson yllä. Talvi oli jo pitkällä mutta laaksossa vuorten keskellä ilma oli yhä lämmin. He istuivat kuistilla kuunnellen juhlien meteliä sisältä suuresta salista. Taas kerran Welden oli piilossa, vaikka hänellä ei nyt velvollisuuksia ollutkaan. Tällä kertaa kyseessä ei ollut Valkoisen Neuvoston kokous vaan häät. Eikä toisia niin komeita häitä muistettu Imladrisissa järjestetyn sitten Elrondin ja Celebrianin naimisiinmenon. Ja niinhän sen täytyi ollakin kun Elrondin tytär meni naimisiin. Niin, Almiel oli niin läheinen Elrondille ja oli ollut tämän kasvattina pienestä tytöstä asti, että usein kertakaikkiaan unohdettiin hänen olevan vain kasvattitytär. Elrond itse laski yleensä Almielin lastensa joukkoon eikä tehnyt juurikaan eroa heidän välillään.

Tämä oli käynyt ilmeiseksi kun sir Aethal oli palannut Dol Guldurista ja tunnustanut rakkautensa Almielille. He olivat sitten menneet puhumaan mestari Elrondille, joka oli kieltänyt avioliiton. Mestari Elrondin tytär ja ruhtinas Galendilin sukulainen ei mene naimisiin alhaissyntyisen ritarin kanssa, oli Elrond todennut. Almiel oli ollut täysin murheen murtama, kunnes ruhtinas Haldurion oli puhunut Elrondille. Hän oli kiinnittänyt huomion nuorten haltioiden suureen rakkauteen, joka ei tulisi luultavasti enää kohdistumaan kehenkään toiseen. He olivat valintansa tehnyt, eikä sitä sopinut edes Elrondin estää. Sitä paitsi Aethal oli hieno nuori ritari. Haldurion oli muistuttanut Elrondin olleen vailla adjutanttia siitä asti, kun edellinen oli poistunut meren yli valtiatar Celebrianin kanssa. Tämän jälkeen oli Haldurion itse joutunut hoitamaan muiden tehtäviensä ohessa Elrondin adjutantin virkaa, mikä vaikeutti ja hidasti kaikkea. ”Herra”, oli Haldurion todennut kauniilla suostuttelevalla äänellään. ”Jos sir Aethal on liian alhainen Almielin puolisoksi, tee hänestä ylhäinen. Sydämeltään hän sitä jo on. Minä sanon sinulle, Elrond, että kaikki me Imladrisissa rakastamme Almielia ja hän ei tule löytämään parempaa miestä. Tee Aethalista adjutanttisi ja et tule pettymään”! Silloin Elrond oli viimein antanut periksi ja suostunut. Mutta Haldurionin poistuessa oli tämä vielä huudahtanut ruhtinaalle. ”Mutta Haldurion, minä en ole tähän tyytyväinen. Olkoon tämä viimeinen kerta kun sinä suostuttelet minut moiseen. Yksi tytär minulla vielä on vailla puolisoa. Seuraavan tästä ovesta sisään kävelevän kosijan on parasta olla ylhäinen ruhtinas tai kuningas”!

Niin se oli päätetty ja häitä vietettiin marraskuussa. ”Melkoinen vuosi”, tuumi Welden katsellen ikkunasta sisään saliin. Aethal ja Almiel näyttivät hyvältä yhdessä. Heistä tulisi varmasti hieno pari ”Nuo kaksi rakastavat Imladrisia”, tuumi Welden ääneen. ”Minusta tuntuu, että tämä avioliitto on etenkin tälle laaksolle hyvä asia”. ”Miksi niin”, kysyi Athir yllättyneenä. Mitä Welden oikein puhui? ”He rakastava tätä paikkaa kumpikin”, vastai Welden. ”Jonakin päivänä, Athir, kun sinä ja minä olemme jo kaukana poissa eikä meitä enää muisteta Eriadorissa, Aethal ja Almiel ovat yhä täällä. Heidän mukanaan muisto vanhoista ajoista tulee säilymään pitkään. Jonakin päivänä ovat Aethal ja Almiel Imladrisin valtias ja valtiatar. Mutta se päivä on vielä kaukana tulevaisuudessa”!

”Merkillinen vuosi todellakin”, myösn Athir lyhyen hiljaisuuden jälkeen. ”Keväällä peikot tunkeutuivat Rhudauriin. Ja kuka siellä oli ellei itse Welden niitä ajamassa pois”. ”Olisinpa ollut jossakin muualla”, nauroi Welden. ”Mutta ei se siihen loppunut. Kauan odotettu Valkoisen Neuvoston kokous oli täällä Imladrisissa. Ja Saruman käänsi kelkkansa kannattaen äkkiä aktiivisia toimia vihollista vastaan. Merkillistä. Todella merkillistä”. Athir nyökkäsi olevansa samaa mieltä. ”Mutta ei se vielä mitään. Sitten ovat ne hämmästyttävät tapahtumat Ereborilla. Esgaroth paloi ja lohikäärme Smaug kuoli. Örkit hyökkäsivät ja hävisivät suuren taistelun”.

Welden katsoi kaukaisuuteen kuin näkisi tapahtumat silmiensä edessä. ”Niin, ja sekä Thorin Tammikilpi että örkkien kuningas Bolg kuolivat taistelussa. Nyt sekä Laakson valtakunta että Erebor ovat perustettu uudelleen ja Rhovanionilla on edessään suuret vuodet. Merkillistä todellakin. Gandalf oli keskellä sitä kaikkea. En tiedä miten, mutta jotenkin hän sen sai aikaan”. Athir vilkaisi taas sisään saliin. Siellä kaikki tanssivat. ”Sitten me iskimme Dol Gulduriin”, hän totesi. ”Ja se kukistui. Liian helposti, sanovat jotkut. Ruhtinas Daurhir kuoli siellä, samoin sir Sadron”.

”Eivätkä merkillisyydet päättyneet siihen”, totesi Welden. ”Sitten on vielä sir Emengonin juttu. Kuka olisi uskonut että hän eroaisi ja liittyisi Saruman valkoisen seurueeseen. Noin vain mitään selittelemättä”. Athir nyökkäsi. ”Saruman kokoaa voimaa Rautapihaan”, hän tuumi. ”Hän tarvitsee osaavia sotureita heitä kouluttamaan ja komentamaan. Hän yritti värvätä joitakin muitakin ritareita. Mutta vain Emengon lähti hänen mukaansa. Siinä nuoressa ritarissa oli aina jotakin levotonta. Hän etsi omaa kunniaansa eikä mitään muuta, luulen”!

”Niin”, vastasi Welden. ”Voi Emengonia. Minä en luottaisi Sarumaniin. Mutta ehkä Emengon löytää Rautapihasta etsimänsä. Niin tai näin, hän on mennyt. Huomasitko miten ylpeä oli ruhtinas Erestor. Hänen pojanpoikansa on nyt koko Valkoisen Neuvoston puheenjohtajan palveluksessa ja siten eturintamassa taistelussa Sauronia vastaan, kuten Erestor asian ilmaisi”. Athir katsoi sydänveljeään vakanava. ”Niin, Saruman on vihollisen johtava vastustaja. Miksi siis näytät olevasi huolissasi kun Emengonista puhutaan, Welden”? Salohaltia kohautti olkapäitään. ”En tiedä. Mutta jokin vaivaa minua Sarumanin suhteen. En voi olla ajattelematta että olen unohtanut tai jättänyt huomaamatta jotakin tärkeää. Sano minun sanoneen, Athir Wendir. Saruman valkoinen pelaa jotakin omaa peliään, vaikka hänen pelinsä voi välillä auttaa meitäkin. Minä en tiedä mitä hän aikoo, mutta Valkoisen Neuvoston asialla hän ei ole”!

Athir näytti vaivautuneelta. Oliko järkevää puhua Valkoisen Neuvoston puheenjohtajasta tuohon tyyliin? Tosin he olivat juttelemassa veljesten kesken, mutta joku voisi silti kuulla. Weldenin välit Sarumanin suuntaan olivat muutenkin jo kyllin kireät. ”Mutta Emengonin uutinen ei onneksi jäänyt vuoden viimeiseksi. Meillä on onneksi myös nämä häät”. Welden nauroi. ”Todellakin, Wendir. Aethal ja Almiel. Kuka olisi uskonut, että vanha kunnon Haldurion saisi mestari Elrondin suostutelluksi. Vuosi päättyi todella hyvin. Tämä on kuin hyvä enne tulevaa ajatellen. Vielä on toivoa paremmasta tulevaisuudesta kun kaksi haltiaa voi löytää toisensa ja sitä kautta onnen. Synkät aavistukset valtaavat usein mieleni, Athir, mutta tänään ei niille ole sijaa. Tänään voin ajatella vain positiivisia ajatuksia”.

Athir nauroi. ”Tiedätkö, Welden. Smaug, Esgaroth, Bolg, Thorin, Ereborin uudelleen perustaminen, Dol Guldurin kukistuminen, Valkoinen Neuvosto ja Emengon. Kaikki tuo saman vuoden aikana ja silti tästä vuodesta tullaan parhaiten muistmaan nämä häät. Eikö se ole merkillistä”? Welden tajusi Athirin olevan oikeassa. Hän yhtyi nauruun ja hetkeksi he unohtivat synkältä näyttävän tulevaisuuden!